Ihan tonttuna

Joulu tuli ja meni hyvin nopeasti. Kiteytettynä kolmipäiväiseen jouluumme kuului matkustamista, syömistä, ulkoilua, pakettien avaamista ja muutama lumipallo.

Minulla oli perinteinen kuvallinen joulukalenteri, ja Valo katseli silmät kiiluen jokainen aamu, kun minä avasin luukun. Kun sitten aattona sain avattua viimeisen luukun, annoin kalenterin Valolle. Se riemastui lahjastaan niin, että repi yksitellen jokaikisen luukun irti.

Touhuamisen jälkeen piti tietysti hieman mököttää. Nyt se sitten on revitty.

Valo on aina ollut hulluna paketteihin, ja tänä jouluna olimme varustautuneet hyvin. Valo sai pelkästään minulta ja M:ltä noin kymmenen pakettia ja päälle vielä muutamia lahjoja muiltakin. Paketeista kuoriutui pari luuta, paljon herkkuja ja muutama lelu. Leluista rakkaimmaksi nousi onneton siiliherra, jolta Valo hotkaisi käpälät yhdeltä istumalta pois. Onneksi ne olivat aika pienet.

Kokeilimme myös potkukelkalla suihkimista, josta Valokin innostui. Se hyrisi ja tärisi innosta kelkan edessä, kun minä yritin potkia vauhtia. Välillä piti heittää hämäykseksi pari lumipalloa jonnekin sivuun.

Tänään on sitten viimeinen päivä tälle vuodelle. Toivottavasti ensi vuosi toisi tullessaan paljon hyvää. Ja vähän huonoakin, jotta muistaa arvostaa niitä hyviä asioita. Minulla on uudenvuodenlupauskin: Muista nauttia elämästä. Se on helppo muistaa, kun vieressä kulkee elämästään täysin tassuin nauttiva ystävä.

Hyvää joulua!

Muutama sana hiihtäjistä

Meillä on kotimme lähellä paljon hiihtolatuja. Mikä on ihan OK, paitsi että kävelyreittejä ei ole melkein ollenkaan, kun kaikki on muutettu laduiksi.

Senpä takia joudumme välillä kävelemään muutamia metrejä ladulla, jotta pääsisimme takaisin kävelytielle. Jos haluan esimerkiksi pellolle lenkille, joudun kävelemään noin 10 metriä hiihtäjien tiellä. Tällöinkin varon aina, ettemme ole kenenkään tiellä ja varromme kunnes mahdolliset sauvojat ovat suihkineet ohi. Mikä ei minun mielestäni ole kovin paha juttu.

Hiihtäjien mielestä taas on. On tietysti totta, että se ei ole mukavaa, jos ei pääse eteenpäin, kun vastassa on jonkun hurtta. Ja tuleehan siitä painaumia maahan, kun tavallisilla tossuilla kävelee ladun päällä. Mutta kun me emme edes ole kenenkään tiellä. Yksi hiihtäjä kuitenkin avautui tilanteesta (en tiedä oliko sanat suunnattu minulle vai yleisesti taivaalle ja kaikkien kuultavaksi) ja karjui, että on se saamari kun aina noitten pitää kävellä hiihtoladuilla ja plaa plaa plaa.

En ole oikeastaan koskaan aikaisemmin sanonut kenelläkään vastaan, mutta nyt en malttanut olla hiljaa. Joten karjuin takaisin jotakin sen suuntaista, että eipä sen nyt luulisi maailmaa kaataavan, jos kävelemme sen 10 metriä hiihtoladulla, että pääsemme kävelytielle. Muuta mahdollisuutta kuin oikein ei ole. Hiihtäjäkään nimittäin ei voinut olla huomaamatta, että olimme vain ohikulkumatkalla, emmekä suinkaan olleet perustamassa piknikkiä keskelle latua.

Mikähän siinä on, että koiranomistajille ollaan aina vihaisia? Jos ei hiihtoladulla kävelemisestä, niin tarpeiden keräämisestä (tai keräämättömyydestä). Ja eipä siinä. Kyllä minuakin sapettaa, jos joku on jättänyt kasan keskelle kävelytietä. Mutta kun se ei jää siihen. Olen huomannut niin oman kuin muidenkin koirien kanssa, että ihmisiä ketuttaa myös mm. koiran haukkuminen, koiran irrallaan pitäminen, koirapuistot ja koirien jättäminen ruokakaupan edustalle.

Minä ymmärrän, että kaikki eivät pidä koirista. Mutta koirattomien tulisi ymmärtää, että jotkut taas pitävät.

Mitä mieltä te olette?

Pulkkamäessä

Olimme M:n ja Valon kanssa eilen pulkkailemassa. Lähellä kotiamme on aivan järkyttävän iso mäki, ja hiukan painovoimaa uhmaten läksimme kokeilemaan, josko pulkkailutaitomme ovat vielä tallessa.

Hiukan ruosteessa olivat. Emme uskaltaneet nimittäin laskea kuin mäen keskivaiheilta, ja silloinkin vauhtia oli enemmän kuin tarpeeksi.

