320 kilometriä

Että tuli sitten ajettua reilut 300 kilometriä kahden, tai oikeastaan neljän, hyllyn takia.

Suuntasimme vähän aikaa sitten seurakaverin kanssa agilitykisoihin Lempäälään nollaratojen toivossa. Voisihan sitä sunnuntai-illan muullakin tavoin viettää, mutta me vietimme sen sitten autossa - ja neljän ansiokkaan hyllyn suorituksessa.

Molempien ratojen alussa Valo juoksi ensimmäisen hypyn ohi. Alkuja lukuun ottamatta suoritukset olivat kyllä ihan hyviä. Valolla oli hyvä draivi, ja sitä minä olenkin peräänkuuluttanut. Vähän karvas mieli kisoista silti jäi. No, jäipähän ensi vuodelle enemmän tavoiteltavaa.

 

Mukavaa joulua!

Valkea joulu tuli kuin tulikin eteläänkin. Lumimaisemien lisäksi Valo on nauttinut uudesta luustaan, pulkkailusta ja pakettien avaamisesta.

Valo on myös saanut kunnian viimeistellä joulukalenterini. Minulla oli suklaakalenteri, josta viimeisen palan syötyäni annoin koko värkin Valolle. Se teki saman tempun kuin viime vuonna; repi kalenterista jokaisen luukun yksi kerrallaan irti. Tämä lienee jotain tollerihuumoria, josta minä en ihan ole päässyt perille.

Oikein rauhallista ja maukasta joulua kaikille! Minä menen flunssapotilaana kohta uusille päiväunille. Valokin on rauhoittunut uuden luunsa ääreen, ja vinkumisen sijaan joululauluja ryydittää tyytyväinen rouskuna.

Vuosi kastroinnista

Valon kastroinnista on kulunut jo reilu vuosi. Edellisen päivityksen kirjoitin puoli vuotta leikkauksen jälkeen, ja ajattelin tilanteen pysyvän samana hamaan tulevaisuuten asti. Ihan näin ei onneksi käynyt.

Olen saanut paljon kyselyitä kastrointiin liittyen ja ajattelin tämän postauksen toimivan hyvänä ponnahduslautana omien ajatusten peilaamiseen. Koitan siis kirjoittaa omat kokemukseni ja ajatukseni mahdollisimman rehellisesti, jotta kastrointia harkitseva voisi saada näistä jonkinlaista apua omaan päätöksentekoonsa.

Lähtötilanteemme ennen leikkauttamista oli aika perinteinen: narttukoirat kiinnostivat ihan hirveästi, eikä keskittymisestä meinannut tulla mitään, kun piti vaikka treenata. Tuntui hölmöltä kiusata sekä itseään, Valoa että muita koiria, kun ratkaisu tilanteeseen oli olemassa.

Muutama kuukausi leikkauksen jälkeen huomasin, kuinka Valon energiataso oli tipahtanut merkittävästi. Valo tuntui huomattavasti aiempaa löysemmältä ja laiskemmalta. Itkin tätä monet illat, mutta nyt, kun leikkauksesta on jo yli vuosi, on energiatasot nousseet samoihin lukemiin ja virtaa riittää taas ihan samalla tavalla. Valo on jopa alkanut taas piippaamaan iltaisin, vaikka se olisi kyllä saanut unohtuakin. Energiaa siis riittää, eikä merkkejä laiskuudesta ole enää näkyvissä.

Käytännössä Valo on täysin sama ja samanluonteinen koira kuin ennen leikkausta, mutta se pahin ongelma; kiinnostus tyttöihin, on heikentynyt selkeästi. Nykyään Valo pystyy jopa leikkimään koirien kanssa, aiemmin se oli vain astumisen yritystä. Valo pystyy myös keskittymään esimerkiksi lenkkeilyyn tai treenaamiseen ihan eri tavalla kuin aiemmin. Muut koirat eivät häiritse yhtään, vaikka vieressä treenaisi juoksuinen narttu.

Valon tilanne on siis tasaantunut merkittävästi ja mitään luonteenmuutoksia tai sen koommin ulkonäkömuutoksiakaan en ole huomannut.

Ruokahalu sen sijaan on kasvanut ihan älyttömiin mittasuhteisiin ja saa olla huipputarkkana, ettei koira lihoisi turhaan. Ruoka maistui jo aiemmin hyvin, mutta nyt Valo ei malttaisi edes lähteä lenkille, jos joku on keittiössä. Muiden kokemusten perusteella tämä taitaa olla aika yleinen leikkauttamisen jälkiseuraamus. Valon paino ei kuitenkaan ole noussut kuin kilon, sillä olemme vähentäneet ylimääräiset herkut lähes nollaan ja olleet supertarkkoina nappulamäärissä. Kunhan nykyiset nappulat loppuvat, on ajatuksissa myös ruokavalion muutos entistä proteiini- ja rasvarikkaampaan ruokaan, sillä uskon, että muutos auttaisi pitämään Valon kylläisempänä pidempään.

Leikkauksen vaikutukset näkyivät Valossa pitkään, mutta nyt ne ovat onneksi tasaantuneet. Tuttuni aussie oli kastroitavana samaan aikaan kuin Valo, ja sillä ei huomattavia muutoksia tullut ollenkaan. Aika tapauskohtaista taitaa siis olla, mitä vaikutuksia kastrointi tuo tullessaan.

Jos harkitset kastrointia, suosittelen sitä oman kokemukseni perusteella ehdottomasti. Tosin mielestäni isolle toimenpiteelle tulee olla hyvä syy: jos koiralla tai sinulla ei ole suuria ongelmia, voi kastrointi olla turhaa. Vaikka leikkaus on rutiinitoimenpide, liittyy siihen aina riskinsä - ja toki myös toipilasaika, joka ainakin meillä oli aika kauheaa.

Mutta jos koiran käytös on oikeasti häiritsevää, ja sellaista mihin kastrointi voisi auttaa, kannattaa sitä ehdottomasti harkita. Meillä päätös oli oikein onnistunut.

Vuoden (melkein) viimeiset kisat

Viime viikonloppuna starttasimme kahden lähdön verran agilitykisoissa.

Ensimmäiseltä radalta tuli yliaikanolla (+ 1,66 sekuntia) ja kolmas sija. Toiselta radalta tuli kolmanneksi viimeiseltä esteeltä hylkäys, kun Valo kiipesi A:lle, vaikka sen piti mennä putkeen. Videolta näkee, että vähän harmitti. (Ilmeisesti muuten myös yleisöä, kun videolta kuuluu tuntemattoman lapsen huudahdus "sehän sai vain hyllyn!". Mahtava kommentaattori! Sama lapsi ihmetteli kuulemma vielä videon loputtua sitä, miten meille tuli hylly, vaikka näytti hyvältä. Hihi.)

Näiden kisojen piti olla viimeiset, mutta koska molemmat suoritukset olivat niin lähellä, innostuin ilmoittautumaan vielä yksiin kisoihin. Ne ovat tulevana viikonloppuna Lempäälässä, puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Ilmoittautuessa olin ihan fiiliksissä, nyt tuntuu jo vähän hassulta matkata yhteensä kolme tuntia noin kahden minuutin radallajuoksua varten. Varsinkin, kun olisi tässä muutakin tekemistä. Tosin parasta tekemistä on kyllä juuri tämä - Valon kanssa yhdessä vietetty aika.

Ja eikö pieni hupsuus ja spontaanius ole välillä ihan hyvästä?

 

 

Perjantaifiiliksissä

Meillä on toimistolla ihan perjantaifiilikset, mites teillä?

Vahtivuoro

Keittiö ei ole mikään Valon lempipaikka. Valo nukkuu mielummin jopa kylpyhuoneessa kuin keittiön matolla. Mutta on yksi aika, milloin keittiöstä tulee maailman paras paikka. Nimittäin ruoka-aika.

Ruoka-aikaa ennen seuraa pakollinen vahtihetki. Laitan Valon nappuloihin yleensä vettä ja öljyä ja annan sen sitten muhia hetken ennen kuin annan sen syötäväksi. Tätä toimitusta seurataan nappulantarkasti. Kun laitan kipon keittiöntasolle odottamaan, jää Valo vahtitehtäviin siihen asti, kunnes se saa syödä. Siis vaikka minä menisin suihkuun tai alkaisin lukemaan tenttikirjoja, jää Valo keittiöön vahtimaan ruokaansa.

Siellä se sitten istuu pimeässä ja odottaa.

Koiran ravinnon ABC

Koiran ravintoasiat eivät kiinnostaneet minua vielä kovinkaan paljon Valon pentuaikana. Syötimme sille ensimmäisen vuoden kasvattajan suosituksesta Royal Caninin pentunappuloita. Sen jälkeen ravintoasiat ovat alkaneet kiinnostaa yhä enemmän, mutta vieläkään en ole täysin perillä kaikista yksityiskohdista. Pienen lisäraapaisun sain asiaan viime viikonloppuna, kun kävimme agilityseuramme kanssa kuuntelemassa luennon harrastuskoiran huollosta.

Harrastuskoiran hyvinvointi pohjautuu neljään tekijään: ravintoon, kunnon ylläpitoon, vammojen ennaltaehkäisyyn sekä hierontaan. Ravinto on näistä tärkein. Pääravintoaineet koiralle ovat vesi, proteiini, rasva, hiilihydraatit, vitamiinit ja kivennäisaineet.

