Olen aina ajattelut, että koiran rotu on kuin vaate, minkä sisällä koira asustaa. Tämän epämääräisen ajatauksen myötä aloin pohdiskelemaan, miten me päädyimme juuri novascotiannoutajaan. Joillekin rotu on päivänselvä asia, tai edes jotenkuten selvää. (Kuten eräällä hurmaavalla ystävälläni, joka sanoi hankkivansa joko labradorinnoutajan, kääpiömäyräkoiran tai mopsin. Totta puhuen en näe paljoakaan samankaltaisuuksia noilla kolmella rodulla, mutta nykyään ystäväni luona tepastelee nuori kääpiömäyräkoiraneiti). Me aloimme miettiä rotua vasta sitten, kun olimme päättäneet, että nyt hankitaan koira.
Oikeastaan koko juttu on hieman nolostuttava. Löysin aikoinani nimittäin tolleriaiheisen blogin, ja ihastuin kauniisiin koirakuviin niin, että lähettelin M:lle lähes päivittäin kuvia tollereista (etenkin pennuista). Toiveenamme oli saada innokas lenkkiseuralainen ja leikkisä perheenjäsen.
Bingo.
29.10.2012
28.10.2012
Ensilumi
Ensilumi. Ihana asia, mikäli Valolta kysytään. Siinähän voi kieriskellä, sitä voi syödä ja siihen voi kaivaa kuoppia. Minun ainoa toivensäteeni oli auringonvalo, joka teki maisemasta todella kauniin.
Minä olen nimittäin todellinen vilukissa. Etenkin pakkasten tultua kylmyys tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä. Joillakin onnekkailla on koirat, jotka lumen/kylmän/sateen tultua eivät suostu yhdelläkään tassulla menemään ulos, mutta Valoa ei varmaan hetkauttaisi, vaikka vastassa olisi itse hurrikaani Katrina. Siis pikemminkin mitä kauheampi ilma minun mielestä, sen parempi Valon mielestä.
Mutta onneksi ainakin maisema oli kaunis.
Minä olen nimittäin todellinen vilukissa. Etenkin pakkasten tultua kylmyys tuntuu jotenkin ylitsepääsemättömältä. Joillakin onnekkailla on koirat, jotka lumen/kylmän/sateen tultua eivät suostu yhdelläkään tassulla menemään ulos, mutta Valoa ei varmaan hetkauttaisi, vaikka vastassa olisi itse hurrikaani Katrina. Siis pikemminkin mitä kauheampi ilma minun mielestä, sen parempi Valon mielestä.
Mutta onneksi ainakin maisema oli kaunis.
20.10.2012
Ikävä
Niin se vain on. Kauhea ikävä. Valo on M:n vanhempien kanssa mökillä, kun me taas jäimme kotiin ahertamaan. Eilen ne lähtivät, ja minä mietin vielä viime hetkellä, että päästänkö Valoa ollenkaan menemään.
Sitten se pahainen koira kuitenkin onnistui näyttämään sen verran surkealta ja tylsistyneeltä, että en voinut muuta kuin antaa sen mennä.
Muuten olisimme lähteneet mukaan ja koko ongelmaa ei olisi syntynyt, mutta M:llä on tänään koulua ja minulla huomenna töitä. Velvollisuudet kutsuvat siis. Jos Valo olisi jäänyt kotiin, se olisi tietenkin lenkeille päässyt, mutta mökillä se voi olla vaikka koko päivän ulkona, jos tahtoo. Ja aivan varmasti tahtookin.
Kiusaan välillä Valoa (sen tietämättä) sanomalla sitä mamoksi. Sitä se kyllä onkin, mutta tällä kertaa taidan minä itse olla se mamo. Valo ei ole vielä ollut edes kokonaista vuorokautta poissa, ja silti minä katselen melkein tippa linssissä sen kuvia.
Onneksi jälleennäkeminen korvaa kaiken.
Sitten se pahainen koira kuitenkin onnistui näyttämään sen verran surkealta ja tylsistyneeltä, että en voinut muuta kuin antaa sen mennä.
Muuten olisimme lähteneet mukaan ja koko ongelmaa ei olisi syntynyt, mutta M:llä on tänään koulua ja minulla huomenna töitä. Velvollisuudet kutsuvat siis. Jos Valo olisi jäänyt kotiin, se olisi tietenkin lenkeille päässyt, mutta mökillä se voi olla vaikka koko päivän ulkona, jos tahtoo. Ja aivan varmasti tahtookin.