Kivaa kuitenkin oli, etenkin Valolla. Jos yksi viisivuotias pikkupoika/-tyttö on isoon pulkkamäkeen päästessä innostunut, niin Valon innostus täytyy varmaan kertoa kymmenellä. Minä en edes tiennyt, että ylipäätään mistään asiasta voi olla niin täydellisen jännittynyt ja onnessaan.

Tältä näyttää seonnut koira.

Pulkkaa itseään se hiukan vierastaa, eikä siis todellakaan suostu itse matkustamaan pulkassa. Sen sijaan pulkan vieressä juokseminen on se juttu. Vielä hauskempaa se taitaa olla, kun juoksee pulkan edessä. En tajua, miten se ei ole satuttanut itseään, mutta siinä se koikkelehtii suoraan pulkan edessä kuin mikäkin Prinssi Peloton.
Ja yritä siinä nyt sitten hätistellä sitä sivummalle, kun molemmat kädet pitävät pulkan reunoista visusti kiinni.

Maali!

Valon hulluusasteikon yläpäähään lukeutuu myös sählypallot. Jos jossakin vierii sählypallo, voi olla varma, että sen perässä nuohoaa myös eräs tietty karvakuono.

Kunnollisesta sählyn peluusta on silti turha haaveilla, sillä kuka nyt haluaisi palauttaa pallon takaisin peliin, kun se on kerta työllä ja vaivalla hankittu? No ei ainakaan Valo.

Yritimme (tai totuuden nimissä M yritti ja minä lähinnä häiritsin huutelemalla "pysykää paikoillanne kun mä otan teistä kuvaa") tänään taas pelata. Hauskaa sählyn pelaamisessa on se, että Valo kyllä saatuaan pallon myös päästää sen jonkin ajan kuluttua takaisin peliin ja se todella on innoissaan koko sähly+maila+koira-yhdistelmästä. Huonoa siinä on se, että meillä on parkettilattia.

Sählypallot ovat myös siitä ilmeisen hauskoja, että ne välillä tuntuvat hyppäävän ihan itsestään sählykassista ulos. Rikospaikalle jää tosin aina todistusainestoa: muutama pieni, oranssi karva.

Pienestä pitäen

Valo on pennusta saakka ollut frisbeehullu. Nykyään se on myös mm. pulkkahullu, agilityhullu, luuhullu ja keltainen-vinkupallo-hullu. Frisbee on silti ollut menossa mukana alusta lähtien. (Tai siitä lähtien, kun minä tietämättömänä kaupassa ajattelin, että saattaiskohan se tykätä tästä, no ei välttämättä, mutta kun on kerran halpa niin ostetaan sitten...)

Näissä kuvissa Valo on noin neljäkuukautinen. Sillä oli silloin iso pää ja liruhäntä, mutta olen huomannut sen vasta kuvista. Vaikka tiedän, että Valo on kasvanut ja muutenkin muuttunut pentuajoistaan, on se minun mielestäni silti aina pysynyt ihan samanlaisena.

Tuo samainen oranssi läpyskä on vieläkin käytössä. Nykyään erinäiset kopit, voltit ja kunniakierrokset ovat olennainen osa heittelyä. Brassailija.

Frisbee on siitä kätevä, että sitä voi heitellä myös talvisin, sillä se ei uppoa lumeen, niinkuin useimmat muut lelut. Valo ei nimittäin läheskään aina katso, mihin lelu heitetään. Se vain säntäilee. Mysteeriksi on jäänyt, miten se kuitenkin onnistuu niin usein koppaamaan lelunsa. Koiran kuudes aisti?

Matolääke

Kävimme eilen apteekissa hakemassa Valolle matolääkkeen. Valo on kauhonut lunta napaan niin tiuhaa tahtia, että minä en ihmettelisi, vaikka sillä oikeastikin olisikin matoja mahassaan.

Kun tänään sitten avasin lääkepaketin, aloin miettimään, mihin herkkukinkkuun sen tällä kertaa voisi kääriä, jotta se varmasti tulisi syödyksi. Paketissa oli kaksi suloista, luunmuotoista pientä nappulaa. Niistä leimahti ilmeisesti sen verran herkullinen tuoksu, että Valon nenä herätti koiran. (Minä en kylläkään haistanut mitään.) Se kuljeskeli ympäri huonetta, kunnes paikansi lääkkeet ja katsoi anovasti kuin sanoakseen, että voisinko mä saada noi. Ja minähän annoin.

Rousk, rousk, rousk. Valo imaisi lääkkeet yhdeltä istumalta niin tyytyväisenä, että niiden täytyi maistua hyvältä. Aiemmin olen yrittänyt kääriä nappuloita ties mihin kinkku-pekoni-lihapulla-komboihin, mutta aina itse lääke on syljetty ulos.

Ehkä salaisuus kuitenkin piili pillereiden muodossa. Minä olen kyllä nähnyt lääkkeitä ties missä muodossa: jauhona, nesteenä, pillerinä, kapselina. Mutten kyllä koskaan aikaisemmin luunmuotoisina!

