Näkemiin

Mitä sanoja voisinkaan käyttää, jolla voisin selittää. Miksi en ole kirjoittanut, miksi kirjoittaminen ei enää huvita.

Koko pieni elämäni on muuttunut siitä hetkestä, kun viimeksi olen tänne kirjoittanut. 

Valo voi hyvin, sen paino on tippunut merkittävästi ja se on energisempi kuin koskaan. Mitä muuta sille sitten kuuluu? En tiedä. 

Asun tällä hetkellä ulkomailla, yksin. Valo ei ole mukanani täällä, ja minulla on sitä ihan käsittämättömän kova ikävä. Kuiskasin sen korvaan näkemiin ja halasin sitä niin kovaa, että se kiemurteli. Kun palaan Suomeen, on Valo kanssani ainakin aluksi vuoroviikoin. Mitä sitten tapahtuu - se jää nähtäväksi.

Tämän blogin kirjoittaminen on ollut palkitsevaa, mutta tuntuu että nyt on aika uusille asioille. Olen mahdottoman kiitollinen kaikista kommenteista, viesteistä ja yhteydenotoista joita olen saanut. Ne ovat saaneet minut hymyilemään sellaisinakin hetkinä, kun hymyileminen ei ole ollut aiheellista.

Onneksi Valo on edelleen Valo. Rakas, niin rakas oma pieni punanokkani, jonka haluaisin pitää kanssani aina. En malta odottaa, että tapaan sen taas.

Lihava, se sanoi

Lihava.

Se on voimakas ja ruma sana. Ja se pätee Valoon.

Kastroinnin jälkeen Valolle on maistunut ruoka ihan älyttömän hyvin. Sitä ei kiinnosta mennä edes lenkille, jos joku on samaan aikaan keittiössä. Eikä lenkkeilykään aina suju niin aktiivisesti, ja välillä Valoa joutuu suorastaan raahaaman perässä. Agilityssakin vauhti on hidastunut huomattavasti.

En silti ajatellut, että Valon painosta tulisi sen isompi ongelma. Vähensimme herkkujen antamista ja pidimme kiinni lenkeistä. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämä ei riitä. Kotioloissa painonnousua ei huomaa helposti, sillä ei Valo varsinaisesti lihava ole. Ylimääräistä sillä kuitenkin on, ja viime aikoina olen kohdannut monta hälyttävää merkkiä.

Ensimmäinen merkki oli eläinlääkärissä. Punnitsimme Valon, ja odotin mittarin näyttävän jotain 20 kilon korvilla - se on ollut pitkään Valon peruspaino. Vaaka nousikin 22,7 kiloon.

Toinen merkki oli agilitykisat kuukauden takaa. Tuomari tuli luoksemme suorituksemme jälkeen, kokeili Valon kylkiluita ja sanoi Valon olevan turhan pullea. Se kuulemma näkyi varsikin hypyissä: suoritus oli vaivalloisen näköistä.

Valon laiskuus ja etenkin paino on itketyttänyt minua monesti. Olen itse aina ollut aktiivinen ja sitä olen toivonut myös koiraltani; että se olisi aina valmiina, minun seikkailukaverini. Mutta Valon energiatasot eivät ole enää lähelläkään sellaista, mitä toivoisin.

Nyt olemme lisänneet liikunnan määrää jonkin verran. Tällä hetkellä Valo pääsee kolmesti päivässä lenkille, jotka käydään suurilta osin vapaana. Lenkkeilyaikaa päivässä kertyy noin 2-3 tuntia. Lisäksi käymme agilitytreeneissä, pyöräily-/juoksulenkeillä ja uimassa noin neljästi-viidesti viikossa.

Ruoka on vaihdettu Pure Naturalin Active Dogiin, jota Valo saa nappulalleen 210 grammaa päivässä. Muuta Valo ei syötäväkseen saa hyvin satunnaisia luita lukuunottamatta. Active Dog kuulostaa vähän ironiselta, mutta sisällöltään se vaikutti paljon paremmalta kuin saman merkin normi- tai kevytversio.

Tällä tyylillä olemme nyt menneet reilun kuukauden ja samaa rataa jatkamme ainakin kesän yli. En ole varma onko vielä jotain, mitä voisin tehdä. 

