Supersuunnistajat

Teimme viime viikonloppuna Valon kanssa pienen suunnistusretken. Katsoin kartasta, että reilu neljä kilometriä kodistamme, metsän keskeltä, löytyy ihan oikea järvi! Ai vitsit, että fiilistelin tätä löytöä. En ole tunnettu hyvistä suunnistajantaidoista enkä ole koskaan ollut mukana missään partiopuuhissa. Yleensä löydän kyllä perille, mutta mutkien kautta. Otin kuitenkin haasteen vastaan.

Ja järvelle me löydettiin! Melkein suorinta reittiä jopa.

Perille löytämisestä on kyllä enemmän kiittäminen kännykkääni kuin suunnistustaitojani. Ei se siis ihan kaikkien partiosääntöjen mukaan tainnut mennä. Mutta tulos oli joka tapauksessa sama.

Onnellinen minä ja onnellinen Valo.

Koiramaista päivää!

Tänään se taas on, koiranpäivä.

Aika mahtavaa, että tällaisia järjestetään. Koiria voisi minun puolestani kyllä juhlistaa vaikka joka toinen päivä. Niitä karvaisia kavereita, ihmisen parhaita ystäviä, lämpöpattereita, sankareita, ikiliikkujia, mököttäjiä ja ikuisia ilopillereitä. Ne jos ketkä ovat ansainneet oman päivänsä, vähän lisähuomiota arkeen. Ehkä ylimääräisen ulkoilulenkin, pari palaa makkaraa tai pitkän leikkihetken.

Nyt on ehkä vähän nolostuttavaa myöntää, että minä en ole nähnyt Valoa oikeastaan koko päivänä. Tapaan kohta, suoraan töiden jälkeen, muutaman ystävän ruuan äärellä ja Valo viettää koko päivän M:n isän luona hoidossa.

No, mitä tähän nyt sanoisi. Ööh, meillä on koiranpäivä aina?

Paitsi siis tänään.

Täältä tullaan, menestys!

Viime sunnuntaina starttasimme kolmansissa virallisissa kisoissamme. Suoritimme pelkän hyppyradan, ja se oli hyvä päätös. En usko, että Valo olisi tällä kertaa jaksanut tehdä niin hyvällä draivilla, jos suoritettavia ratoja olisi ollut kolme. Yhdessäkin oli tekemistä.

En oikein tiedä, miten meidän olisi paras valmistautua kisasuoritukseen. Tärkeää on tietysti lämmitellä tarpeeksi, mutta meidän tapauksessa lämmittely on kuitenkin parasta pitää minimaalisena. Valo on niin innostunut päästessään kisoihin että se tärisee ja vinkuu kaiken energiansa ihan loppuun. Kun lopulta on aika mennä radalle, on suurin osa innostuksesta jo täristy, enkä saa haluamaani vauhtia suoritukseen.

Joka tapauksessa, rata meni mielestäni oikein hyvin. Lopussa, kun takaaleikkaasin hypyn kohdalta kepeille, Valo pysähtyi hetkeksi ja saimme siitä kiellon.

Tiesin jo rataan tutustuessa, että takaaleikkaus tuossa kohtaa oli riski. Ajattelin, että jos hidastan omaa vauhtiani tarpeeksi, Valo kyllä hyppää, mutta eipäs hypännyt. Pitää siis treenata lisää.

Tulimme lopulta seitsemänsiksi 35 koirakon joukosta. Ei siis ihan huonosti, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä. Aluksi minua harmitti aika kovasti, ja tuntui että olemme maailman surkeimpia. Että ei tässä touhussa ole mitään järkeä.

Sitten katsoin suorituksen videolta pariin otteeseen uudestaan ja huomasin, että ehkä siinä on sittenkin jotain järkeä. Edes vähän.

Ei muuta kuin kentälle vaan. Me kyllä jaksetaan treenata.

Ja joku päivä me vielä saadaan nollatulos.

Pääsiäisen parhaat palat

Hyvää pääsiäistä toverit! Ai että loma ja lämpimät kelit ovat tehneet hyvää tahmeaksi menneelle mielelle.

Meidän koko perheellä on ollut, saanko sanoa, melko munarikas pääsiäinen.

Minä ja M piilotimme toisillemme suklaamunia, joita piti sitten etsiä kuumaa-kylmää -tekniikalla. Valokin pääsi osalliseksi munahurmokseen. Se sai koiramaailmassa kuuluisaksi kiirineen munalelun omakseen. Tämä ei kylläkään ollut se alkuperäinen versio, vaan kymmenen euron jäljennös, jonka löysimme Mustista ja Mirristä.