Pieniä asioita

Parhaat asiat yleensä ovat loppujen lopuksi aika pieniä. Niin kuin ne asiat, joita minä Valossa arvostan.

Se esimerkiksi tulee syömisen jälkeen aina "kertomaan", että nyt on kuppi tyhjä. (Toisin sanoen siis tulee käväisemään siellä, missä nyt sattuu olemaan, odottaa hetken, ja lähtee sitten pois.)

Aamuisin se pistää päänsä sängyn reunalle, ja jos avaa silmät, kuuluu  tumps, tumps, tumps kun sen häntä vispaa lipastoa päin.

Jos sitä yrittää silittää, silloin kun se oikeastaan ei haluaisi sitä silitettävän, se kumartuu muka venyttelemään. (Valo on muutenkin varsinainen joogi. Se venyttelee aamuisin, aamupäivisin, päivisin, iltapäivisin ja iltaisin. Ja siinä välillä.)

Se kurtistelee kulmiaan jokaikiseen mahdolliseen kulmaan.



Ääntelyskaalasta päätellen en ole ihan varma, asuuko kotonamme koira, kissa, susi vai sammakko.

Naapureita nähdessään se alkaa kiemurrella innostuksesta. (Etenkin takapää vispaa kuin zumbatunnilla konsanaan.) Vaikkei olisi edes nähnyt kyseistä naapuria aikaisemmin.

Ja välillä, se näyttää niin kertakaikkisen tolvanalta, että väkisinkin alkaa hymyilyttämään.

Hyvän tuulen myräkkä

Tänään on ollut aikamoinen myräkkä. Kävelin aamulla bussipysäkille, missä ilmasta valitti 2 henkilöä. Pääsin kouluun, missä viimasta valitti yhteensä noin kymmenisen henkilöä. Junassa matkalla kotiin ilmasta surkuttelivat vielä muutamat vieruskaverit.

Minä aloin jo itsekin kiroamaan pahaista pakkasta, kunnes pääsin kotiin. Nimittäin kun menimme lenkille, Valo oli lumesta, tuulesta ja koko helahoidosta niin vilpittömän onnessaan, että minua alkoi hymyilyttämään. (Naurattamaan alkoi siinä vaiheessa, kun Valo meni lumeen möyrimään ja se tipahtikin ojanpenkkaan.)

Siinä me sitten olimme. Minä viskelin lunta ja Valo dyykkasi perään. Molemmat täydellisen tyytyväisinä, keskellä lumista ryöpytystä.

Tämä on kyllä ehdottomasti yksi suurimmista syistä, miksi Valon kanssa on niin mukavaa. Sen seurassa nimittäin tulee aina hyvälle tuulelle.

Vesipeto

Ohitimme eräällä lenkillämme lammen, jossa emme ole ennen käyneet. Vaikka vesi on jo melkein nollan tuntumassa, ei se näyttänyt kovinkaan haittaavan. Valosta oli hurjan hauskaa touhottaa matalikossa, pärskytellä ja noutaa keppejä.

Tollereiden kuuluisi olla ihan oikeastikin vesipetoja, sillä ne on aluperin tarkoitettu noutamaan ammuttuja sorsia vedestä. Harmiksemme Valo ei kuitenkaan tähän päivään asti ole uskaltanut uida oma-aloitteisesti. Muutaman kerran olemme saaneet sen ottamaan pari kauhaisua, kun olemme tarpeeksi vinguttanut lelua ja olleet itsekin vedessä. Koko rumban ajan Valo on vinkunut ja tärissyt ja uimareissun jälkeen se on juossut maalle kuivattelemaan, mutta heti perään tullut takaisin veteen. Kävimme myös kerran koirauimalassa, ja kuin ihmeen kaupalla Valo kroolasi siellä puoli tuntia putkeen.

Vesi siis selvästikin kiinnostaa, mutta syvemmille apajille meneminen on vielä(kin) turhan pelottavaa.

Pidän silti lippuja korkealla. Ehkä vielä joku päivä minä saan tuon koiran uimaan kuin paraskin sorsannoutaja.

Ensimmäiset kuukaudet

Selailin koneeni vanhoja kuva-albumeja, mistä sitten löysin Valon pentukuvia. Tämä kirvoitti mieleeni muistoja ensimmäisistä kuukausista oman koiran kanssa.

Haimme Valon kasvattajalta noin 2,5 vuotta sitten yhtenä toukokuun päivänä. Valo oli sillloin 7,5 viikkoa vanha ja meitä jännitti ihan hirveästi. Valo itse oli tavattoman reipas ja se oppi jo istumaankin ensimmäisenä päivänään.

Aluksi emme käyneet ollenkaan lenkeillä, vaan oleskelimme pihapiirissä pensasaidatulla nurmikolla. Naapurin kaksi pientä tyttöä taisivat vakoilla meitä ikkunastaan, sillä aina kun tulimme ulos, olivat tytötkin heti ulkona ja pyysivät lupaa silitellä pentua.