Rasva on koiran tärkein energianlähde. Välttämättömät rasvahapot ovat omega-6 ja omega-3, joista kannattaa myös huomioida niiden keskinäinen suhde. Hyvä suhde oli luennoitsijamme mielestä 2:1. Usein ruuissa on kuitenkin omega-6:sta huomattavasti enemmän kuin tuplat. Rasvaa tulisi kotikoiralla päivän ruuasta olla noin 35 % kalorimäärästä, aktiivisempina päivinä rasvaa voi olla 40 %. Päivän kestävissä metsästyskisoissa tai paimennuksissa koira voi tarvita jopa puolet päivän ravinnostaan rasvan muodossa.

Proteiinit kantavat myös isoa roolia ja kotikoiralla 30-35 % kalorimäärästä pitäisi tulla proteiinista. Proteiinin puute voi johtaa esimerkiksi ruokahaluttomuuten, väsymykseen, ihon kuntoon ja lihasten katoamiseen.

Ja sitten hiilihydraatit. Ne eivät ole koiralle mikään välttämättömyys, sillä koira ei saa niistä oikeastaan muuta irti kuin energiaa. Hyvänä muistuksena tuli ainakin itselleni se, että jos koira on herkkä lihomaan, kannattaa ruuasta vähentää rasvan sijaan hiilihydraatteja ja lisätä proteiinia. On myös tutkittu, että koiran kestävyys- ja suorituskyky on korkeampi, kun rasvan osuus on korkeampi verrattuna siihen, että hiilihydraattien osuus olisi suuri.

Entä mitä asioita kannattaa huomioida koiranruuan valinnassa? Minkälainen kuivamuona on hyvä? Alla pieni tarkistuslista, jolla pääsee jo melko pitkälle. Lihavoituna olevat asiat ovat niitä parempia vaihtoehtoja.

1. Tarkista proteiinin määrä ja lähteet. (Kasvi- vai eläinperäisiä proteiineja?)
2. Tarkista rasvan lähteet ja määrä. (Kasvi- vai eläinperäisiä rasvoja?)
3. Tarkista hiilareiden lähteet ja määrä. (Riisiä, viljaa, maissia, soijaa vai bataattia ja perunaa?)

Kuivanappuloissa proteiinin ja rasvan määrä lukee suoraan paketissa, mutta koska ruuassa on myös kosteutta, tulee määrä laskea ruuan kuiva-aineista, jotta saadaan oikea suhde.

Esimerkiksi Valon lempparissa Jahti&Vahti Kana ja riisi -ruuassa proteiinipitoisuus on 25 % ja kosteus 9 %. Tästä saadaan proteiinin määräksi (25/91 * 100 =) 27,5 %. Samalla tavalla voidaan laskea myös rasvan osuus, joka kyseisessä ruuassa on (13/91 * 100 =) 14,3 %. Tuhkan osuutta ei tämän paketin kyljessä lue, mutta se on yleensä 5-8 %. Tässä laskin sen olevan 7 %, joten hiilihydraattien osuudeksi jää massiiviset 50,7 %, siis yli puolet! Tämä ei siis olekaan ihan niin hyvä ruoka kuin olin jostain syystä ajatellut.

Koko ravintoasiasta puhuttaessa mielestäni on silti hyvä muistaa, että jokainen koira on yksilö. Mikä toimii yhdellä, ei välttämättä toimi toisella. Monet koirat elävät täysipainoisen elämän markettimurkinalla, toiset pärjäävät vain barffilla. Ruokapussista löytyvä tieto ei siis aina kerro koko totuutta. Koiran kyljet kertovat totuuden paremmin kuin pussin kylki.

Asiasta vielä kuivanappulaan, pohdinnassa on nappuloiden vaihto johonkin laadukkaampaan, mutta silti kohtuuhintaiseen ruokaan. Mitä te syötätte koirillenne? Onko teillä suosituksia? 

Ihan hiljaa

Valo on pienestä pitäen ollut todella kiltti koira. Se haluaa tehdä kaiken hyvin, pahoittamatta kenenkään mieltä. Ja sehän on hirvittävän mukavaa.

Esimerkiksi agilityssa Valo vie lelunsa vuorotellen jokaisen lähistöllä olevan ihmisen luo, jotta kaikki saisivat leikkiä tasapuolisesti.

Ja jos sillä on hätä, se ei hauku eikä vingu, vaan menee seisomaan ulko-oven edustalle. Siinä se odottaa, että sitten kun vaan jollain on aikaa, niin mä voisin käydä pihalla. Ja jos Valon mökillä päästää ulos, se tulee sisälle halutessaan taas ulko-oven eteen seisomaan. Se seisoo siinä ääntä päästämättä niin kauan, kunnes joku tajuaa päästää sen sisälle.

Kerran ollessamme kavereiden luona kylässä, Valo jäi puoleksi tunniksi pimeään vessaan. Valo oli kaverini huomaamatta seurannut häntä vessaan, ja jäi sitten sinne loukkuun. Valo ei taaskaan ilmoittanut olemassaolostaan mitään, odotti vain.

Hiljainen odottelu on erikoista myös siksi, koska yleensä Valo on meidän taloudessa se kaikista puheliain. Se mörisee, huokailee, vinkuu ja ulvoo. Paitsi silloin, kun se oikeasti tarvitsisi jotain. Ja niin tyytyväinen kuin minä olenkin siihen, että Valo käyttäytyy kauniisti, on tämä silti jotenkin sydäntäraastaavaa.

Kyllä puoliaan saa pitää. Ja jos sinut unohdetaan vessaan, siitä saa älähtää.

Joskus kaikki voi mennä myös hyvin

Olimme Valon kanssa viime viikonloppuna agilitykisoissa.

Kisoja edeltävät treenit eivät menneet kauhean hyvin, ja panikoin kisoissakin, että mitä jos se taas menee putkeen tarpeilleen. Se kuva piirtyi verkkokalvooni ilmeisesti sitten pysyvästi. Hirveän kiva. Teimme tämän takia ennen kisoja pitkän lenkin, jonka takia onnistuin missaamaan ensimmäisen radan kohdalla rataantutustumisen.

Ei ollut kauhean hyvät fiilikset ei. Mutta sitten ajattelin, että piru vie. Meni syteen tai saveen, keskitytään pariin hankalaan kohtaan ja katsotaan mitä tulee. Kunhan tehdään hyvällä menolla.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että hyvä meno tarkoitti myös melko hyvää suoritusta. Toisella radalla keskityin nopeuttamaan tempoamme, joka osaltaan onnistuikin.

Molemmat radat olivat virheettömiä, mutta ensimmäiseltä radalta tuli vajaa kaksi sekuntia yliaikaa. Toisella radalla olimme nopeampia: ykkössija ja ensimmäinen luva kakkosluokasta napsahti taskuun.

Kyllä maar olen vain tyytyväinen!

Videoita jälkikäteen katsoessani tulee kyllä mieleen ihan hirvittävästi korjattavaa. Mutta siihen päivään ja hetkeen, ne suoritukset riittivät oikein hyvin.

Sehän meni ihan putkeen

Viime sunnuntain agilitytreenit menivät ihan putkeen. Siis eivät ollenkaan, mutta sitten kuitenkin.

Juu, olen ihan tarkoituksella näin kryptinen. Hävettää nimittäin vieläkin sen verran, etten tiedä pitäiskö tätä julkistaa vai ei. Mutta ihmisiä - ja koiria - tässä vain ollaan, eikö?

Treenamme sunnuntaisin heti aamusta. En käynyt kotona lenkillä, koska ajattelin ehtiväni lenkkeillä Valon kanssa hallin luona. Meillä tuli kuitenkin kiire, kun treenikaverini oli myöhässä sovitusta noutoajasta. Aikaa varsinaisesti ulkona lämmittelylle ei siten ollut oikeastaan ollenkaan, mutta ehdin kuitenkin päästää Valon - molemmille - tarpeilleen.

Sitten alkoivat treenit. Jakauduimme kolmen ryhmiin ja minä kokeneimpana aloitin treenit. Valo oli innosta piukeana ja pissasi alleen heti ensimmäiseksi. Se ei ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Ei edes meidän kesätreenikentällä, joka on ulkona. Tästä viisastuneena olisi tietysti pitänyt viedä se ulos, mutta ajattelin että se oli siinä ja jatkoimme treenejä. Ohjasin Valon putkeen ja ihmettelin, kun sitä ei kuulunut sieltä pois. Ja sitten huomasin, että sehän vääntää torttua, putken sisälle!

Voi hyvä taivas, että minua hävetti, kun ängin putken sisälle kakkapussin kanssa. Tässä sitä treenaataan neljättä vuotta enkä edes tajua ulkoiluttaa koiraani. Valon vikana en tätä pidä, sillä se ei ollut mielenosoitus, vaan puhdas hätä. Vaikka, olisihan se kyllä voinut ilmoittaa hädästään. Tosin minäkin olin niin treenifiiliksissä, ettei siinä mitään signaaleja katsottu. Edellisillan lenkki jäi tyngäksi ja aamun lenkki jäi välistä. Ennen treenejä sillä oli kaksi minuuttia aikaa tehdä tarpeensa. Olisihan siitä jotain johtopäätöksiäkin voinut vetää, esimerkiksi jo ennen treenejä.