Olen katsonut nettikaupoista näitä kyseisiä munaleluja ties kuinka pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi ostaa sellaista. Kun Valon lempilelu, keltainen vinkupallo, otti ja hajosi pari päivää sitten, kävimme hakemassa uuden samanlaisen. Ja siinä kaupan hyllyllä, heti vinkupallojen vieressä se sitten oli. The munapallo.

Täytyy kyllä sanoa, että lelu oli aivan mainio! Valo ei meinannut karvoissansa pysyä, kun sai käpäliinsä tämän uuden aarteensa. Mutta oli siinä huonotkin puolensa. Hauskaa riitti noin kymmenen minuuttia, ja sitten Valo onnistui jäytämään lelunsa rikki.
 
Minä luulin, että tämä oli nyt the koiranlelu, hajoamaton ja ikuinen ilo, mutta ei näköjään. Ehkä olisi pitänyt ostaa se aito ja alkuperäinen versio. Ei siihen toisaalta tullut kuin pieni särö kylkeen, joten kyllä sillä muutamat leikit vielä aikaiseksi saa.

Toisaalta, nyt kun sitä ajattelee, niin eivät ne ikuisesti ehjinä pysyvät lelut ole niitä parhaita. Minun mielestäni kylläkin, mutta Valon mielestä paras osuus on riuhtoa ja repiä lelut riekaleiksi.

Paitsi pehmolelut. Niitä kuuluu vain kanniskella paikasta toiseen, vähän nuolla ja pitää pään alla.

Sydämeltään pentu

Minä unohdin taas. Valon syntymäpäivät nimittäin.

Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä, ja vähän minua hävettää edes myöntää, että minua edes harmittaa tämä synttäriunohdukseni. Mutta pieni ääni päässäni sanoo, että kyllä synttärit pitää muistaa. Oli ne sitten karvaisen tai karvattoman ystävän.

Valo täytti viime viikolla neljä vuotta. Se on koira parhaimmassa iässä, kaikki sanovat. Ei mikään pentu enää, mutta ei myöskään vanhus. Jaksaa touhuta ja riekkua, mutta aikuismaisella maltilla.

Silti huomaan ilostuvani eniten niistä hetkistä, kun Valo käyttäytyy kuin teini.

Kuten toissapäivänä, kun Valo vapaaksi päästyään meinasi juosta vieraan mummon luokse. Tai eilen, kun menimme bussiin ja ohjasin Valon tyhjälle penkille, mutta se menikin paikalle, jossa istui jo nainen verkkatakissaan ja asettui hänen jalkojensa juureen. Tai silloin, kun olemme ulkona ja Valo vapaana olleessaan yhtäkkiä vain juoksentelee sinne tänne ilman päämäärää.

Parasta aikuisena olemisessa taitaakin olla se, ettei aina tarvitse olla niin aikuinen.

Välillä sitä voi vähän pelleillä, sekoilla ja olla lapsekas. Ja kyllä - olen oikein kiitollinen, että Valon teinikohtaukset ovat vain hetkiä.

Sitten voi taas palata rauhallisempaan ja järkevämpään rytmiin.

Kumikäpälät

Yhtä asiaa minä vain ihmettelen.

Miten koiran tassut voivat taipua näin?

Älä jätä minua yksin

Olen usein miettinyt, mitä Valo tekisi, jos sattuisi jokin kriisitilanne. Jos asunto esimerkiksi syttyisi palamaan keskellä yötä. Jos saisin sairauskohtauksen yksin kotona. Jos pyörtyisin keskellä metsää.

Olen lukenut silmät kiiluen ja tippa linssissä monia eri sankarikoirien uskaliaita tarinoita. Joku on osannut hakea astmapiipun, toinen käydä hakemassa apua naapurista, kolmas pelastanut omistajansa veden syvyyksistä.

Sitä häkeltyy aina vain uudestaan, miten koirat voivatkin olla niin rohkeita, älykkäitä ja lojaaleja. Samalla sitä väistämättä on katsonut arvioiden tuota omaa hurttaansa. Juu, onhan se välillä ihan fiksu, mutta useimmiten ihan täysi tolvana. Kaikella rakkaudella Valoa kohtaan, en uskonut että se osaisi tehdä yhtään mitään hätätapauksen sattuessa.