Ensimmäiset kuukaudet opettelimme uusia asioita kuten bussilla matkustamista, imuriin tutustumista ja pannan käyttämistä. Vaikka ehdin jo sanoa, että Valo oli reipas, oli se myös aikamoinen pelkuri. Esimerkiksi bussit ja pyörät olivat niin hurjia, että muutamat itkutkin tuli tirautettua. Kerta kerralta kaikki tämänmoiset pelottavat kapistukset alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, lopulta jo vähän tylsiltäkin.

Sisäsiistiksi opettaminen sujui mielestäni yllättävän onnistuneesti, vaikka siinä olikin aluksi hieman tekemistä. Kun Valo oli vielä pieni, se laski alleen sinä siunattuna hetkenä, kun se aamulla avasi silmänsä. Senpä takia kehitimme hieman työlään, mutta toimivan, rutiinin. Laitoimme iltaisin seuraavan päivän vaatteemme takkia myöten sängynreunalle odottamaan. Aamulla pukeuduimme sängyssä hyvin hiljaa ja mahdollisimman liikkumatta vaatteisiimme. Tämän jälkeen suorastaan syöksyimme nappaamaan Valon syliimme, kengät päälle ja juoksujalkaa ulos. Ja onnistunut suoritus ulkona!

Koska Valo on sekä minun että M:n ensimmäinen oma koira, olimme myös välillä aika pelokkaita. Siinä mielessä, että jos Valo sattui vaikkapa kertaalleen oksentamaan ruokansa, me kiidimme pikimmiten eläinlääkäriin. Tämä alkoi tietenkin tuntua lompakossa ja pikkuhiljaa ymmärsimme, ettei joka yskäisystä ole ihan välttämätöntä rientää lääkärin tarkistettavaksi.

Valo oli mielestäni (tietenkin) maailman suloisin ja ihanin pikku pörröpallo, ja olin siitä täysin hullaantunut. Ensihuuma on jo laskenut, mutta koiraani rakastan yhä.

Voi, ei kyllä olisi pitänyt mennä katselemaan pentukuvia. Tässähän tulee aivan kauhea pentukuume.

Päivä, jona kaikkia väsytti

Sunnuntai, yleinen lepopäivä. Jollakin ihmeen lailla sunnuntain sanoma tuntuu iskostuneen myös koiramme päähän. Sunnuntaisin se nimittäin on mielestäni piirun verran rauhallisempi kuin yleensä. (Tai sitten minä vain kuvittelen.)

Tämä sunnuntai on tähän asti soljunut mukavasti ja laiskasti hieman koulutöitä tehden, ulkona lenkkeillen  ja televisiota katsellen, niin kuin sunnuntait yleensä. Valo nukkui aamulla yhteentoista asti, vaikka minä olin noussut jo aikoja sitten.

On aika mukavaa huomata, että vaikka omistaakin hätähousuisen intoilijakoiran, osaa se välillä myös rentoutua - ja ilman mököttämistä.

Viimeiset syyspäivät

Rakkaudesta keppeihin.

Koiran kanssa harrastaminen

En ole mikään koiraharrastajaekspertti, sillä olemme harrastaneet Valon kanssa pelkästään tokoa ja agilitya. Kirjasin kuitenkin ylös kokemuksiani näistä kahdesta harrastuksesta. Muitakin harrastuksia olisi mukava kokeilla, mutta tällä hetkellä ei varmastikaan riittäisi aikaa millekään ylimääräiselle. (Tämä taitaakin olla se yleisin tekosyy, miksi asioita jätetään tekemättä. No ehkä sitten joskus...)

Tokoa harjoittelimme varmaankin reilut puoli vuotta. Harrastuksena toko oli mielestäni ihan hauskaa, mutta siinä ei ollut sellaista menoa ja meininkiä niin kuin agilityssä. Agilityryhmään päästyämme tokotreenit jäivätkin kokonaan pois.

Ensikosketuksen Valo sai agilityyn jo muutaman kuukauden ikäisenä, kun menimme sen kanssa katsomaan kisoja. Laji vaikutti nopeatempoiselta, hauskalta ja vaativalta. Minä innostuin ihan valtavasti.

Mutta tämä oli Valon ensireaktio lajiin:

Valo ei siis ollut ihan yhtä innoissaan kuin minä. Se katseli hyvin laiskan oloisena putkiin juoksevia ja esteiden yli hyppiviä koiria.

Kuin tomerana äitinä konsanaan päätin kuitenkin testata, sopisiko agility kuitenkin myös meille. Ja voin sanoa, että kyllä vaan sopii.

Aloitimme agilityn heti, kun se käytännössä katsoen oli mahdollista, eli Valon täytettyä vuoden. Puolentoista vuoden jälkeen Valo meinaa yhä haljeta onnesta päästessään kentälle näyttämään taitonsa. Odotellessaan omaa vuoroaan se tärisee, vinkuu ja läähättää. Kun sen silmät kirkastuvat sen vihdoin ja viimein päästessä irti hihnasta, minä en voi tehdä muuta kuin ajatella, että tämän parempaa harrastusta ei vaan voi olla.