Tämän jälkeen vein, jokseenkin hysteerisenä, Valoa ulos joka viides minuutti. Treeneistä ei meinannut tulla mitään kun pelkäsin, että kohta se taas lorauttaa.

Reagoin tähän niin vahvasti varmaan sen takia, että en ollut tajunnut, miten koira voi kesken radan keskittyä mihinkään muuhun kuin radan suorittamiseen. Olen ajatellut, että sellaiset koirat ovat joko huonosti koulutettuja tai niitä ei suoraan sanottuna vain kiinnosta tarpeeksi.

Mutta eihän se niin mene. Ihmisiä ja koiria tässä totisesti ollaan. Ja sainpahan hyvän opetuksen: vie koira aina tarpeilleen ennen treenejä.

Koira häkistä on kuin sika säkistä

Vaikka pentutehtailu jo sanana nostaa niskavillani pystyyn, täytyy myöntää, että en Valon hankkimisen aikoihin ollut siitä niin tietoinen kuin olisi pitänyt olla. Onneksi maalaisjärkeni kuitenkin toimi ja saimme terveen koiran kunnolliselta kasvattajalta.

Kaikilla ei harmi kyllä käy yhtä hyvin. Pentutehtailu elää ja voi hyvin, myös Suomessa. Tämä oli aiemmin varsinkin itselleni yllätys. Kuvittelin pentutehtailun olevan ongelma nimenomaan ulkomailla. Totuus on kuitenkin se, että pimeät markkinat jylläävät myös täällä koti-Suomessa.

Miksi niitä tehtailtuja pentuja ei sitten kannata ostaa? Ostamalla sellaisen pelastat kyseisen koiran, eikö? Vastaus on mielestäni melko yksiselitteinen. Ostamalla yhden teet vain tilaa toiselle.

Ja vaikka pennut pääsisivätkin parempiin oloihin, ei ole syytä unohtaa niiden vanhempia, jotka joutuvat elämään käsittämättömän huonoissa oloissa. Emot ovat pelkkiä synnytyskoneita eikä niitä usein kohdella elävinä ja tuntevina eläiminä.

Pimeät pennut ovat usein myös sairaita. Pahimmassa tapauksessa niillä on jokin tarttuva tauti, kuten ihmisiäkin tappava rabies. Suomessa rabiesta ei esiinny, mutta laittomasti maahan tuoduilla koirilla on esiintynyt raivotautia. Myös muita ongelmia saattaa syntyä. Vaikka pennut olisi rokotettu, on pimeiden pentujen vanhempia harvoin hoidettu asiallisesti eikä vanhemmista aina ole tietoa. Koiran vanhemmat saattavat olla toistensa lähisukulaisia. Tehtailijat kaupittelevat pentujaan useasti myös niiden ollessa reilusti alaikäisiä luovutukseen. Halpa pentu saattaa siis muuttua älyttömän kalliiksi, kun sitä joutuu oireiden takia viemään lääkäriin ja hoidattamaan ties mistä. Eikä ole kovin harvinaista, että pentu ei hoidosta huolimatta selviä.

Miten välttää pentutehtaalta ostaminen?

Pimeiden pentujen kauppa käy: ihmiset ostavat niitä joko tietämättömyyttään, laiskuuttaan tai välinpitämättömyyttään. Moni kuvittelee pentutehtailun tarkoittavan hämäristä tiloista ostettavaa likaista pentua, jonka omistaja ruoskii koirat verille. Aika usein pentutehtailija voi kuitenkin vaikuttaa varsinkin alussa ihan hyvältä kasvattajalta.

Ikäviltä tilanteilta välttyy niin maalaisjärjen, perusteellisen selvittelyn kuin kriittisyydenkin avulla. Kysele, ihmettele ja vaadi päästä käymään ja näkemään myös sisarukset, emo ja mahdollisuuksien mukaan myös pennun isä. Tutki pentu ja tarkasta sisarusten ja emon kunto. Tehtailija saattaa suostua yhteen tapaamiseen ennen ostoa, mutta toiseen tapaamiseen hermot harvemmin riittävät. Välillä pentutehtailijat sopivat tapaamiset muualle kuin sinne, missä koirat oikeasti asuvat. Tästäkin voi koittaa etsiä merkkejä. Kunnon kasvattaja antaa myös ostajalle aikaa päätöksentekoon ja kysyy itsekin paljon kysymyksiä sinulta, sillä kasvattaja haluaa pentunsa päätyvän hyvään kotiin. Tehtailija taas haluaa tehdä nopeat kaupat, ennen kuin epäilykset heräävät.

Pentutehtaiden tuotoksia kaupitellaan yleensä selvästi rotukoiria halvemmalla netin ilmaispalstoilla. Jos siis hankit koirasi vaikkapa tori.fistä, ole erityisen tarkka. Osallistuin vuosi sitten seminaariin, jossa sanottiin yli 80 % ilmaispalstoilla myytävistä koirista olevan pentutehtaalta kotoisin. Aika hurja luku. Ja vaikkei se pitäisikään paikkaansa, kannattaa ilmaispalstojen kanssa kuitenkin olla varuillaan. Myös prepaidnumero on pentutehtailijan tunnusmerkki. Vaikkei prepaidi missään nimessä ole este hyvälle kasvattajalle, on se hälytyskello jo entuudestaan epäilyttävässä tapauksessa.

Kuuntele siis vaistojasi. Jos jokin tuntuu olevan pielessä, hyvin usein niin myös on. Jos epäilet pentutehtailua, ota yhteyttä alueesi kaupungin- tai kunnaneläinlääkäriin, valvontaeläinlääkäriin tai eläinsuojeluvalvojaan. Se on ainoa tapa, jolla voit vaikuttaa asiaan hyvällä tavalla. Ostamalla pentutehtaan tuotoksen tuet pentutehtailua, vaikka aikeesikin olisivatkin hyvät. Enkä väitä, että se olisi helppoa. Tottakai pentutehtailta tulevia pentuja säälii, ja ne haluaisi viedä kotiin turvaan. Järkevästi ajatellen pimeän pennun ostaminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin hyvä teko. Eikä sääli auta ketään.

Vaikka pentutehtaan koira voi aluksi tuntua helpolta hankinnalta, on se lopulta kaikkea muuta. Ole siis järkevä: älä tue pentutehtailua.

Minkälaisia mietteitä teillä on pentutehtailusta? Oletteko samoilla linjoilla kanssani? Onko kukaan törmännyt pentutehtailijaan?

Syvällä suossa

Viisi tuntia luonnossa. Hyvältä päivältä ei paljon muuta tarvita.

Torronsuon kansallispuisto tarjosi upeat puitteet päiväretkelle. Ja niin, siinä kun sitä hyppii mättäältä toiselle ja yrittää päästä kuivana perille, ei aikaa ylimääräiselle ajattelulle oikeastaan ole. Askel askeleelta, suo imaisi kaikki huolet mukanaan. Milloinhan se raportti piti palauttaa? Swoosh. Muistinko ilmoittautua tenttiin? Swoosh. Milloin ehdin Valon kanssa treenaamaan? Swoosh. Lopulta kaikki ajatukset kirkastuivat ja sitten ne kaikkosivat kokonaan. Jäljelle jäi vain luonto.

Ja Valo, voi pieni touhu-tolleri Valo. Se juoksi koko viisituntisen punanokka täristen. Kun pääsimme lopulta takaisin autoon, Valo käärityi häntäänsä ja minä takaisin selkiytyneisiin ajatuksiini.

Ei huono.

Ei enää askeltakaan

Olen pääosin melko leppoisa koiranomistaja, ja ihminen ylipäätään. En provosoidu kovin herkästi ja yritän aina nähdä asioiden parhaimmat puolet. Mutta on yksi asia, mistä en löydä mitään hyvää.

Vapaana juoksevat koirat, joita omistaja ei hallitse yhtään.

Viime aikoina lähes joka pusikon takaa on tuntunut hyökkäävään päälle irtokoira. Jopa agilityn parissa jotkut koirat juoksevat päälle samaan aikaan kun itse yrittää harjoitella rataa.

Mikä siinä oikeasti on? Miksei voida pitää omaa koiraa hihnassa ja seurata tiivisti sen menoja, jos tietää ettei se ole hallinnassa? Agilityssä minusta on vähintäänkin arveluttavaa, että tällaiset koirat edes ovat mukana treenikentällä, riekkumassa vapaana ja valmiudessa hyökkäilemään muita koiria kohti.

Valo on aina ollut herkkä, ja se ottaa muiden koirien hyökkäilyt sydänjuuria riipaisevana. Siksi minua niin ärsyttääkin.



Eikä aina ehdi reagoimaan tarpeeksi nopeasti, jos vieressä treenaava irrallaan oleva koira päättääkin ärähtää Valolle. Tai jos lenkillä täysin puskan takaa päälle syöksyy koira.