Kiusaan välillä Valoa (sen tietämättä) sanomalla sitä mamoksi. Sitä se kyllä onkin, mutta tällä kertaa taidan minä itse olla se mamo. Valo ei ole vielä ollut edes kokonaista vuorokautta poissa, ja silti minä katselen melkein tippa linssissä sen kuvia.
Onneksi jälleennäkeminen korvaa kaiken.
19.10.2012
Metsäneläin
Nämä kuvat ilmentävät Valoa ja sen persoonaa paremmin kuin säkillinen tekstiä.
Ja lenkin lopussa, hyvin onnellinen koira. Nuo mustat pisteet kielessä ja hampaissa ovat muuten keppien murusia. Välillä tuo koira jäytää niitä kuin majava konsanaan, ja kotiin päästyä oksentaa kepukat ulos. Koiran onnea...
Ja lenkin lopussa, hyvin onnellinen koira. Nuo mustat pisteet kielessä ja hampaissa ovat muuten keppien murusia. Välillä tuo koira jäytää niitä kuin majava konsanaan, ja kotiin päästyä oksentaa kepukat ulos. Koiran onnea...
16.10.2012
Kovaa ja korkealle
Teimme viikonloppuna pienen metsälenkin uudessa maastossa, kun olimme vierailemassa isäni luona. Valo päätti innostuksissaan kavuta järkälemäiselle kivelle, ja saavutuksestaan ylpeänä se keimaili hetken kiven päällä. Siis tosiaankin vain hetken, ennen kuin se huomasi, että nyt tuli kiivettyä pikkuisen liian kunnianhimoisesti. Siinä minä sitten yritin keksiä jotakin ratkaisua, kun toinen ulisee, ettei uskalla tulla alas. Pakkohan sitä oli aluksi ottaa kuva tuosta tilanteesta. Valon ilmeestä voisi päätellä sen ajattelevan, että miksi koko maailmankaikkeuden ihmeessä minä räpsin jotain fotograafeja kun pitäisi alas päästä. Niinpä niin.
Kivi oli siis todellakin suuri.
Onneksi minulla oli herkkuja taskussa. Eipä taida ollakaan tilannetta, mihin ei muutama koirannappula auttaisi. Siispä houkuttelin Valon herkun avulla aivan kiven reunalle, ja sain tämän jälkeen napattua sitä kainaloista ja nostettua lopulta alas. Olin itsekin koko prosessin ajan varpaisillani, siis ihan fyysisestikin.
Paljastettakoon, että kiipesin kyllä itse ensin tuolle kivelle, minne Valo sitten halusi minua seurata. Tämän kaiken olisi siis voinut estää, jos kaikki (eli minä) olisivat käyttäytyneet kuten aikuisten kuuluu. Mutta mitäpä kerrottavaa minulla silloin olisi ollut?
Kivi oli siis todellakin suuri.
Onneksi minulla oli herkkuja taskussa. Eipä taida ollakaan tilannetta, mihin ei muutama koirannappula auttaisi. Siispä houkuttelin Valon herkun avulla aivan kiven reunalle, ja sain tämän jälkeen napattua sitä kainaloista ja nostettua lopulta alas. Olin itsekin koko prosessin ajan varpaisillani, siis ihan fyysisestikin.
Paljastettakoon, että kiipesin kyllä itse ensin tuolle kivelle, minne Valo sitten halusi minua seurata. Tämän kaiken olisi siis voinut estää, jos kaikki (eli minä) olisivat käyttäytyneet kuten aikuisten kuuluu. Mutta mitäpä kerrottavaa minulla silloin olisi ollut?
14.10.2012
Julmia aikeita
Tekstin synkeä otsikko on peräisin minun omista, ääremmäisen julmista aikeista – ainakin jos Valolta kysytään. Muutama päivä sitten minulla oli nimittäin kova kiire koulusta työpaikalle, ja tiesin, etten ehtisi mennä Valon kanssa päivälenkille. Tästä olisi tietenkin koitunut suuri määrä purkamatonta energiaa eli toisin sanoen yksi seinillä
kulkevajuokseva koira. Tällaisissa tapauksissa taloutemme kolmas jäsen, M, on yleensä tilanteen pelastava enkeli, mutta tällä kertaa M olikin työmatkalla.
