Perhanan porsas

Meneehän se arki-ilta lääkärilläkin.

Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.

Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.

Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?

Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.

Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.

Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.

Nollat kehiin

Hurautimme Valon kanssa eilen agilitykisoissa kaksi starttia.

Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.

Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.

Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.

Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.

Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.

Maatilalla

Vietimme pääsiäisen melko pörröisissä merkeissä Haltialan maatilalla. Pikkulampaat veivät sekä minun että Valon sydämen: minä huokailin ja Valo piippaili.



Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.

Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.

Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.

Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.