Intensiivimököttäjä

Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo kerroin, Valo mököttää melko usein sisällä ollessaan. Se on kuitenkin onnistunut luomaan mökötyksestä varsinaisen taiteenlajin ja porrastanut surkuttelunsa eri asteisiksi. Mökötyksen aste riippuu yleensä siitä, kuinka pitkä aika viimeisestä lenkistä on ollut.

1 asteen mökötys. Mennään jonkin esineen, mieluiten verhojen alle, ja mökötetään siellä.

2 asteen mökötys. Kurkitaan tassun alta, samalla kun vähän yritetään esittää nukkuvaa.

3 asteen mökötys. Asetetaan pää jollekin tasolle, esimerkiksi sohvalle tai sohvapöydälle, ja tuijotetaan.

4 asteen mökötys, tunnetaan myös intensiivimökötyksenä.  Kun mikään muu ei toimi, katse muuttuu mahdollisimman säälittäväksi. Intensiivimökötykseen kuuluu myös olennaisena osana raskas huokailu vähä väliä.

Laiskan imuroijan kootut selitykset

Yksi huonoista puolista koiran omistamisessa on karvat. Niitä löytyy kaikkialta. Niitä on ruuassa, vaatteissa, hammasharjan mukissa.  Minä en pysyy enää perässä milloin Valolla on karvanlähtöaika ja milloin ei, karvaa siitä kuitenkin lähtee joka päivä. Harjatessa irronneista karvoista saisi varmaan ommeltua Valolle kaverin. Kun tilanne on oikein paha, koirastamme varisee pieniä karvatuppoja joka askeleella kuin joulukuusesta neulasia.

Me olemme kuitenkin iskeneet kyntemme tähän ongelmaan: olohuoneessamme lepää todella kätevästi pieni varsi-imuri juuri näitä tilanteita varten. Sitä voisi siis luulla, että imuria todella käytetään ja täällä olisi yhtä puhdasta kuin Marttojen teekutsuilla. Mutta voin sanoa, että se imuri todellakin pelkästään lepää paikallaan.

Se tuntuu nimittäin jotenkin niin hankalalta. Imuria pitäisi tyhjennellä ja akkua latailla jatkuvasti. Siis aivan kauhea homma toisin sanoen. Vierailin muutama viikko sitten erään ystäväni luona, ja hän kauhisteli, ettei ollut imuroinut kahteen viikkoon. Kahteen viikkoon, ja lattialla näkyi muutama pienen pieni pölypallero. Siinä kaikki! Naureskelin asialle, mutta tosiasiassa siinä meinasi olla itku lähellä.

Onneksi Valo on itsekin ymmärtänyt tämän ongelman. Välillä se nimittäin löytää lattialta oman karvansa, nuuhkii sitä ja sitten syö sen. Voiko tämän laskea kannibalismiksi?

Yöllinen kauhukohtaus

Nukun yöni yleensä melko sikeästi, enkä herää kovinkaan helposti. Viime yönä heräsin kuitenkin suunnilleen kolmelta aamuyöllä järkyttävään ulinaan.

Luulin aluksi, että ulina johtui jonkinlaisesta hälytyksestä, joten ponkaisin istumaan korvat höröllä täydessä valmiudessa toimimaan. Sitten huomasin, että metakka olikin kuulunut Valosta. Se taisi nähdä aikamoisen hurjaa unta, se makoili nimittäin silmät kiinni omassa kopassaan.

Allaoleva kuva on muuten otettu päiväsaikaan, minulla ei riitä taidot (enkä tiedä riittäkö kamerallanikaan...) saada valoisia kuvia pimeällä.

Sainpa kuitenkin loppuyöstä melkoisen hyvät unet. Nukahdin nimittäin vähitellen uudestaan omaan hihitykseeni.

Nimi on enne

Hyvin kuluneen otsikon ideana on hiukan valottaa taustoja koiramme nimestä. Valo on hyvin valoisa persoona, joten nimi sopii tosiaan kantajallensa. Valo sattuu myös olemaan hyvin moniuloitteinen nimi, ja siitä on väännetty vitsiä kyllästymiseen asti. Kun minä esimerkiksi iltaisin pyydän, voisiko valon laittaa pois, M kysyy että mihinkäs se laitetaan.

Hah hah.

Valokuva eli kuva Valosta

 Valo sattuu myös olemaan aika sukupuolineutraali nimi. Kaiken lisäksi Valo on melko siro urokseksi, ja sitä luullaankin usein tyttökoiraksi. Asiaa ei siis helpota ollenkaan se, että valitsimme sellaisen nimen, mikä ei suoraan kerro sukupuolta. Olen käynyt 1,5 vuotta agilityssa, ja vielä pari viikkoa sitten eräs agilitytovereistani kehui kehui Valoa "hyväksi tytöksi".  Voi, onneksi Valo ei ymmärtänyt.

Siinä se heilutteli iloisena häntäänsä ja nouti ystäväni heittämää palloa eikä tajunnut, että toinen oli juuri haukkunut sitä tytöksi.