Kunnes pieni tapaus sattui omalle kohdalle.

Olimme muutama viikko sitten Valon kanssa agilityhallin viereisessä metsikössä jäähdyttelemässä, kun minä kaaduin. Maan päällä oli vielä lunta, enkä huomannut kuinka liukasta oli. Olimme kahdestaan keskellä metsää, kaukana hallista ja muista ihmisistä. Valo oli vapaana.

Yritin nousta, mutta päässä sumeni ja alkoi oksettamaan. Istuuduin alas ja nieleskelin itkua. Yritin monta kertaa nousta ylös, mutta joka kerta oli pakko palata takaisin maahan. Siinä minä sitten istuin, keskellä metsää, ja yritin pysyä tolkuissani. Mutta onneksi en ollut yksin. Minulla oli Valo.

En tiedä, ymmärsikö Valo miksi pysähdyimme (tuskin), mutta se tuli viereeni istumaan. Se istui vieressäni koko sen ajan kuin minäkin olin maassa. Ja vaikka tilanne tuntuikin lohduttomalta, ei se jostain syystä ollutkaan niin kovin kamalaa.

Tilanne päätyi hyvin, levättyäni aikani sain klenkattua takaisin hallille ja auton luo. Löin häntäluuni ja käteni ilmeisesti melko kovaa, koska niihin sattui melko pitkän aikaa. Mutta välillä sellaista vaan sattuu. Epäilen kyllä, että jos olisin menettänyt tajuntani, ei Valo olisi osannut auttaa.

Mutta siinä tilanteessa, epätoivoisena ja kivussa, en muuta kaivannutkaan. Kuin vain toisen, joka istui siinä vieressä. Se ei hoputtanut, ei hätäillyt. Vain oli.

Joten ehkä minullakin on kuitenkin ihan oma sankarikoira. Oma pieni pelastajani, joka ei koskaan jätä yksin.

Onnellisuutta oppimassa

Minulla on ollut niin hyvä vuoden alku, että hymyily alkaa jo sattumaan. Eilen lenkillä ollessani mietin sitä, miten onnekas olenkaan.

Eilen sain tietää, että pääsin haaveilemaani yliopistoon tekemään maisterintutkintoa.

Viime kuussa muutimme uuteen kotiin, joka on kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut.

Toissa kuussa pääsin oman alani työpaikkaan.

Kaiken tämän päälle, minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä ja yksi aivan mahtava koira.

Ja niin, olen varovaisesti koittanut levittää tätä hyvää mieltä myös ympäristööni. Olen hymyillyt vastaantuleville, kiittänyt bussikuskia ja vitsaillut ruokakaupan jonossa. En joka kerta, mutta välillä.

Toki minullakin on ollut huonoja hetkiä ja epäonnekkaita sattumuksia. Välillä kaikki ketuttaa ja tekisi mieli mennä peiton alle syömään suklaavanukasta ja katsomaan saksalaisia telenoveloita koko loppuelämäksi. Mutta kohdataanpa nyt tosiasiat. Elämässä herkkuluut eivät koskaan jakaudu tasapuolisesti. Ja silloin kun itse jää luita vailla, on ihan ok vähän mököttää.

Suuri osa tästä omaksumastani elämänmyönteisestä filosofiasta on Valon ansiota. Minä olen yksinkertaisesti vain ottanut Valolta mallia. Se on opettanut minulle isoja asioita kovan työn merkityksestä, hauskanpidosta ja onnellisena olemisesta. Ja kaiken tämän se on opettanut vain olemalla oma itsensä.

Siis. Kiitos Valo.

Olet tehnyt elämästäni paljon kauniimman.

Vietävän väsynyt

Annamme välillä Valolle esipuhdistukseen tyhjiä muovisia kippoja ja kuppeja, joissa on ollut esimerkiksi jauhelihaa, riisiä tai jotain muuta mehevää ruokaa. Eilen illalla Valo sai taas nuoltavakseen likaisen muoviastian. Se tuli sohvan viereen, jalkojen alle puhdistushommiin. Kymmenen minuutin päästä ihmettelin, miten se vieläkin jaksaa touhuta saman muovikipon kanssa. Selvisi, ettei se jaksanutkaan.

Valo oli nimittäin nukahtanut rasian päälle.

Ei se mitään.

Jos väsyneet lapset saavat nukahtaa muro- ja puurokippoihinsa, niin mikä minä olen kieltämään koiraa nukahtamasta tyhjään muovirasiaan.