Miten viilennät koiraasi?

Näillä helteillä sitä taas taputtaa itseään olalle, ettei hankkinutkaan sitä kaikista pörröisintä koiraa. Mutta on se Valonkin turkki melko paksu, ja varmaan joka hurtta on läkähdyksissä, kun lämpömittari kilahtaa yli hellerajan.

Iltapäivälehtien tyyliin ajattelin koota viisi parasta vinkkiä siihen, miten pidät koirasi parhaiten viileänä kuumilla keleillä. Ainakin meillä nämä ovat toimineet. Vaikka ilmat ovatkin viilenemmässä, lämpimiä ilmoja tulee varmasti kesän aikana vielä riittämiin.

1. Pidä jatkuvasti vettä tarjolla. Vatsalaukun kiertymän riski voi helteillä olla suurempi, jos koiran antaa latkia kerralla vatsan täydeltä vettä. Jos siis koira on ollut todella kuumissaan ja janoinen, eikä se ole vähään aikaan juonut, anna vettä pienissä erissä useamman kerran. 

2. Ajoita pidemmät lenkit aikaiseen aamuun ja myöhäiseen iltaan. Itse herään hellepäivinä ennen kahdeksaa, jolloin lämpötila on vielä alle 20. 

3. Älä jätä koiraasi autoon pitkäksi aikaa. Tiesitkö, että jos autosi on varjoisalla paikalla 18 asteen lämpötilalla, on autossa 38 astetta? Ja 23 asteen auringossa autossa on jopa 62 astetta lämmintä? Ikkunan avaaminenkaan ei juuri auta. Katso lisää aste-eroja täältä.

4. Jos haluat ulkona viilentää koiraasi, on mahan kasteleminen hyvä keino. Sen sijaan vältä selän kastelemista. Aurinko nimittäin haihduttaa veden nopeasti pois ja selän kasteleminen voi näin ollen jopa lisätä koiran tukalaa oloa. Tämän olen huomannut hyvin myös, kun Valo on viilentänyt itseään. Se menee ojanpenkkaan maha edellä, mutta ei koskaan kastele selkäänsä.

5. Pura koiran energiaa muilla tavoin kuin helteessä juoksemalla. Kuumuus saa vetämättömäksi, mutta olen huomannut, että Valolla riittäisi kyllä helteilläkin virtaa touhuta. Keskipäivällä auringon porottaessa ei kuitenkaan viitsi lämpöhalvauksen pelossa kovinkaan paljon urheilla. Meillä varsinkin uiminen ja sisäaktiviitetit, kuten temppujen tekeminen ja aktivointilelujen käyttäminen, ovat kovassa huudossa.

+ Anna koirallesi jääpaloja! Meillä on pakkasessa jälleen varta vasten Valolle jäädytettyjä pingviinijääpaloja. Valo on aina jääpalan saatuaan ihan superonnessaan.

Ihan pihalla

Nyt minä sen ymmärrän. Kaikki ne tuhannet suomalaiset, jotka kesän tullen istuttavat perennoja ja kitkevät rikkaruohoja viidettä tuntia putkeen.

Oman pihamme saatuamme meistä on tullut ihan samanlaisia. Basilika sinne, pinaatti tuonne. Kaiken sen istutuksen, kitkemisen ja ruohonleikkuun lomassa luulen, että Valo on nauttinut pihalla olemisesta kaikista eniten. Se ei enää muuta haluaisikaan tehdä kuin oleskella pihalla, etsiä ojasta keppejä ja katsoa ohilipuvia lapsia ja muita kanssakulkijoita.

Jos Valon päästää pihalle aamulla, se ei sieltä haluaisi enää pois koko päivänä. Sisälle mentäessä se pyytää heti takaisin ulos. Eikä lenkitkään oikein kiinnosta, kun hajut voi saada kätevästi pihaltakin.

Ja mikäs siinä. Ei meidän piha mikään puutarhaunelma ole, mutta se on kotoisa ja meille sopiva. Etäpäivinä voi tehdä töitä ulkona, eikä työnteko tunnukaan työltä. Ruoka-aikoina voi mennä terassille grillaamaan, joka sekään ei oikein tunnu ruuanlaitolta.

Piha on hyvästä syystä kesällä varakoti. Siellä kaikki tekeminen tuntuu jotenkin kivemmalta. Rennommalta.

Kiirefiilis

Kyllä me täällä vielä ollaan, vaikka kirjoitustahti on vähän laimennut. Puutarhurin tyttärenä olen jotenkin omaksunut sen, että toukokuu on ihmisen kiireisintä aikaa. Silloin kevät alkaa kunnolla ja on äitienpäivää, syntymäpäivää ja valmistujaisjuhlia. Vaikka minä en työkseni kukkia myykään, on tunne kiireestä vallannut minutkin.