Moniulotteinen hurtta

Valo on hieman bipolaarinen koira. Toisaalta se on iloinen ja innokas, toisaalta maansa myynyt. Toisaalta älykäs, toisaalta tyhmä kuin saapas. Toisaalta utelias, toisaalta pelokas. Niin se kai elämässä menee. Mikään ei ole mustavalkoista, vaan ennemminkin oranssia. Valon persoona on mitä loisteliain, ja kutsummekin sitä välillä mainioksi makkaraksi, koska se nyt vain on sellainen.

Mainio makkaramme on yksi iloisimmista koirista, mitä olen koskaan tavannut. Naapurimme sanoi kerran osuvasti, että Valo vaikuttaa onnelliselta koiralta. Ja sitä se onkin. Niin kauan siis, kun olemme ulkona. Kun tie vie takaisin sisälle, on Valo kuin eri koira. Valo on nimittäin kova koira mököttämään. Eikä sillä ole väliä, olemmeko juuri olleet 0,5 tuntia vai 3,5 tuntia ulkona. Jos ollaan sisällä niin sitten mökötetään.

Sisällä oleskelu muuttuu kuitenkin mukavaksi, jos leikitään, tehdään temppuja tai syödään. Tollerit ovat älykäs rotu, ja niitä on suhteellisen helppo kouluttaa. Minua on välillä kehuttu, että miten olenkaan osannut opettaa Valon antamaan tassua, kierimään ja sytyttämään lampun. Mutta uskon, ettei minulla ole kovinkaan suurta osaa tai arpaa sen suhteen. Valo oppisi varmaan opettamattakin.

Mutta välillä niin neuvokas koira muuttuu täydeksi tolvanaksi. Valo saattaa esimerkiksi kävellä normaalisti, kunnes se yhtäkkiä pysähtyy. Siinä se sitten seistä tollottaa, kunnes muutaman minuutin kuluttua jatkaa taas normaalisti kävelyään. Jos Valo saa jonkin herkun, mitä ei voi kerralla niellä (esimerkiksi kokonaisen lihapullan), Valoa vie sen olohuoneen matolle. Sitten Valo vähän nuolee, tuijottelee, pyytää meiltä apua, nuolee taas, tuijottaa ja vasta sitten syö.

Valo on todellinen seikkailijaluonne, siis oikea koirapartiolainen. Ja aina valmiina, totta kai. Valo on tökännyt kuonollaan siiliä (huono tulos), napannut lennosta linnun (vielä huonompi tulos) ja syönyt rotanmyrkkyä (erittäin huono tulos). Kaikki nämä vain siksi, että se on niin utelias. Kaikkea pitää siis kokeilla, ainakin kerran.

Mutta vaikka Valo kirjaimellisesti tunkeekin kuononsa jokaiseen paikkaan, mihin sen nyt tunkea voi, on se silti myös aikamoinen pelkuri. Harrastamme Valon kanssa agilitya, ja kerran hyppyesteellä se kaatoi esteen, eikä uskaltanut tämän jälkeen enää hypätä. Kutsunkin Valoa välillä kiusoitellakseni mamoksi.

Kaiken kaikkiaan Valon persoona on aivan hurmaava.

Ennen omaa koiraa en osannut edes aavistaa, että lemmikeillä voi olla niin monisäikeiset persoonat.

Heikoilla jäillä

Olin tänään kotiin tultuani todella huonolla tuulella. Hartioita kivisti, vatsa kurisi, silmät meinasivat painua kiinni ja jalkoja paleli. Lenkille piti kuitenkin mennä. Niinpä puin vaaleanpunaiset lenkkarini jalkaan ja laitoin koiran hihnaan. Mumisin itsekseni, että en taatusi ole yli 35 minuuttia ulkona (se on minun asettamani minimiaika ulkoilulle Valon kanssa).  Kun lenkin lopussa ohitimme lammen, innostuin heittämään kepin sinne. Lampi olikin jäässä, ja keppi liiteli kovaa vauhtia lammen toiseen päähän. Sitä oli aika mukavaa seurata, joten heitin toisenkin. Ja kolmannen. Ja muutaman lisää.

Koska Valo on Valo eikä voi siis vastustaa ohilentäviä esineitä, joten se itkua pidätellen seurasi, kun kepukat lensivät vuoron perään sen ulottumattomiin. (Mutta sitten kun heitin sille turvallisesti maalle pari keppiä, eivät ne niin kiinnostaneetkaan.)

Lopulta Valo ei voinut enää vastustaa kiusasta, vaan syöksyi lampeen. Vähän oli ihmettelemistä, kun ei päässytkään alkumetrien jälkeen eteenpäin, kun tuli jää vastaan. Tässä kohtaa ei itkua enää pidätelty.

Kun sitten heitin kepin ihan Valon nenän eteen, ja se sai kun saikin napattua kepin jään päältä, oli minulla onnellinen koira. Ja minäkin tulin onnelliseksi.

Ulkona olimme lopulta 45 minuuttia, joten minimiaikani ylittyi selvästi. Siitä taisimme ilahtua molemmat.

Mitä käy koiralle, kun pari eroaa?

Tämä aihe tuli mieleeni syystä tai toisesta muutama päivä sitten.