Silloin tekisi mieli ärähtää itsekin. Tai edes todeta, että nyt vähän skarppausta kiitos. Mutta usein olen niin häkeltynyt, etten saa sanotuksi mitään. Eikä toinen puolikaan sano juuri mitään. Se suututtaa vielä enemmän. Eivätkö he aio edes pyytää anteeksi? Eivätkö he näe, miten omaa koiraani pelottaa? Mikseivät he tee mitään?

Ymmärrän, että tilanteita halutaan treenata. Mekin pidimme Valoa pentuna vapaana, vaikka se ei silloin vielä totellutkaan täysin. Mutta tiesimme rajamme. Valtasimme pikkuhiljaa suurempia alueita, sellaisia, missä oli yhä enemmän myös muita koiria ja ihmisiä. Enkä koskaan kokeilisi pitää koiraa vapaana yleisellä alueella, jos tietäisin, että se on aggressiivinen.

Monet ottavat nämä tilanteet paljon leppoisammin. Jos koira vähän ärähtää toiselle ja käy kiinni, niin mitäs sitten? Eihän siinä kuinkaan käynyt. Minusta kyseessä on kuitenkin vakava asia. Näen omin silmin, miten raskaasti Valo ottaa sellaiset tilanteet. Tunnen koirani ja tiedän, että sitä pelottaa vielä pitkään.

Ja yhtä vakava asia se on myös toisella puolella. Koska loppupeleissä, voiko toisten koirien päälle hyökkäilevä koira olla itse kovin onnellinen? Tilannetta voi mielestäni verrata koulukiusaamiseen. Pahin olo on oikeastaan sillä, joka kiusaa.

Siksi esitänkin toiveen jokaiselle, jonka koira on joskus hyökännyt toisen päälle. Harjoittele, mutta harjoittele hallitusti. Kun muita on lähellä, pidä koirasi kiinni. Äläkä päästä sitä askeltakaan lähemmäksi minun koiraani.

Matonrullaajan paluu

Valo on taas alkanut rullamaan mattoja. Aiemmassa kodissamme Valolla oli ihan oma möyhinämatto, jota se ahkerasti käyttikin. Päivittäin se rullasi sitä ja asettui sitten päälle torkkumaan.

Uudessa kodissamme tilaa on paljon vähemmän, eikä täällä pieniä mattoja ole oikeastaan ollenkaan. Valon oma mattokin joutui karusti varastoon, jota vastaan se kyllä protestoi kovasti.

Valo otti tämän haasteena.

Eteisen paksu, pitkä ja painava matto päätyi kohteeksi. Olin itse jo kiivennyt parvisänkyymme nukkumaan, kun alhaalta alkoi kuulua rullausääniä. Pitkän ähinän jälkeen Valo sai aikaiseksi yhden vekin mattoon. Sen päälle se asettui sitten nukkumaan.

Aamulla, lenkin jälkeen Valo katsoi, että matto on edelleen rullalla ja asettui sen päälle. Kovin tyytyväinen se ei kyllä ollut. Kauhea työ ja tuloksena yksi ainoa taitos.

Että saisiko sen oman maton sieltä varastosta, kiitos.

Syvä huokaus

Siitä asti kun aloitimme agilityn, mielessäni on ollut lonkkien ja kyynärien kuvaus. Pohdin aikaansaamattomuuttani jo vuosi sitten, mutta vasta nyt sain korjattua asian. Veimme Valon kuvattavaksi.

En oikeastaan koskaan ajatellut, että tuloksista selviäisi mitään dramaattista. Olemme harrastaneet agilitya jo kolme vuotta ilman mitään huomattavia oireita. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi selvittää asian. En voisi antaa itselleni anteeksi tilannetta, missä olen pakottanut Valon treenaamaan, vaikka luusto murenisi.

Tätä pohtiessani mieleeni iski pelottava ajatus. Valon kastroinnin jälkeen sen vauhti on vähentynyt. Mutta mitä jos kastrointi ei ollutkaan siihen syy, vaan heikot lonkat?

Valon innostuessa vauhtia toki tulee, mutta mitä jos kipukin unohtuu silloin? Mitä jos olen vuoden verran kuluttanut jo entisestään heikkoa luustoa?

Vaikka pidinkin tilannetta epätodennäköisenä, kalvoi se mieltäni kuvauspäivään asti.

Ja huh. Syvä huokaus - kaikki oli hyvin. Valon lonkat olivat hyvät ja kyynärät erinomaiset. Voimme hyvillä mielin jatkaa treenaamista.

Kuvauspäivänä Valo rauhoitettiin, ja se oli koko loppupäivän kuin pienessä jurrissa. Törmäili seiniin, rojahteli maahan ja tärisi koipia myöten.



Ja täytyy sanoa, että pikkuisen huppelissa taisin minäkin olla. Ihan vain siitä tiedosta, että kaikki on hyvin.

Leikki vieköön

Leikkiminen on mielestäni yksi koiranomistajan tärkeimmistä tukipilareista, jota ei voi alleviivata tarpeeksi. Jokaisen koiranomistajan tulisi leikkiä koiransa kanssa.

Yhteinen leikkihetki vahvistaa sidettä ja yhteistyötaitoja ja antaa mahdollisuuden tutustua koiraan uudella tavalla. Koiran mieli virkistyy, sen motoriikka ja oppimiskyky kehittyy ja sosiaaliset taidot kohenevat.

Olen kuitenkin viime viikkoina oppinut tärkeän oppitunnin.

Kaikki eivät osaa leikkiä koiriensa kanssa.

Olen ollut mukana kouluttamassa koirakoita seurani pentu- ja arkitottelevaisuuskurssilla, ja siellä moni omistajista palkkaa koiraansa pelkästään nameilla. Eikä siinä mitään, mutta leikkitaukoja pidettäessä koko homma jää monilla seisomiseksi: "Kun ei se tykkää leluista."

Itselleni tämä oli iso oivallus, sillä Valo on pennusta lähtien ollut kova leikkimään ja jo pelkästään lelun esille ottaminen saa aikaan hepulin.

Sitä voisi luulla, että helppohan minun on sanoa, kun omistan riehakkan tollerin. Ja toki näin onkin, minulla on on ollut helppoa. Mutta alussa, kun Valo oli vielä pieni pennun pallero, minua jännitti. Epäröin, että mitenhän sen kanssa kuuluu olla. Yhdessä opettelimme pelisääntöjä, tutkimme toistemme luonteita ja käyttäytymismalleja ja niin - opettelimme myös leikkimään yhdessä. Mistä Valo innostuu, mikä saa sen viikset väpättämään? Milloin leikkiminen on hyvä asia, ja milloin lelu on parempi jättää taskun pohjalle?

Tärkeää on mielestäni oivaltaa, että ei se juju ole pelkästään itse lelussa.

Leikkimisen riemu tulee heittäytymisestä, hauskanpidosta ja yleisestä riekkumisesta. Rymytään koiran kanssa lattialla, viskellään ja vedetään lelua, juostaan pakoon ja kehutaan koiraa hyvästä käyttäytymisestä. Ei siihen aina edes tarvita lelua.

Olen nähnyt lukuisia innokkaita koiraita, joiden omistajat eivät kerta kaikkiaan viitsi leikkiä, ainakaan julkisesti. Palloa pidetään laiskasti kädessä ja sitten päivitellään, kun koira ei innostu. Miksi? Arastellaanko itsensä likoon laittamista? Vai koetaanko leikkihetki turhana?

Leikkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin turhaa. Ja jos se tuntuu kankealta, pitää sitä opetella. Yhdessä.

Kakkospallilta kakkosiin!

JEEEEEEEEEEE!

JEE! JEE! JEE!

JEE!

Olen vieläkin niin iloinen, vaikka itse juhlapäivä olikin jo viikko sitten. Parempi vetää ilonaiheita historiasta, niin pysyy suu hymyssä nykyhetkessäkin, eikös. Viime viikonloppuna oli nimittäin agilitykisat, johon osallistuimme kolmen startin verran.

Ensimmäinen startti, nollatulos ja aika -5,29. Toinen sija ja SERTI!

JEEEEEEEEEEE!

Koska startteja jäi vielä kaksi, osallistuttiin sitten ihan muina koirakkoina suoraan perään kakkosluokan radoille.

Jännitti niin, että hyvä kun hihna pysyi kädessä. Ensimmäiseltä radalta saimmekin 5 virhepistettä ja tulimme neljänneksi. Ei minusta silti ihan huono aloitus. Toiselta radalta 10 virhepistettä ja sijoitumme ensimmäisiksi. Kakkosluokassa!

JEEEEEEEEEEE!

Niin me sitten kärräsimme kotiin koiranruokasäkkejä, uutta hihnaa ja pantaa, vitamiineja ja tietenkin - palkintoruusukkeet. Siskoni mielestä ruusukkeet sopivat vain hevoskisoihin mutta kyllä minä niitä silti ihan mielelläni vastaanotan.

Kuvamateriaalia radoista ei harmi kyllä ole. Suorituksemme eivät olleet kovin silmiähiveleviä (lue: minä huudan täyttä kurkkua ja säntäilen sinne tänne, koira lönkyttelee perässä minkä käpäliltään kerkiää), mutta ei tässä - onneksi - tyylipisteitä jaettukaan.

Vaikka radat olisivat toki voineet mennä paremmin, puhtaammin ja nopeammin, olen silti hurjan ylpeä. Meillä on hyvä tiimi.