Jos sinulla on omia kokemuksia tai neuvoja, luen ne mielelläni - tämä asia on minulle suuri huolenaihe.

Keltanokat agilityn SM-kisoissa

Olen niin onnellinen, väsynyt ja helpottunut viime viikonlopusta.

Me olimme nimittäin mukana agilityn SM-kisoissa! Tähän kohtaan pieni tuuletus: JEEEEEE!

Olin matkasta loputtoman innoissani, sillä en kuvitellut pääseväni SM:eihin vielä tänä vuonna. Yksilöissä emme päässetkään starttaamaan, mutta joukkuekisan vedimme kapteenin roolilla.

Kisat pidettiin Oulussa, mikä tarkoitti kahta junassa vietettyä yötä. Ne olivat melko pitkät yöt ne. Valo oli levoton ja tuli vähän väliä tökkimään minua nenään. Minulla oli kylmä ja nyysin Valon karvaisen viltin junanlattialta molempina öinä. Ja matkakumppanimme olivat humalassa ja kyselivät meiltä mm. onko Valo "sokeiden koira". 

Itse suorituksemme jäi vähän alavireiseksi. Kuten juontaja totesi, "hylätty suoritus, mutta ei se mitään". Tulosten kannalta tämä ei tosiaan haitannut, sillä joukkueemme oli jo hylätty aiempien suoritusten perusteella. Virheet ja hidas vauhti vähän jäivät kyllä harmittamaan. Toisaalta, näissä kisoissa oli niin mahtava fiilis, että ainoa ajatukseni radan loputtua oli, että tänne haluan uudestaan.

Kiitos on pieni sana

Tänään oli todella stressaava päivä. Kotiin pyöräillessäni olin ahdistunut, väsynyt ja päässä surisi. Ensimmäinen selkeä ajatus, joka päähäni tuli oli Valo: pakko päästä Valon kanssa pellolle juoksemaan. 

Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.

Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.

Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.

Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.

Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.

Perhanan porsas

Meneehän se arki-ilta lääkärilläkin.

Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.

Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.

Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?

Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.

Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.

Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.

Nollat kehiin

Hurautimme Valon kanssa eilen agilitykisoissa kaksi starttia.

Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.

Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.

Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.

Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.

Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.

Maatilalla

Vietimme pääsiäisen melko pörröisissä merkeissä Haltialan maatilalla. Pikkulampaat veivät sekä minun että Valon sydämen: minä huokailin ja Valo piippaili.



Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.

Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.

Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.

Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.

Play!

Starttasimme tänään ensi kertaa kolmosissa. Meillä oli vain yksi rata. Ihan kivasti meni muuten, mutta unohdin katsoa koiraa.

Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.

Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.

Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.

Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.

Lumessa pyöriminen on parasta, mitä tolleri voi talvella tehdä

Nämä kuvat ovat otettu vain pari viikkoa sitten, mutta jo nyt ne tuntuvat vanhentuneilta. Kevät on tullut vauhdilla, eikä meidän pihanurmikossa ole havaittavissa enää yhden yhtä lumilänttiä.

Vaikka odotan innolla lämpimiä ilmoja, on talvessakin omat puolensa. Ensinnäkin, Valo tykkää lumesta aivan hirvittävästi. Se ilo on aika läpitunkevaa: kun toinen pyörii lumessa vailla huolen häivää, onnellisena juuri siitä hetkestä, nousee hymy katsojankin kasvoille.

Tällä kyseisellä lenkillä minä en ollut ainoa katsoja. Eräs pariskunta tuli ihastelemaan Valoa ja sen talviriemua. Voi, miten näistä kohtaamisista jääkin aina niin hyvä mieli!

Erityisesti mielialaani nostaa se, kun Valoa epäillään pennuksi. Sitä tapahtuu aika usein. Toivon, että juuri se, leikkisän pentumainen olemus, säilyy Valossa vielä sen viiksikarvojen harmaannuttuakin. Riemussa on hyvä elää.

Blogimaailmasta poimittua: muiden koirablogeja

Blogimaailmasta löytyy massottain hyviä koirablogeja. Luen melko montaa eri blogia vaihtelevalla tahdilla, mutta harmittavan harvoin jaksan niitä kommentoida.