Luin HESY:n sivuilta, että etenkin nuoret parit antavat lemmikkinsä helposti pois esimerkiksi vauvan syntyessä tai kun koiralle ei löydy lomamatkan ajaksi hoitopaikkaa. Voisi kuvitella ihmisten antavan lemmikkinsä helposti pois myös eron hetkellä. Lisäksi Suomessa lopetetaan koiria ainakin eroahdistuksen ja sisäsiisteyden puutteen takia.

                                                              

Ja tämä kaikki hyvinvointivaltio Suomessa.

Aika rankkaa tekstiä. Mikseivät ihmiset osaa ottaa vastuuta eläimestä, jonka he päättävät hankkia? Sairaustapaukset ja muut vastaavat ovat tietenkin asia erikseen. Voisin kuvitella, että tuonkaltaisissa tilanteissa lemmikille etsitään itse uusi koti.

Minulle koira on koira, eikä ihminen. Mutta myös koira on perheenjäsen. Niinpä, jos joskus tiemme eroavat M:n kanssa, olen aika varma, että meillä olisi jonkinlainen yhteishuoltajuus Valoon. Näin siis olen realistina (piilopessimistinä?) ajatellut. Ehkä se liittyy jotenkin suomalaisuuteen, että kaikkeen pitää varautua. Luonnollisesti kuitenkin toivon ja teen kaikkeni sen eteen, ettei minun tarvitse kokea yhteishuoltajuuden rujoja puolia. Mutta ainakin minä nukkuisin yöni hyvin.

Koira rodun takana

Olen aina ajattelut, että koiran rotu on kuin vaate, minkä sisällä koira asustaa. Tämän epämääräisen ajatauksen myötä aloin pohdiskelemaan, miten me päädyimme juuri novascotiannoutajaan. Joillekin rotu on päivänselvä asia, tai edes jotenkuten selvää. (Kuten eräällä hurmaavalla ystävälläni, joka sanoi hankkivansa joko labradorinnoutajan, kääpiömäyräkoiran tai mopsin. Totta puhuen en näe paljoakaan samankaltaisuuksia noilla kolmella rodulla, mutta nykyään ystäväni luona tepastelee nuori kääpiömäyräkoiraneiti). Me aloimme miettiä rotua vasta sitten, kun olimme päättäneet, että nyt hankitaan koira.

Oikeastaan koko juttu on hieman nolostuttava. Löysin aikoinani nimittäin tolleriaiheisen blogin, ja ihastuin kauniisiin koirakuviin niin, että lähettelin M:lle lähes päivittäin kuvia tollereista (etenkin pennuista). Toiveenamme oli saada innokas lenkkiseuralainen ja leikkisä perheenjäsen.

Bingo.

Ensilumi

Ensilumi. Ihana asia, mikäli Valolta kysytään. Siinähän voi kieriskellä, sitä voi syödä ja siihen voi kaivaa kuoppia. Minun ainoa toivensäteeni oli auringonvalo, joka teki maisemasta todella kauniin.

Minä olen nimittäin todellinen vilukissa. Etenkin pakkasten tultua kylmyys tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä. Joillakin onnekkailla on koirat, jotka lumen/kylmän/sateen tultua eivät suostu yhdelläkään tassulla menemään ulos, mutta Valoa ei varmaan hetkauttaisi, vaikka vastassa olisi itse hurrikaani Katrina. Siis pikemminkin mitä kauheampi ilma minun mielestä, sen parempi Valon mielestä.

Mutta onneksi ainakin maisema oli kaunis.

Ikävä

Niin se vain on. Kauhea ikävä. Valo on M:n vanhempien kanssa mökillä, kun me taas jäimme kotiin ahertamaan.  Eilen ne lähtivät, ja minä mietin vielä viime hetkellä, että päästänkö Valoa ollenkaan menemään.

Sitten se pahainen koira kuitenkin onnistui näyttämään sen verran surkealta ja tylsistyneeltä, että en voinut muuta kuin antaa sen mennä.

Muuten olisimme lähteneet mukaan ja koko ongelmaa ei olisi syntynyt, mutta M:llä on tänään koulua ja minulla huomenna töitä. Velvollisuudet kutsuvat siis. Jos Valo olisi jäänyt kotiin, se olisi tietenkin lenkeille päässyt, mutta mökillä se voi olla vaikka koko päivän ulkona, jos tahtoo. Ja aivan varmasti tahtookin.

Kiusaan välillä Valoa (sen tietämättä) sanomalla sitä mamoksi. Sitä se kyllä onkin, mutta tällä kertaa taidan minä itse olla se mamo. Valo ei ole vielä ollut edes kokonaista vuorokautta poissa, ja silti minä katselen melkein tippa linssissä sen kuvia.

Onneksi jälleennäkeminen korvaa kaiken.

Metsäneläin

Nämä kuvat ilmentävät Valoa ja sen persoonaa paremmin kuin säkillinen tekstiä.

Ja lenkin lopussa, hyvin onnellinen koira. Nuo mustat pisteet kielessä ja hampaissa ovat muuten keppien murusia. Välillä tuo koira jäytää niitä kuin majava konsanaan, ja kotiin päästyä oksentaa kepukat ulos. Koiran onnea...