Milloin on oikea aika ottaa koira?

Pohdimme kai melko pitkään koiran ottamista. Kun lopulta päädyimme sellaisen hankkimaan, ei siinä kestänyt kovin kauan, että kuulimme tassuparin tepastelevan kotonamme etsien pureskeltavia johtoja, huonekaluja ja kenkiä.

Nyt kun Valo on jo osa kalustoa ja siitä on ikuisuus, kun Valo on ollut pieni, on pentukuume alkanut nostaa taas päätään. Tai ketä minä yritän huijata. Pentukuume tuli tähän taloon siitä päivästä lähtien, kun unohdin, mitä kaikkea pennun pitäminen tuo tullessaan.

Haluaisin ihan hirveän kovasti toisen koiran. Olen maanitellut M:ää puhumalla koirien välisestä ystävyydestä. Olen surffaillut netissä katsomassa eri koirarotuja ja miettinyt sitä sopivaa meille. Ja olen katsonut kenneleitä jo alkutalvesta lähtien ja löytänytkin sopivan. Pentue syntyi kolme päivää sitten.

Juu, tässä kohtaa ei siis tule ilotulituksin ja ilon kyynelein vuodatettu viesti, jossa kerron, että seitsemän viikon päästä meille tepastaa tuosta pentueesta yksi ihana hauva.

Sillä vaikka minä kovasti tahtoisin toisen koiran, ei meillä vain ole aikaa sille juuri nyt. Ei aikaa, rahaa, eikä oikein tilaakaan.

Olen miettinyt kuumeisesti, että milloin se aika sitten on. Milloin on oikea aika ottaa koira? On se sitten ensimmäinen, toinen, kolmas tai jumantsuikka vaikka viidestoista, on päätös koiran ottamisesta aina yhtä iso asia.

Valon kohdalla minä en kauheasti raha-asioita tai muita miettinyt. Olimme M:n kanssa molemmat täyspäiväisiä opiskelijoita, urheilijoita ja siinä sivussa työskenteleviä. Monesta asiasta täytyi luopua, mutta tilalle saimme paljon enemmän. Saimme Valon. Olenkin alkanut miettimään, että voisiko toisenkin koiran kanssa käydä niin? Että me vain ottaisimme sen, vaikka aika olisikin huono, ja asiat kääntyisivät sitten itsestään omiin uomiinsa?

Sitä sanotaan, että vauvalle ei ole koskaan oikeaa aikaa. Ehkei koirillekaan ole. Mutta silti niitä vaan tupsahtelee, ja kumman hyvin suurin osa niiden kanssa pärjää.

Oletteko kuulleet termistä rajahyöty? Taloudesta tuttu termi toimii mielestäni vallan mainiosti myös koiran hankintaan. Rajahyöty tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä hyödyn kasvua, mitä jonkin tuotteen lisähankinta aiheuttaa tai ei aiheuta.

Yhden koiran omistaminen on, minun tapauksessani, lähes pakollinen tarve. Se tuo niin paljon lisäarvoa elämään, että yhden koiran pitäminen on vähintäänkin kannattavaa. Mutta entä toisen koiran hankkiminen? Meillä on jo yhden koiran tuomat ilot: voin harrastaa agilitya ja muita koiraharrastuksia, käydä pitkillä lenkeillä, heitellä frisbeetä ja tavata muita koiraihmisiä. Kuinka paljon toinen koira tuo tähän yhtälöön lisäarvoa? Kolmannen koiran kohdalla voitaisiin jo puhua laskevasta rajahyödystä. Rahaa menisi enemmän kuin mihin minulla olisi varaa ja aikaa kaikkien kolmen kanssa puuhasteluun ei olisi.

Tiedän, että toisen koiran hankkiminen on vain ajan kysymys. Ennen pitkää se tulee. Se saattaa tulla jo ensi kesänä, tai vasta sitten kun Valo on jo seniori-ikäinen.

Siihen asti yritän pitää kiinni ajatuksesta, että ainakin meillä on yksi koira. Se on jo paljon enemmän, kuin mitä olen uskaltanut toivoa.

Aina ei vain jaksa

Yleensä arkielämä rullailee melko tasaista vauhtia, mutta koulun alettua ja töiden yhä jatkuessa lisävauhtia on tullut toden teolla. Olen venyttänyt rajojani jaksamisen kanssa ja toistaiseksi olen saanut kaiken hoidettua. Mutta kiireisyys vaatii veronsa.

Tällä kertaa verot on maksanut Valo. Kun on koira joka näyttää lähes aina siltä, että sen kanssa ei olisi ikinä leikitty, ulkoiltu tai vietetty aikaa, on todella helppoa tuntea olonsa riittämättömäksi. Silloinkin, kun viettää sen kanssa koko päivän yhdessä.

Ja silloin kun sitä koko päivää ei vietä - eikä edes muutamaa tuntia, soimaa omatunto kovempaa kuin Jimi Hendrixin Fenderi.

Mutta kun en vain jaksa.

Onneksi en hoida Valoa yksin. Ja onneksi, voi onneksi onneksi, Valo ei ole pitkävihainen. Sillä silloin kun jaksan leikkiä sen kanssa, edes muutaman minuutin, on Valo Maailman Onnellisin Koira. Ja huiskuaa se häntä lyhyilläkin lenkeillä.

Kaipa se rytmi tästä vielä tasoittuu, ajallaan. Ja silloin menen Valon kanssa pitkälle metsälenkille.

Tosin ennen sitä saatan ottaa vielä pidemmät päiväunet.

Kuorsaava karvaturri

Pidän itseäni melko sikeäunisena. En herää ambulanssin sireeniin, vauvan itkuun enkä naapureiden aamuyöhön venähtäneisiin pippaloihin. Mutta yhteen ääneen herään varsin hyvin.

Valon kuorsaukseen.

Valo on melko kovaääninen nukkuja, ja päivisin sen unta rytmittävät vinkumiset, ulvomiset ja tassujen jyskytys lattiaa vasten. Öisin meno on onneksi rauhallisempaa, ja yleensä sängyn alta on kuultavissa vain pientä, hentoa unituhinaa.

Ymmärrän sen kyllä. Kaikki, mitä Valo hereillä ollessaan tekee, on kovin intensiivistä. Leikeissä ollaan mukana sata lasissa, joka kerta. Agilityssä kaahotetaan kunnes kupsahdetaan kentän laidalle. Ja metsässä nuuskitaan jokainen kivenmurikka yli ja ympäri. Joten kyllä, on ihan loogista että myös nukkuminen on melko kiihkeää.

Ja kuten jo sanoin, yöt menevät yleensä melko rauhallisesti. Siis yleensä.

Sitten on niitä vaiheita, kuten nyt, kun Valo kuorsaa unissaan kuin ronski rekkakuski. Ja jostakin syystä minä en silloin saa unta, vaan panettelen koiraa, joka ei pysy hiljaa edes unissaan.

Meillä ei edes ole lättänokkaista koiraa, jolle kuorsaus olisi tyypillistä. Meillä on punanokkainen tolleri, joka nyt vaan sattuu nukkumaankin intensiivisesti.

Hetki auringossa

Ei tässä muuta, kuin että tänään on ollut lämmin päivä. Monen sateisen ja kolean päivän jälkeen se on tuntunut samalta kuin se fiilis, kun läpimärkänä kotiin tullessaan vetää villasukat päälle.

Myös Valo on ollut lämpimästä tyytyväinen, sillä lämpimällä ilmalla lenkit pitenevät.

Niin että ei tässä muuta. Huomenna sataa taas, mutta onneksi on villasukat. Ja Valo.

Luvalliset!

Olimme eilen taas kisakentillä kolmen startin verran. Ensimmäinen rata oli hyppäri, mistä tuli kepeiltä viisi virhepistettä. Suuntasin jo loppusuoralle, joten huiskasin Valon kepeille vähän sinnepäin, ja väärästä välistähän se sitten meni.

Seuraavat kaksi rataa menivät paljon paremmin. Molemmista nollat, LUVAt ja reilusti alle ihanneajan. Toisella radalla olimme ensimmäiset ja toisella tulimme toisiksi. Videomateriaali jäi harmittavan köyhäksi - suoritukset tulivat kyllä nauhalle, mutta ne ovat tärisevät, sumuiset ja pikkuveljeni huutaa niissä "no menee noi ainaki kahtasataa".

Olemme treenanneet koko kesän kovasti ja tuntuu, että kehitystäkin on tapahtunut. Nyt se kehitys vihdoin näkyi myös kisatilanteessa.

Olen niin onnellinen! Enkä pelkästään menestyksestä, vaan myös Valosta. Se käyttäytyy kisakentällä niin hienosti ja kuuntelee tarkkaan jokaisen käskyni. Maailman Paras Kisakaveri ♥

Joskus parhaan viihteen tarjoaa grilliritilä

Ystävämme omistavat moottoriveneen, jonka kyytiin nousimme viime viikolla ensi kerran. Kiertelimme saaristoja ja nousimme maihin pienelle kaupungin omistamalle saarelle, jonka nimeä en enää muista.