Ikään kuin hyvitykseksi siitä - ja myös sijaistoimintona esseenkirjoittamiselle - esittelen teille muutaman lukemisen arvoisen blogin. Alla viisi minun tämänhetkistä suosikkiani.

1. Purematta paras

Kauniit koirat, kaunis blogi ja kaunista tekstiä. Ei siihen paljon muuta vaadita. Tässä blogissa kuulumisia päivitetään yksinkertaisella ja mukaansatempaavalla tavalla. Blogin kirjoittajalla Jennalla on nuoresta iästään huolimatta paljon kokemusta koirista, ja kokemus kuultaa läpi myös tekstistä.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Asuuko meillä tasmanian tuholainen?

2. Ihan oikeasti

Sattuneesta syystä tolleriblogeilla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Kun tollereita on vielä tuplaten, on varma paikka lempparilukemistossa taattu. Tässä blogissa ihailen erityisesti tollereista vanhempaa, Seraa, joka on mielestäni yksi kauneimmista tollerineideistä jota olen nähnyt.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Koirasta vai omistajasta rukkaset?

3. Vili & Juti - More than just pets

Blogin kirjoittajalla Johannalla on kaksi valloittavaa heeleriä. Suurimmassa osassa seuraamistani koirablogeista koirat ovat vähän isompia rotuja. Tämä on yksi harvoja poikkeustapauksia. Johannalla on kaunis taito välittää ruudun toiselle puolelle positiivista fiilistä - lukiessa tulee lähes aina hyvälle mielelle.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Iloa iltalenkkiin

4. Pilkunviilajan päiväkirja

Tämä blogi on melko uusi tuttavuus minulle, löysin sen sattumalta jonkin toisen blogin kautta. Kauniit ja laadukkaat kuvat vievät mennessään. Kirjoittaja ei myöskään pelkää tuoda esille mielipiteitään mikä tuo mukavaa vaihtelua perinteisiin arkikuulumispostauksiin.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Miten sinun koirasi matkustaa autossa?

5. So damn Magical

 

Tästä on salakavalasti tullut yksi lempiblogeistani. Kaunis Magi on puoliksi tolleri ja puoliksi saksanpaimenkoira. Blogi sisältää paljon kuulumisia, pitkiä päivityksiä ja rehellisiä avautumisia. Magi ei ole koira helpoimmasta päästä, mutta blogin ylläpitäjä Maisa osaa nauraa myös itselleen.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Don't let the frost bite

Kolmosiin!

Hyllyputken jälkeen Valo näytti taas, miten sitä agilitya suoritetaan! Eilen juoksimme agilitykisoissa kaksi rataa, joista molemmista napsahti nollat taskuun. Toinen nolla oli kolmas kakkosluokassa; nyt ollaan siis virallisesti kolmosluokassa!

Alla video ensimmäisestä radasta. Molemmat radat olivat melko helppoja: virtaviivaista juoksua, joka ei sinällään ole meidän vahvuutemme. Valo on nykyään jo melko estevarma, mutta nopeus on kompastuskivemme. Suoralla pätkällä minä juoksen usein kovempaa kuin Valo, vaikka kyllä se käpälistään lujaakin pääsee, paljon lujempaa kuin minä. Vauhtikestävyystreenejä siis tiedossa.

Kilpakaveri tuli muuten sanomaan, että sulla on magee tolleri. On hyvä tietää, että vaikka vauhti ei ole huima, on tyyli silti hallussa.

Lihakset rennoiksi - koiran hieronta

Hierooko kukaan teistä koiraansa?

Kannattaisi.

Koiran hierominen rentouttaa lihakset, vilkastuttaa verenkiertoa ja vapauttaa endorfiineja. Käytännössä vaikutukset ovat siis samat kuin ihmisten hieronnassa. Hieronta auttaa esimeriksi jäykkyteen, turvotukseen, lihasjännitykseen, vammojen ennaltaehkäisyyn ja jälkihoitoon, urheilevien koirien palautteluun, lihasvoiman maksimointiin, suhteen kehittämiseen ja käsittelyyn totuttamiseen.