Kovaa ja korkealle

Teimme viikonloppuna pienen metsälenkin uudessa maastossa, kun olimme vierailemassa isäni luona. Valo päätti innostuksissaan kavuta järkälemäiselle kivelle, ja saavutuksestaan ylpeänä se keimaili hetken kiven päällä. Siis tosiaankin vain hetken, ennen kuin se huomasi, että nyt tuli kiivettyä pikkuisen liian kunnianhimoisesti. Siinä minä sitten yritin keksiä jotakin ratkaisua, kun toinen ulisee, ettei uskalla tulla alas.  Pakkohan sitä oli aluksi ottaa kuva tuosta tilanteesta. Valon ilmeestä voisi päätellä sen ajattelevan, että miksi koko maailmankaikkeuden ihmeessä minä räpsin jotain fotograafeja kun pitäisi alas päästä. Niinpä niin.

Kivi oli siis todellakin suuri.

Onneksi minulla oli  herkkuja taskussa. Eipä taida ollakaan tilannetta, mihin ei muutama koirannappula auttaisi. Siispä houkuttelin Valon herkun avulla aivan kiven reunalle, ja sain tämän jälkeen napattua sitä kainaloista ja nostettua lopulta alas. Olin itsekin koko prosessin ajan varpaisillani, siis ihan fyysisestikin.

Paljastettakoon, että kiipesin kyllä itse ensin tuolle kivelle, minne Valo sitten halusi minua seurata. Tämän kaiken olisi siis voinut estää, jos kaikki (eli minä) olisivat käyttäytyneet kuten aikuisten kuuluu. Mutta mitäpä kerrottavaa minulla silloin olisi ollut?

Julmia aikeita

Tekstin synkeä otsikko on peräisin minun omista, ääremmäisen julmista aikeista – ainakin jos Valolta kysytään. Muutama päivä sitten minulla oli nimittäin kova kiire koulusta työpaikalle, ja tiesin, etten ehtisi mennä Valon kanssa päivälenkille. Tästä olisi tietenkin koitunut suuri määrä purkamatonta energiaa eli toisin sanoen yksi seinillä
kulkevajuokseva koira. Tällaisissa tapauksissa taloutemme kolmas jäsen, M, on yleensä tilanteen pelastava enkeli, mutta tällä kertaa M olikin työmatkalla.

Onneksemme meillä kuitenkin sattuu olemaan todella mukavat naapurit. Näistä naapureista varsinkin yksi on kehittänyt Valon kanssa niin sanotun rapsutussuhteen. Tämä on siitä erikoinen suhde, että tämä naapuri on ainoa koko läänissä, kuka Valoa saa silitellä. Muut joutuvat tyytymään pikaiseen hipaisuun selästä tai hännänpäästä, kun Valo ehtii jo kyllästyä rapsutuksiin.

Kyseinen naapuri on kuljettanut Valoa aikaisemminkin, ja tuloksena on aina ollut rättiväsynyt koira. Joten siinä mielessä kävi sitten niin onnekkaasti, että naapuri suostui jälleen ulkoiluttamaan koiraamme. Tällä kertaa tuloksena oli se, että minun tarvitsi mennä vain pieni iltalenkki, kun palasin töistä kotiin. Ja voin sanoa, että kun palaa väsyneenä pitkän päivän jälkeen kotiin, ei ensimmäisenä mielessä ole kolmen tunnin metsälenkki koiran kanssa, vaikka sellaisista toki muuten nautinkin.

Eikö kaikilla pitäisikin olla tällaisia naapureita?

Tämä on alku

Terve! Ajattelin kiertää pelätyn blogin ensimmäisen kirjoituksen kätevästi laittamalla tähän kuvan koirastani. Se on niin perhanan suloinen (anteeksi nyt vain), että sillä luulisi saavan anteeksi kömpelön ensikirjoituksen.

Koirani kuva on kyllä oikeastikin ihan olennainen, ideana olisi kuitenkin pääsäntöisesti siitä kirjoittaa. Blogini tarkoitus ei kuitenkaan ole olla minkäänlainen oodi koiralleni (lipsumisia saattaa tulla, niinkuin jo tuossa alussa, anteeksi taas), vaan ennemminkin paikka jakaa arjen koiramaisia sattumuksia ja pohdintoja. Valo on ensimmäinen oma koirani, ja tämä on varmaan jonkinlainen vastine esikoisen saaneelle vauvakirjojen innokkaalle laatijalle. Taloudessamme majailee lisäksi Herra M, jota täällä kutsun reteästi vain M:ksi tulevissa kirjoituksissa.

Itse olen 22-vuotias nuori opiskelija. Pidän koirista mutten koirankarvoista. En välitä talvesta mutta rakastan saunomista. Ja niin muuten rakastaa Valokin.

Viimeiseksi mainittakoon, että niin kuin kaikki muut, myös minä pidän vuorovaikutuksesta. Jos siis satut jatkossa lukemaan - toivottavasti hiukan jouhevampia - tekstejäni, viesti siitä (esimerkiksi sydämen klikkaus tekstien lopussa) on erittäin hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa.

Palaillaan pian!