Upeat maisemat ja meren suolainen tuoksu porautuivat tajuntaan. Kiersimme saaren ja löysimme pienen grillauspaikan, johon pysähdyimme. Valo oli vapaana ja olisi voinut haistella ja tutkia vaikka koko saaren ympäri - siellä ei ollut melkein ketään muita kuin me.

Puitteet olivat siis ihan luksusluokkaa.

Ja mitä tekee Valo? Ikuinen ahmatti, syöpöttelijäsesse, maistuis-varmaan-mullekin-Valo. Se löysi saaren ainoat grilliritilät ja nuoli niitä koko loppuillan.

Että olisihan sitä voinut vaikka uida meressä, lähteä tutkimusretkelle saaren ympäri tai vaikka norkoilla leikkiseuraa. Mutta ei.

Grilliritilät voittivat.

Minulleko novascotiannoutaja?

Koiran hankkiminen on iso päätös. Toinen lähes yhtä suuri päätös on rodun valitseminen. Aika moni tolleria itselleen pohtiva on ajan saatossa kysellyt minulta tollereiden luonteenpiirteistä ja ominaisuuksista, joten päätin koota asiasta postauksen.

Itse pohdin eri rotuja melko pitkään. Harkinnassa oli novascotiannoutajan lisäksi mm. kooikerhondje, stabyhoun ja bordercollie. Perhana vie, mietin koirainnostuksissani jopa saksanpaimenkoiraa, vaikka voin nyt avoimen nöyrästi myöntää, että se rotu ei minulle sopisi sen paremmin kuin vehnäpullat keliaakikolle.


Vaikka rodunvalinnassa kannattaakin olla tarkka, ei kaikkien mielipiteitä kannata aina kuunnella. Olen kuullut monen varoittavan, ettei tolleri ole ensimmäiseksi koiraksi se parhain. Meidän tapauksessamme tämä oli pelkkää pelottelua. En oikeastaan näe syytä, miksei mikä tahansa rotu voisi sopia ensiomistajalle, kunhan vain rotuun on tarpeeksi perehtynyt ja on koiranpitoon yleensäkin tarpeeksi omistautunut.

Omissa silmissäni tollerin lukuisat hyvät ominaisuudet, kuten vilkkaus, hyväntahtoisuus ja älykkyys nostivat rodun hyvään valoon. Päätoiveenani oli silti energisyys. Pidän ulkoilusta ja aktiviteeteistä, joten en tahtonut mitään sohvaperunaa. Ja ihan hyvin tuo retale on perässäni jaksanut viipottaa. Tavallisena työpäivänä Valon kanssa tulee lenkkeiltyä kolme kertaa, joista kaikki ovat vähintään puolen tunnin mittaisia lenkkejä, kuitenkin niin, että lenkkiaikaa tulee yhteensä vähintään kaksi tuntia. Kaksi tuntia lenkkeilyä päivässä on ainakin meillä ihan minimi, jolla Valo pysyy vielä suhteellisen tyytyväisenä. Viikonloppuisin lenkkeilyä ja ulkoilua kertyy yleensä vähintään tuplamäärät.

Nimensä mukaisesti novascotiannoutajat ovat - luonnollisesti - noutajia. Niiden sydämessä palaa liekki noutamiselle. Eri esineiden hakeminen uudestaan ja uudestaan on usein parasta viihdykettä, mitä tolleri voi pienillä kintuillaan tehdä. Seuravaaksi parhainta on useimmiten syöminen. Käsitykseni mukaan kaikki noutajarodut ovat persoja ruualle, eivätkä tollerit ole mikään poikkeus. Ruoka-aikaan ollaan aina paikalla ja ehkä osittain senkin takia tollerit voivat lihoa melko helposti. Ei jää vain pariin ylimittaiseen tolleriin, joihin olen vuosien aikana törmännyt. Liikalihavuus koiralla on silti koiran joitakin sairauksia lukuunottamatta aina omistajan syy, joten ruokailua on syytä seurata.

Tollereiden helppohoitoinen turkki oli minulle ensiomistajana myös tärkeää. Vaikka se kuulostaakin ehkä pinnalliselta, karsin heti aluksi lagotot ynnämuut trimmaajan päiväunet pois listaltani. En vain ole valmis hoitamaan koiran turkkia niin paljon. Toki tollereillakin korvakarvat menevät helposti takkuun, ja harjaan, pesen ja trimmaan Valoa kykyjeni mukaan, mutta jos nämä joskus unohtuvat, ei se ole maailmanloppu.

Tollerit ovat myös herkkiä koiria. Itse olen huomannut Valon herkkyyden muun muassa siitä, että se uskoo minua puolesta sanasta. Jos ärähdän joskus kovempaa, on Valo siitä äärimmäisen loukkaantunut. Kerran agilitykentällä eräs toveritreenaja huusi omille koirilleen ja samalla kun koirat jatkoivat reuhaamista, lurpahti Valolla häntä ja lelu tippui suusta. Valo pyytää herkästi anteeksi, jos uskoo tehneensä jotain väärin. Valo, kuten tollerit yleensä, on hyvin miellyttämistahtoinen ja haluaisi kaikkien olevan aina onnellisia.

Vaikka tolleripiireissä punanokkia kutsutaankin tolloiksi, ovat ne hetkittäisistä hölmöilyistään huolimatta myös todella fiksuja. Valo on aina oppinut temput salamannopeasti, ja tarjoaa itse eri vaihtoehtoja. Toki se yrittää välillä myös saada palkkansa helpommalla. Tarvitseeko esimerkiksi istua kokonaan maahan, vai riittääkö, että asettaa takamusta vain asteen alaspäin? Tällaisia ja muita vastaavia Valo testaa jatkuvasti.

Erilaisiin harrastuksiin tollerit sopivat erinomaisesti. Meidän ykköslaji on agility, mutta tollereille sopii lähes kaikki koiraharrastukset vepeilystä hakuun ja tokosta flyballiin.

Kovin vaativana rotuna en osaa tollereita pitää. Toki kasvattamiseen menee aikaa, mutta se on joka tapauksessa edessä minkä tahansa rodun kanssa. Vilkkaana koirana tolleri kaipaa niin fyysisiä kuin älyllisiä ponnistuksia, joten jos tollerin mielii pelkäksi kotikoiraksi, on hyvä korvata harrastukset esimerkiksi aktiivisella temppujen opettelulla, metsälenkeillä ja uusilla maastoilla.

Vaativuutta vähentää osaltaan tollereiden ilmeikkyys. Niistä tietää, mitä ne milloinkin ajattelevat. Harvoin tolleri hyökkää kenenkään kimppuun ilmoittamatta siitä selkeästi ensin. Myös ääntely on osa tollereiden repertuuaria. Piippaaminen, mouruaminen, ulvominen, huokailu ja jopa kimeä huutaminen on osa Valon jokapäiväistä kommunikointia.

Toki jokainen tolleri on vähän erilainen, mutta yleisesti rodunomaiset luonteenpiirteet täsmäävät ainakin jossakin määrin. Meille Valo on ollut nappivalinta. Se on minun luottoystäväni ja vastakappaleeni, enkä enää tiedä, mitä tekisin ilman sitä.

Novascotiannoutaja on aivan mahtavan monisäikeinen rotu. Ne haluavat miellyttää, mutta niillä on myös oma tahtonsa. Ne oppivat uuden tempun sekunneissa, mutta välillä eivät ymmärrä kiertää puuta päästäkseen eteenpäin. Ne voivat juosta tuntikausia mäkeä ylös vinkupallon perässä, mutta viettävät välillä myös laiskottelupäiviä.

Joten sopisiko tolleri myös sinulle? Saattaa hyvin olla. Hyvää lisäluettavaa löytyy paitsi Novascotiannoutajat Ry:n sivuilta, myös mm. jutusta Top Ten Reasons NOT to Get a Toller.

Maisemaretkeilyä

Olen kovan luokan maisemainnostuja. Hienon maiseman nähdessäni alan välittömästi kaavailla paikan päälle asuntoa, huvilaa tai vähintäänkin retkeä.

Joten muutama päivä sitten, kun pyöräilin uutta reittiä pitkin isäni luokse ruokkimaan kalat, osui matkan varrelle paljon uusia maisemia.

Paaaljon uusia retkikohteita.

Yksi kohteista oli kaunis joenpenkka metsän keskellä, jonka ajattelin Valon kanssa valloittaa. Yllättävää kyllä, pyöräillessä sitä ei aina huomaa kuinka pitkätkin matkat taittuvat lyhyessä ajassa. Luulin lähteväni hyvin varustautuneena, sillä otimme aivan ensimmäiseksi bussin allemme. Muistelin bussipysäkin olleen "ihan siinä joen vieressä".

Voin kertoa, ettei se nyt ihan vieressä ollut. Ei siis lähelläkään.

Loputtomat tienhaarat saivat meidät etsimään joenpahaista tunnin verran. Ja minä olin kuvitellut, että sinne kävelee viidessä minuutissa.

Mutta mikäpä retki olisi onnistunut ilman paria epäonnistumista. Sumeaksi mieleni pistänyt epätoivo huuhtoutui nopeasti pois, kun Valo pääsi vihdoin uimaan ja minä pääsin syömään eväitä.