En tiennyt koirahieronnasta käytännössä mitään ennen kuin voitimme agilitykisoista koirahierontalahjakortin. Hieroja opetti minulle niksin jos toisen, ja sen jälkeen olen uskaltanut itsekin vähän hieroa Valoa.

Useimmat koirat pitävät hierontaa aika kivana. Valo ei ole koskaan ollut mikään halikoira, mutta hieronnassa sekin rentoutuu, ainakin osittain. Koiraa ei saisikaan koskaan pakottaa hierontaan. Lempeän jämäkästi voi ohjata, mutta koiraa kannattaa kuunnella. 

Valo hierojan käsittelyssä.

Ensinnäkin, ennen hierontaa koira kannattaa käyttää lyhyellä lenkillä. Ei mitään pitkää metsälenkkiä, mutta pieni pissatuslenkki on paikallaan. Ruokaa ei koiralle kannata antaa paria tuntia ennen eikä heti jälkeenkään - et varmaan itsekään haluaisi hierottavaksi täydellä vatsalla.

Tärkeintä koiran hieromisessa lienee kevyet otteet. Ilman ammattitutkintoa hieronta kannattaakin pitää enemmän hiukan kovempana silittelynä kuin järeänä kourimisena suoraan lihakseen - tosin eivät ne ammattilaisetkaan kovin kovaa koske. Hieronnan osana voi pitää koiran varovaista venyttämistä. Varsinkin takatassut voi hyvin venyttää itse koiran seisoessa, kunhan katsoo, että liikeradat pysyvät puhtaina ja suorina.

Tyylistä, tavasta ja kestosta riippuen hierontaa/venyttämistä voi harrastaa päivittäin, viikottain tai kuukausittain. Nopea venyttely esimerkiksi ennen urheilusuoritusta voi vetreyttää koiran lihakset. Jos haluaa kiikuuttaa koiransa asiansa osaavalle hierojalle, on hyvä rytmi noin 3-4 kuukauden välein.

Myös muille kuin urheilua harrastaville koirille hieronta voi olla superjuttu. Lihasjäykkyyttä voi tulla niin huippuluokan kisakoiralle kuin sohvalla viihtyvälle kotikoiralle. Monella koiralla on esimerkiksi niskat jumissa hihnassa vetämisen takia. Lihasjäykkyyden voi huomata esimerkiksi peitsaamisesta, hypyistä kieltäytymisestä ja leikittömyydestä.

Siis - koira kyljelle ja hieromaan! Mallikuvia ja lisätietoa löytyy esimerkiksi täältä.

Plussan puolella

Perjantain vapaapäivän ja ilman lämpenemisen kunniaksi teimme retken Sipoonkorven kansallispuistoon. Vajaa kolme tuntia ja kymmenen kilometriä myöhemmin minä lähdin ruokakauppaan ja Valo jäi kerrankin tyytyväisenä kotiin lepäämään.

Luontopolku ei ollut kesälläkään mikään järin leppoisa reitti, mutta näin talvella reitistä oli kehkeytynyt varsinainen hc-ulkoilupolku. Lumi ei menoa haitannut, mutta liukas jää hidasti varsinkin minun etenemistä melkoisesti.

Mielettömistä maisemista silti pisteet kotiin. Plussan puolelle jäätiin siis, selvästi.

Sunnuntaimoi

Lähes aina kun Valo nukkuu, sillä on kainalossa tai pään alla unikaveri. Sunnuntain unikaveriksi valikoitui möhköfantti.

Valo nukkui muuten sikeää koiranunta niin kauan, kunnes nappasin kameran käteen. Silmät aukesivat heti, kun otin ensimmäisen kuvan. Kun laitoin kameran pois, Valo nousi ylös, katsoi minua pitkään ja käveli sohvan taakse jatkamaan uniaan. Saattaa olla, että Valo on saanut tarpeekseen minun alati jatkuvista kuvaushetkistä...

Aurinkoa kohden

Pitkästä aikaa otin lenkille mukaan lelun ja kameran. Aurinko paistoi niin, että unohdin että päätäni särki. Juoksimme kilpaa ja Valo oli onnellisempi kuin koko viikkona.