No mitäs me sitten ollaan tehty, kun ollaan oltu niin kiireisiä? No, eipä juuri mitään.

Olen kyllä tehnyt viime aikoina melko kovasti töitä, ja työtahti alkaa jo vähän väsyttämään. Ahkerointi palkitaan kuitenkin kesällä, kun saan pitää ensimmäinen, kuukauden palkallisen lomani ikinä! Ihan supermahtavaa.

Aloitimme Valon kanssa myös hakutreenit. Tai siis periaattessa aloitimme. Olen käynyt treeneihin kuuluvalla teoriaosuudella, ja siihen hakuilu on toistaiseksi jäänyt. Varsinaisia harjoituksia on pidetty vasta yhdet, ja niihin emme päässeet, koska olin töissä. Mutta ensi treeneihin menemme, varmasti. Valo on sen luokan hajuherne että olen saletti, että haku on meille hyvä laji.

Aksailu taas on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle. Ehdin jo merkitä kalenteriin useita kisoja, mutta kaikenlainen muu ohjelma on sivuuttanut kisahaaveet hetkeksi. Treenikentällekään emme ole ehtineet kuin kerran, pari viikossa.

Ja olemme me tietysti jonkin verran myös ihan vain ulkoilleet. Ylläoleva kuva on otettu pari päivää sitten. Löysimme tiemme vähän peruslenkkiä kauempaa, ja oli kyllä virkistävää kävellä uusissa maisemissa. Harmittavan nopeasti sitä rutinoituu kulkemaat aina samat peruslenkit. Vähän väsyneempänä olen yrittänyt rikkoa rutiineja kävelemällä lenkin vastakkaiseen suuntaan, tai ottamalla pienen sivuaskeleen eri suuntaan. Niinä päivinä taas, kun energiaa on ollut enemmän, olen ottanut täyskäännöksen ja suunnannut ihan eri reiteille. Se on tehnyt hyvää.

Ei kai me siis ihan toimettomina olla täällä pyöritty. Niin - ja vaikka töitä ja muita tehtäviä olisikin paljon, on koira oiva työkalu palauttamaan sfääreissä leijuvan ihmisraunion takaisin maan pinnalle. Harvoin koiralla on hoppu minnekään, ainakaan ulkona.

Lenkki ja sivuaskel kerrallaan, kaikki se kiire haihtuu pikkuhiljaa pois.

Vieraskoreudesta viis

Iloista äitienpäivää kaikille emoille! Tänään on ollut aikamoinen kyläilypäivä. Kävimme juhlistamassa minun äitiäni ja isoäitiäni sekä M:n äitiä. Veimme tuliaisiksi kukkia, simaa ja sinne tänne säntäilevän koiran.

Valo on aina ollut aika, sanoisinko, riehakas kyläilijä.

Se juoksee kaikki huoneet läpi, kynsii parketit ja kaahottaa matot rullalle. Eikä todellakaan auta, vaikka sen istuttaisi aluksi ja yrittäisi rauhotella. Kun sen lopulta päästää vapaaksi, on tuli irti. Toinen vaihtoehto olisi tietysti pitää koira hihnassa koko kyläilyn ajan, mutta ei sekään tunnu kauhean hyvältä vaihtoehdolta.

Alkukaahotuksen jälkeen Valokin onneksi rauhoittuu. Ja osoittaa intoilu tietysti, että ikävä on ollut ja että on mukava tulla kylään. Mutta voisihan sen tuoda muullakin tavalla esiin.

Kuten vaikkapa rauhallisella hännänheilutuksella.

Rakeita, perhana

Vapun tultua ilmat kylmenivät lähes nollan tuntumaan. Rakeita on satanut lähes joka pirskatin päivä.

Ja juuri kun minä ehdin kysyä M:ltä, että kannattaisikohan jo laittaa talvitakit varastoon. No ei kannattaisi.

Jos on jotain, mistä minä en pidä, niin se on kylmä ilma. Varsinkaan, kun se tulee kulman takaa salaa, monen lämpimän päivän jälkeen. Valo sen sijaan oli aika innoissaan. Se katsoi ympäriinsä lentäviä rakeita suurin silmin, spurttaili niiden perään ja napsi niitä ilmasta.

Lopulta innostuin muovailemaan rakeista lumipalloja, joita heittelin punakiiturin iloksi sinne tänne.

Voin rehellisesti sanoa, että kenenkään muun kanssa en olisi hymyillyt ulkona tuossa ilmassa. Mutta Valon kanssa kyllä. Ja sulaahan ne rakeet aika nopeasti pois.