Ja siihen se Valo sitten lupsahti. Keskelle nurmikkoa. Minä taas selailin lehtiä, nautin tekemättömyydestä ja tuulenvireestä ja hätistelin ampiaisia. Sitten lähdimme takaisin kotiin.

Tämä oli kyllä hyvää ajanvietettä. Kotiin tullessa väsytti ja muistoksi jäivät joessa virkistyneet varpaat, nurmikosta vihertynyt t-paita ja auringontuoksuinen koirankarva. Ei huono saalis.

Pikku apulainen

Oletteko te törmänneet omien koirienne kanssa sellaiseen ilmiöön kuin uteliaisuus?

Noin yleensä uteliaisuus koiralla on minusta oikein hyvä ominaisuus. Uusia temppuja on helpompi opettaa, asioihin tutustuminen nopeutuu ja metsäretkistäkin tulee mielenkiintoisempia.

 

Mutta on siinä varjopuolensakin.

Valo on ihan mahdottoman utelias ja tuleekin siksi aina katsomaan, jos teen jotain vähänkään erityistä. Jos esimerkiksi avaan lattiatasolla jonkin laatikon, Valon nenä on siellä ennen kuin minä ehdin löytää tarvitsemani. Tai jos vaikka parsin rikkimenneitä vaatteita, Valo tunkee kuononsa lähes neulaan kiinni. Ja jos vien roskia, Valon pitää päästä mukaan katsomaan, mihin ne roskat menevät.

Ilmiö on tuttu myös ulkona. Marjoja poimiessa Valo tulee ihan viereen ja nuohoaa sitten juuri edestäni kaikki mustikkapuskat. Ja kun vaihdan paikkaa, Valon täytyy päästä katsomaan, mitä juuri siinä paikassa sitten on.

Aiemmin imurointikin oli hankalaa, kun Valo seisoi ihan imurissa kiinni ja tutki, että mitä minä sillä oikein teen. Yksityisyys ja omassa rauhassa tekeminen on Valolle harmaa alue, jonne se ei mielellään astu. Se haluaisi tehdä kaiken yhdessä.

Olen toki otettu siitä, että tekemiseni kiinnostavat jotakuta niin kovin paljon.

Enpä keksi kovin helposti montaa muuta, keitä lattioiden kuuraaminen kiinnostaisi samalla intensiteetillä.

Mitä sää nyt teet?

Vesipedon vaiva

Tänä kesänä on uitu. Ja paljon. Ehkä vähän liikaakin.

Valo on nimittäin saanut ihottumaa. Sitä on lähinnä kylkien ja lonkan alueella ja se kutisee aivan vietävästi. Valo jyskytti takakoipeaan lattiaa vasteen koko viime yön, kun se yritti saada kutinaa haltuun. Voi pientä, kun se ei ymmärrä raapimisen vain pahentavan tilannetta.

Mikään hot spot tuskin on kyseessä, sillä alue ei ole märkivä vaan täysin kuiva. En usko sen olevan myöskään syyhypunkki tai mikään muukaan sen erityisempi vaiva, sillä kutina on jo vähän helpottanut. Ensiavuksi määräsin Valolle niin raapimis- kuin uintikiellonkin.

Vaikka Valoa ei edes kauheasti enää kutitakaan, eikä vaiva siis ole kovin suuri, harmittaa silti. Näillä helteillä Valo ei juuri muuta pysty tekemään kuin mököttämään ja uimaan. Ja nyt se kivempi niistä on kielletty.

Onneksi on edes kesäyöt. Silloin on vähän viileämpää, ja Valokin jaksaa mennä lenkille. Kun olisi vain joku, joka jaksaisi valvoa niin myöhään...

Rimasta kiinni

Kävimme juoksemassa viime viikonloppuna agilitykisoissa kahden lähdön verran.

Radat olivat helppoja ja ne menivätkin oikein hyvin, mutta molemmissa tuli silti pienet virheet. Hyppyradasta saimme virheen, kun Valo tiputti riman ja agiradasta tuli kielto, kun Valo juoksi puomin ohi minun ohjatessa epähuomiossa sille liian myöhään.

Ja ai että harmittaa. Olisimme pystyneet parempaan. Jos olisin vain keskittynyt koko radan ajan, jos olisin katsonut koiraan, jos olisin ohjannut selkeämmin...

Sellaisina hetkinä, kun luva on yhden rimanpudotuksen takana, harmittaa niin pirun vietävästi. Vaikka virheistä huolimatta tulimme toisella radalla neljänsiksi ja toisella kolmansiksi, harmitus kyti mahassani kuin pahinkin vatsatauti.

Mutta on se agility kaiken harmituksen arvoista. Sillä kun niitä onnistumisia tulee, on ne sitten treenatessa tai kisatessa, ne tuntuvat paremmalta kuin mikään muu. Eikä silloin edes muista, että joskus on mennyt huonostikin.

Poimintoja lomalaisen matkakirjasta

Päivät lipuvat ohi kuin saippua käsistä, ja minusta tuntuu, että olen käyttänyt koko lomani järvessä köllimiseen.

On tässä onneksi muutakin tullut tehtyä. Olen itse aina liputtanut sellaisen aktiiviloman puolesta, jossa hääritään vähän sitä sun tätä. Koska M puolestaan rentoutuu parhaiten vaaka-asennossa hyvän kirjan parissa, olen nimittänyt Valon Viralliseksi Lomakumppanikseni. Olemme treenaaneet agilitya ja käyneet kisoissa, pitäneet grilli-iltoja, vierailleet Visulahdessa, poimineet mustikoita, tehneet pihatöitä ja juosseet sinne tänne muutaman leikki-ikäisen perässä.

Veikkaan, että eniten Valo on tykännyt niistä lukuisista grilli-illoista, jolloin makkarankäry on ujuttautunut nenäonteloon saakka.

Tämänpäiväiseen lomanviettoon kuului käynti Suomenlinnassa. Vastoin hyväksi havaittuja tapojaan myös M liittyi retkikuntaamme, ja niin matkasimme kolmistaan kohti Suurta Seikkailua. Minä hössötin koko ajan kamera valmiina nappaamaan kuvia Valon tehdessä ensi kertaa uusia asioita (laivalla matkustaminen, saaressa käyminen, hanhenkakan syöminen). Valo taas oli kaiken suhteen hyvin cool. Vaikka sekä laiva että saari olivat täynnä hännälle astuvia turisteja, otti se kaiken vastaan hillityn rauhallisesti. Ehkä kuumuus teki tehtävänsä.

Viiden tunnin retki uusien tuoksujen ja ihmisten parissa jätti kuitenkin jälkensä. Minulla on taas väsynyt koira.

Bobombom duaa, vain elämää, ei sen enempää ja on se lomailu vaan muukaavaa.

Metsän pyörteissä

Luulin, että luontopolut ovat leppoisia, hyvin merkittyjä reittejä, joita pitkin voi tallata vaikka lenkkarien nauhat löysällä. Selvisi, että ei ole.

Ainakaan tämä yksi, jolla kävimme Valon uuden ystävän Cocon ja hänen omistajansa kanssa.

Reitti oli pitkä, kuoppaisa ja mutkitteleva ja minä kaaduin kalliolle löysien nauhojeni takia. Sain myös hyttysenpiston silmään, joka allergisoi niin että näytin saaneeni turpiin ja Valo meinasi hypätä lampeen, mistä se ei olisi päässyt enää ylös ilman apua.

Mutta noin muuten retki oli kyllä mukava. Siis ihan oikeasti mukava. Pidän kovasti metsässä olemisesta, ja myös Valo puikkelehti eteenpäin kuin affena mökkijärvellä. Pienelle Cocolle jotkin nousut olivat liian suuria, mutta sinnikkäästi sekin kiipesi lähes joka niemelle ja notkolle.

Lopulta kotiin päästessämme minulla oli lähes umpeen muurautunut silmä, hyttysenpistoksista läikikkäät kädet, kalliota vasten nirhautuneet, mustelmaiset jalat mutta - mikä tärkeintä - myös yksi hyvin väsynyt koira.

Se on onnea se.

Tsatsikiturre

Kävimme Valon kanssa viime vuonna ravintolassa syömässä. Kokemus oli mukava, enkä uskonut, että siitä olisi voinut saada enempää pisteitä. Mutta nyt löysin lähes kympin paikan.

Kävimme taas syömässä hampurilaiset, tosin tällä kertaa kasvispurilaiset. Ruoka oli varsin hyvää, ei mitään MasterChef-tasoa mutta hintansa arvoista. Mutta palvelu. Se ratkaisi diilin.

Ravintolan pitäjä sanoi aluksi, että tämän täytyy olla meidän ensimmäinen kerta. Kun kysyin, miten hän arvasi, kertoi hän muistavansa jokaisen koiran, joka ravintolassa vierailee. Valo sai rapsutuksia, huomioita, sille tuotiin kylmää vettä ja jumantsuikka se sai jopa oman annoksen falafelia ja tsatsikia.

Ei tarvinne erikseen sanoa, että Valo viihtyi hyvin. Ja kukapa koiranomistaja ei viihtyisi hyvin, jos koiraa kohdellaan kauniisti.