Hyvät päivät, aurinko ja pallon perässä juokseminen. Ne ovat niitä hetkiä, jotka minä haluan muistaa vielä vanhakin.

Vuoden 2014 kulut

Viimeistään nyt sain huomata, että kysymys kuinka paljon koiran pitämiseen menee rahaa, on hyvinkin subjektiivinen. Edellisvuonna Valo kustansi meille reilu 500 euroa kun taas viime vuonna pätäkkää paloi reilu tonni, siis tuplasti enemmän! Vuoden 2013 kulut löytyvät täältä.

Viime vuonna eniten rahaa kului agilityyn. 600 euroa radalla höntsäilyyn. Kivat sille. Ei vaan, agility on huippuharrastus ja maksan hyvästä fiiliksestä edelleen mielelläni. Muita yhtä kalliita harrastuksia minulla ei ole, joten raha riittää tähän hyvin.

Alla kaikki kulut eriteltynä.

***

Agility 620 e 
205 e treenit, 235 e kisat, 40 e lisenssi + vakuutus & 140 e bensa
Viime vuonna agilityyn kului aika reippaasti rahaa. Edellisvuonna harrastus maksoi vajaa 200 e, mutta viime vuonna mukaan tuli kisailu. Kisamaksut olivatkin suurin yksittäinen menoerä, eivätkä ne muuten ole mitään halpaa lystiä. Pahimmillaan siitä minuutin radallaoloajasta saatetaan veloittaa jopa 15 euroa!

Eläinlääkäri 210 e
60 e rokotukset, 150 e kuvaukset
Kesällä Valo sai nelosrokotteen. Voimassaoloaika riippuu valmisteesta, Valon rokote kestää kolme vuotta. Kennelyskä tulisi uusia vuosittain, mutta me uusimme sen ainoastaan samalla muiden, pakollisten rokotteiden kanssa. Viime vuonna kävimme myös kuvauttamassa Valon lonkat ja kyynärät. Kuvaukset olivat epäviralliset, ts. niistä ei mennyt merkintää Kennelliiton jalostustietojärjestelmään. Viralliset kuvaukset olisivat maksaneet noin viisikymppiä lisää.

Lääkitys 36 e
Punkkipanta 20 e, matolääkkeet (x2) 16 e
Jokavuotiset menoerät, punkkipanta ja matolääkkeet, vievät budjetista osansa. Jotkut syöttävät muuten koirilleen valkosipulia punkinkarkotukseen, minä en ole sitä vielä kokeillut.

Ruoka 175 e
Kuivanappulat 175 e
Viime vuosi mentiin enemmän tai vähemmän Jahti&Vahti kuivamuonalla. 15 kilon säkki menee meillä kahdessa kuukaudessa, ja yksi säkki maksaa reilu 30 euroa. Välillä kaupan säkit ovat revenneet, ja silloin ruuat saa yleensä halvemmalla. Lisäksi Valo saa ruokansa sekaan vettä, öljyä ja ajoittain myös ylijääneitä lihatuotteita.

Luut, herkut ja lelut 28 e
Luut ja herkut 16 e, lelut 12 e
Kotona meillä seilaa ikiluu, sellainen valkoinen puristeluu. Ikiluuta kannetaan paikasta toiseen, mutta vain harvoin sitä syödään. Ikiluita menee vuositasolla ehkä kolme. Lisäksi Valo saa noin kerran-kaksi viikossa herkkuluita, jotka vaihtelevat pienistä puristeluutikuista isompiin lihaisiin luihin. Lelukoriin täytettä tuli muun muassa munapallon muodossa. Kaikki muut lelut ovat olleet käytettynä ostettuja tai kisapalkintoja.

Muut 89 e 
Koulutus 5 e, treeniliivi 84 e
Seuran järjestämä luento harrastuskoiran huollosta kustansi vitosen. Se oli hyvin käytetty vitonen! Lisäksi hurjat 84 euroa meni treeniliiviin. Hinta oli ainakin ainakin minun mielestäni suolainen, mutta treeniliivi on agilityssa (ja toki muussakin treenauksessa) superkätevä, eikä sitä ilman enää pärjäisi.