Onneksemme meillä kuitenkin sattuu olemaan todella mukavat naapurit. Näistä naapureista varsinkin yksi on kehittänyt Valon kanssa niin sanotun rapsutussuhteen. Tämä on siitä erikoinen suhde, että tämä naapuri on ainoa koko läänissä, kuka Valoa saa silitellä. Muut joutuvat tyytymään pikaiseen hipaisuun selästä tai hännänpäästä, kun Valo ehtii jo kyllästyä rapsutuksiin.
Kyseinen naapuri on kuljettanut Valoa aikaisemminkin, ja tuloksena on aina ollut rättiväsynyt koira. Joten siinä mielessä kävi sitten niin onnekkaasti, että naapuri suostui jälleen ulkoiluttamaan koiraamme. Tällä kertaa tuloksena oli se, että minun tarvitsi mennä vain pieni iltalenkki, kun palasin töistä kotiin. Ja voin sanoa, että kun palaa väsyneenä pitkän päivän jälkeen kotiin, ei ensimmäisenä mielessä ole kolmen tunnin metsälenkki koiran kanssa, vaikka sellaisista toki muuten nautinkin.
Eikö kaikilla pitäisikin olla tällaisia naapureita?
Onneksemme meillä kuitenkin sattuu olemaan todella mukavat naapurit. Näistä naapureista varsinkin yksi on kehittänyt Valon kanssa niin sanotun rapsutussuhteen. Tämä on siitä erikoinen suhde, että tämä naapuri on ainoa koko läänissä, kuka Valoa saa silitellä. Muut joutuvat tyytymään pikaiseen hipaisuun selästä tai hännänpäästä, kun Valo ehtii jo kyllästyä rapsutuksiin.
Kyseinen naapuri on kuljettanut Valoa aikaisemminkin, ja tuloksena on aina ollut rättiväsynyt koira. Joten siinä mielessä kävi sitten niin onnekkaasti, että naapuri suostui jälleen ulkoiluttamaan koiraamme. Tällä kertaa tuloksena oli se, että minun tarvitsi mennä vain pieni iltalenkki, kun palasin töistä kotiin. Ja voin sanoa, että kun palaa väsyneenä pitkän päivän jälkeen kotiin, ei ensimmäisenä mielessä ole kolmen tunnin metsälenkki koiran kanssa, vaikka sellaisista toki muuten nautinkin.
Eikö kaikilla pitäisikin olla tällaisia naapureita?
11.10.2012
Tämä on alku
Terve! Ajattelin kiertää pelätyn blogin ensimmäisen kirjoituksen kätevästi laittamalla tähän kuvan koirastani. Se on niin perhanan suloinen (anteeksi nyt vain), että sillä luulisi saavan anteeksi kömpelön ensikirjoituksen.
Koirani kuva on kyllä oikeastikin ihan olennainen, ideana olisi kuitenkin pääsäntöisesti siitä kirjoittaa. Blogini tarkoitus ei kuitenkaan ole olla minkäänlainen oodi koiralleni (lipsumisia saattaa tulla, niinkuin jo tuossa alussa, anteeksi taas), vaan ennemminkin paikka jakaa arjen koiramaisia sattumuksia ja pohdintoja. Valo on ensimmäinen oma koirani, ja tämä on varmaan jonkinlainen vastine esikoisen saaneelle vauvakirjojen innokkaalle laatijalle. Taloudessamme majailee lisäksi Herra M, jota täällä kutsun reteästi vain M:ksi tulevissa kirjoituksissa.
Itse olen 22-vuotias nuori opiskelija. Pidän koirista mutten koirankarvoista. En välitä talvesta mutta rakastan saunomista. Ja niin muuten rakastaa Valokin.
Viimeiseksi mainittakoon, että niin kuin kaikki muut, myös minä pidän vuorovaikutuksesta. Jos siis satut jatkossa lukemaan - toivottavasti hiukan jouhevampia - tekstejäni, viesti siitä (esimerkiksi sydämen klikkaus tekstien lopussa) on erittäin hyväksyttävää, ellei jopa suotavaa.
Palaillaan pian!