Koiraystävällisiä kahviloita ja ravintoloita on nykyään enemmän kuin suppilovahveroita sadesäällä, ja niitä on myös suppiksia helpommin löydettävissä. Itse keksin tämän ruokalan Tassut kartalla -palvelun avulla. Sivuille on listattu ravintoloiden lisäksi mm. koiraystävällisiä kauppoja ja puistoja, jotka voi lajitella kaupungin mukaan. 

Koiran kanssa ravintolaan meneminen on siis oikeastaan varsin hyvä juttu. En usko, että olisimme saaneet ihan niin ystävällistä palvelua ja yhtä monta hymyä, jos Valo olisi jäänyt kotiin.

Rakastan sinua, koira

Rakastan sinua, koira.

Suuria, toiveikkaita silmiäsi, jotka sykähtävät innosta aina kun puhun sinulle.

Ympäriinsä pyörivää häntääsi, joka tiputtaa huomaamattasi sohvapöydältä kaikki tavarat.

Pehmeää turkkiasi, johon voisin hautautua päiviksi.

Notkeita tassujasi, jotka taipuvat kaksinkerroin ja ovat lähes aina kuraiset.

Hassuja korviasi, jotka menevät kiharaksi niiden kastuessa.

Märkää kuonoasi, joka tulee luokse, kun minulla on paha olla.

Rakastan sinua, koira. Ihan jokaista osaasi.

Eri kiva koirakaveri

Voi kyynel.

Kyynel minulta juuri meinasi silmäkulmasta tipahtaa, kun Valo tapasi ystäväni koiran Cocon. Coco on pirteä ja kaunis perhoskoira, jolla on pienestä koostaan huolimatta virtaa kuin voimalaitoksessa. Vaikka Coco on hyvän ystäväni koira ja kohta jo kaksivuotias, tapasi se Valon ensimmäistä kertaa vasta nyt.

Valo ei ole pentuaikojensa jälkeen haalinut ympärilleen kauheasti koirakavereita. Tai siis yhtään, jos tarkkoja ollaan. Agilitystä löytyy toki muutama varsin mukava tyyppi, mutta mitään varsinaisia leikkejä heidän kanssaan emme ole koskaan viritelleet. Naapuruston koiratkin ovat olleet lähinnä nuuhkaisututtuja.

Koirakavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että Valo ei oikein osaa olla koirien kanssa. Enkä puhu nyt agressiivisuudesta.

Valon ollessa pentu sosiaalistimme sitä kovasti ja päivän parhaat hetket olivatkin leikkihetket muiden pentujen kanssa. Yritin sinnikkäästi jatkaa leikkihetkien järjestämistä, mutta Valon kasvaessa kuvioon astuivat mukaan hormonit. Kyllä te tiedätte, ne hormonit jotka saavat unohtamaan leikkimisen ja tajuamaan oman lisääntymiskykynsä. Eikä haitannut, vaikkei tyttökoiria ollut lähettyvillä, kyllä poikakoiratkin kelpasivat.

Kun tilanne lopulta meni siihen, että koiran tavattuaan Valo ei kielloista huolimatta tehnyt enää muuta kuin astumisyrityksiä, luovutin koirakavereiden haalimisen. Tilanne ei ollut mukava niin toiselle koiralle, minulle kuin Valollekaan. Valon kastroinnin jälkeen tilanne helpottui huomattavasti, mutta leikkiyritykset olivat aika onnettomia edelleen.

Mutta palataan takaisin Cocoon ja minun vuodattamaani kyyneleeseen. Se oli nimittäin ilon kyynel.

Ystäväni ehdotti nimittäin koiratreffejä, ja suostuin siihen varauksella. Toiset koirat ovat aina kiinnostaneet Valoa ja se on sosiaalinen luonteeltaan, joten ajattelin, että ehkä nyt olisi sopiva hetki taas kokeilla. 

Ja hyvin siinä kävi. Epäilevä Eemeli sai nenilleen, kun huomasin että Valo ja Coco tulivat hyvin toimeen ja välillä, huomattavasta kokoerosta huolimatta, ne jopa leikkivät yhdessä. Ensimmäistä kertaa reiluun kahteen vuoteen Valo otti leikkiasennon toisen koiran kanssa! Ei niistä mitään bestiksiä tullut, mutta kuitenkin. Ne ottivat ensimmäisen askeleen kohti toveruutta.

Enempää en olisi saattanut toivoa.

Citykoiran vaatteissa

Töissä on ollut viime viikkoina kiireistä. Yhtenä päivänä, kun tiesin, että hommia on paljon ja myöhään menee, päätin ottaa Valon mukaan toimistolle.

Minulla oli heti aamulla palaveri yhdessä keskustan kahviloista, jonka ulkoterassille sai tuoda koiria. Kahvila oli todella tyylikäs, sellainen viiden euron cappucinojen ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanttien paikka. Ei siis kuraisten, karvaisten ja yli-innokkaiden koiranretaleiden paikka.

Valo on tosiaankin aina keskustaan päästessään innokas kuin pieni sähikäinen. Se on kaikesta hälinästä jotenkin kovin otettu, ja haluaisi tutkia jokaisen katukiveyksen ja pultsarin taskun.

Palaveri alkoi kuitenkin hyvin, vaikka terassilla oli melko paljon ihmisiä ja Valolla olisi ollut rakkautta heille jokaiselle.

Mutta sitten. Jostain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Ja toisen, kolmannenkin. Koska Valo on Valo eikä voi vastustaa ambulanssien heleää soidinääntä, pisti se nupit kaakkoon ja ulvoi täyttä kurkkua. Noin viisi minuuttia.

Koko terassi jähmettyi. Voin sanoa, että ne olivat aika pitkät viisiminuuttiset ne. Kun ihmiset huomasivat, että se on koira!, en voinut muuta kuin nauraa. Sellaista vähän epäuskoista hävettää-pirusti-mutta-ei-tässä-mitään naurua.

Aika nopeasti ambulanssiepisodin jälkeen suuntasimme toimistolle päin, ja kiireestä huolimatta päätin kävellä verkkaisesti, jokaisesta askeleesta nauttien. Vähän niin kuin kerätäkseni itseäni.

Matkalla löysimme laiturin, jossa ihmettelimme sorsien menoa hetken. Siinä seistessäni ja katsoessani Valoa tajusin, että eihän se ole viiden euron cappucinoista ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanteista kiinni. Se on Valosta kiinni. Ja minusta. Mitä väliä sillä on, vaikka ihmiset katsoisivat kummaksuen kun Valo ulvoo ambulansseja? En minä heistä välitä, vaan Valosta.

Ja jos Valo haluaa ulvoa ambulansseja, niin minun puolestani ulvotkoot niille vaikka yötä päivää (no ei nyt ihan koko ajan, mutta tajuatte pointtini).

Ensi kerralla otan megafonin mukaan.

Jännitysnäytelmiä

Vaikka vietimme juhannuksen mökillä, oli kulunut viikonloppu täynnä jännitystä.

Tapasimme viime vuonna hirven, ja hirvikohtaamisista on näköjään muodostumassa perinne, sillä törmäsimme tähän uljaaseen olentoon taas torstaina.

Valo huomasi elikon ensin ja alkoi murista. Sitten hirvi huomasi meidät, ja päätin että nyt on parempi ottaa jalat alle ja juosta autotielle. Onneksi Valokin älysi lopettaa murinan ja otti käskystä kanssani hatkat.

Viikonlopun toinen iso jännityksen aihe oli veneily. Valo pääsi ensimmäistä kertaa elämässään soutuveneeseen. Aluksi kyyti vähän pelotti, sitten ihmetytti ja lopulta Valo piti etutassujaan veneen laidalla ja katseli innoissaan maisemia, tunki kuonoaan veden alle ja nautti olostaan.

Muita täpäriä hetkiä matkallamme tarjosi mökkinaapurimme. Heidän joukossaan oli tällä kertaa kaksi dobermannia. Toinen koirista piti Valoa sen verran kiinnostavana, että lähtiessämme lenkille se juoksi luoksemme. Vaikka koira oli säyseä ja sain huidottua sen pois, ei minulla ollut kovin ruusuiset ajatukset uudesta naapuristamme.

Ajattelin kyllä, että juhannuksemme olisi ollut sellainen letkeän rento. Syömistä, saunomista ja Aku Ankkoja. Ei dobermannien poishuitomista ja hirville murisemista. Mutta ei kai pieni jännitys koskaan pahasta ole. Ainakaan niin kauan, kun mitään jännittämistä enempää ei tapahdu.

Kolmen kopla

Vesi, frisbee ja selkäytimiä myöten innostunut koira.

Siitä on hyvä juhannus tehty.

Ja ehkä myös hyvästä ruuasta. Koska en syö makkaraa, aion grillata juustolla täytettyjä paprikoita ja sieniä sekä maissia. Lisäksi ajattelin leipoa mangojuustokakun. Ja syödä ainakin noin kilon karkkia, salaattia, lohta ja uusia perunoita. Ruokaa siis on. Se on tärkeää, sekä minun että Valon mielestä. Vaikka Valolle onkin tarjolla vain nappulaa, sillä se lihoo edelleen aika herkästi.

Eipä tässä siis lämpimillä keleillä niin suuri merkitys ole. Minulla on ne tärkeimmät asiat, tässä ja nyt. Ja niin taitaa olla Valollakin.