Yhteensä 1158 e

***

Tämän vuoden suunnitelmat ovat vielä auki, mutta eiköhän rahaa kulu nytkin. Agilityn lisäksi mahdollisia isoja menoeriä ovat kuivanappuloiden vaihto laadukkaampiin sekä mahdollinen ulkomaille muutto. 

Oletteko te jo laskeneet viime vuoden koira-aiheiset menot? Mihin rahaa kului eniten?

Kepon kanssa reissuun

Ette arvaakaan, mikä hämmästys nousi pintaan, kun eräissä agilitykisoissa seurakaverini kysyi, onko minulla kepo mukana matkassa?

Kisat olivat ensimmäisiä, joihin osallistuin, ja ajattelin että nyt tuli moka. Onko kepo joku välttämättön väline, mikä kisoissa on hyvä olla mukana? Ja sitten ehdin jo harmitella, että miksen ole älynnyt hankkia sellaista, mikä-ikinä-onkaan. Se on varmasti todella hyödyllinen.

Onneksi, ihan huomaamatta, kepo oli kuin olikin mukana - ja aika hyödyllinhenän se ainakin välillä on!

Oletteko te kuulleet kyseistä termiä? Minulle tämä oli ihan uusi juttu, ja jaksaa kyllä hymyilyttää vieläkin. Urbaanin sanakirjan mukaan näköjään kelpo kepo voi kehittyä KNAMiksi asti!

Miten paljon olenkaan koiraharrastuksesta oppinut.

Suurten kysymysten äärellä

Vuosi on alkanut rytinällä ja minä olen luvannut olla parempi ihminen. Olen mm. lopettanut karkinsyönnin, kunnostautunut saliharrastuksen parissa ja hakeutunut hyväntekeväisyystyön pariin. (Heh, näin tarkemmin ajateltuna nämä on kuin suoraan iltapäivälehden kliseisimmät uudenvuodenlupaukset -listauksesta. Puolustuksen sanana nämä eivät kuitenkaan ole olleet niitä, uudenvuodenlupauksia, vaan loppiaislupauksia. Täysin eri asia.) Kaikkien näiden suurten ajatusten keskellä yksi asia on pysynyt aika pienenä.

Nimittäin Valo.

Se ei juurikaan pidä meteliä itsestään. Se vain tallustelee vieressä, vähän tökkii jäätä käpälällään ja syö muutaman kaninpapanan. Sisällä se menee väsyneenä kylpyhuoneeseen ja vielä väsyneempänä omaan koppaan. Niin sitä alkaa ajattelemaan, että mitä tuon koiran päässä oikein liikkuu. Kaninpapanat ja koirakaverit vai elämän suuret kysymykset?

Olen aina pitänyt Valoa viisaana koirana. Se osaa piristää juuri oikeilla hetkillä ja nauttia pienistäkin asioista. Toisaalta, Valo on aitoon tolleritapaan myös äärimmäisen höntti hurtta. Se saattaa juosta päin seinää tai kiertää puuta jatkuvasti väärään suuntaan.

Se taitaa kyllä olla aika hyvä tasapaino: vähän maailmanparantamista ja aika ajoittan, vähän kaninpapanaa.

Vuosi 2014 pähkinänkuoressa

Hyvää uutta vuotta! Loppuvuosi hurahti sellaisessa flunssasumussa, että minä en tehnyt oikeastaan mitään järkevää.

Viime vuosi meni ohi salamanvauhdilla ja on jonkinlaisen yhteenvedon paikka. Viime tammikuussa tilanne oli aika erilainen kuin mitä se on nyt.

Tammikuussa starttasimme virallisesti agilityuramme. Ensimmäisistä kisoista tuli komeasti hylly. Kipinä kisaamiseen kuitenkin syttyi, ja kävimme viime vuonna yhteensä yhdeksässä kisassa. Tammikuussa pohdin myös, millainen on Kunnon Koiranomistaja.

Helmikuussa muutimme uuteen asuntoon. Uusi kotimme on pikkuruinen rivarinpätkä omalla pihalla. Vaikka asunto on mukava, muutto lienee edessä taas tälle vuodelle. Lisäksi minä sain työpaikan omalta alaltani viestinnän parissa. Kävimme myös pulkkamäessä, joka on Valon talvipuuha numero yksi.

Maaliskuu, siitä en jostain syystä muista yhtään mitään. Blogia lunttaamalla selviää, että olen listannut koiran omistamisen parhaimpia ja pahimpia puolia ja kirjoittanut ihanista Lillistä ja Hipusta, jotka toimivat hoivakoirina Lohjan Kulttuuripajalla.

Huhtikuussa vietimme jälleen sekä minun että Valon syntymäpäiviä. Teimme myös suunnistusretken kotimme lähellä sijaitsevalle järvelle, ja onnen määrä oli mittaamaton, kun löysimme perille. Pääsiäistä vietimme munapallon kanssa, ja osoittipa Valo myös sankarikoiran elkeitä. Kuukauden naurut toi muovirasia, jonka päälle Valo pimeänä huhtikuun iltana nukahti.

Toukokuussa sääilmiöt näyttivät ailahtelevaisuutensa: ensin satoi rakeita ja sitten helteet paahtoivat koiranturkin karrelle. Kävin myös lomamatkalla Barcelonassa.

Kesäkuussa vietimme juhannusta mökillä hirvien ja dobermannien seassa. Ehtipä Valo myös nolostuttaa minut ulvomalla ambulansseja viiden euron cappucinojen ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanttien kahvilassa. Kesäkuu oli kuitenkin ehdottomasti paras siitä, että Valo sai uuden ystävän, Cocon.



Heinäkuussa minä vietin ensimmäisen palkallisen lomani. Olin lomalla koko kuukauden. Kävimme Valon kanssa ravintolassa syömässä falafelia, Visulahdessa ihmettelemässä dinosauruksia ja hakemassa parit mustelmat luontopolulta. Heinäkuu oli mökkeilyn kulta-aikaa, ja Valo taisi viettää enemmän aikaa järvessä kuin maalla. Valo onnistui myös, epäilyistä huolimatta, syömään kokonaisen nakin.


Elokuussa onnisti vihdoin ja viimein agilitykisoissakin. Mökkimatkan ohella tehty reissu kisoihin tuotti tulosta, ja ensimmäinen luva tuli tuplana. Viimeiset lomapäivämme vietimme retkeilemällä, paikkaan palaamme ensi vuonna varmasti uudestaan! Kävimme myös veneilemässä, ja yksityisyydestä huolimatta Valoa kiinnosti vain lähistöllä olevat grilliritilät.

Syyskuussa aloitin opiskelut yliopistossa. Kävimme myös kuvauttamassa Valon, ja tulokset olivat onneksi hyvät. Agilityssa nousimme kakkosluokkaan.



Lokakuussa pohdin ihmisiä, jotka pitävät hallitsemattomia koiriaan vapaina ja pentutehtailua, joka ikävä kyllä nostelee päätään täällä koto-Suomessakin. Teimme myös retken Torronsuon kansallispuistoon, joka tarjosi upeat puitteet hyvälle päivälle. Agilityssa hommat menivät sekä päin putkea että ihan putkeen.

Marraskuu oli kuukausista rankin. Tein kellon ympäri koulutöitä. Kun vapaata oli, tein töitä, ulkoilutin Valoa ja ehdinpä pohtia koiran ravinto-asioitakin. Marraskuu oli ihan älyttömän rankka, mutta palkitseva. Marraskuussa työkaverini otti itselleen rescuekoira Pojun, joka alussa kiipeili seinille ja söi kaiken lampun varjostimista puhelimen latureihin.

Joulukuussa pääsin vihdoin ansaitulle lomalle. Kuun puolivälissä koulu loppui, ja jäljelle jäi enää työnteko. Kun jäin lomalle töistäkin, sain flunssan, jonka parissa olenkin sitten viettänyt lomapäiväni. Tarkemmin ajatellen flunssa on ollut ihan tervetullut; olen saanut oikeasti levätä.

Viime vuosi oli tapahtumarikas, raskas mutta ennen kaikkea onnellinen. Uskon, että tämä vuosi tuo tullessaan ihan uudet kujeet. Mitä ikinä tapahtuukin, toivon, että Valo pysyy matkassani tänäkin vuonna yhtä onnellisena kuin aina.