Talvimasennus

Kirjoitin jo tammikuussa, että minulla on kevätkutina. Ei kyllä kauheasti kutise enää.

Viime päivät ovat olleet nimittäin todella talvisia. Joskus on aurinko paistanut, mutta siinä onkin sitten ollut kaikki kevääseen viittaavat asiat. Sen sijaan on ollut pakkasta, lunta on satanut ja hiihtäjiä olemme bongailleet ennätyslukemiin saakka. Uutisissakin puhuttiin viime viikolla siitä, että tämä talvi on harmain miesmuistiin.

Olen yrittänyt hienovaraisesti sivuuttaa talvi-ei-lopu-koskaan-MISSÄ-OLET-KESÄ!!!-ajatukseni ja pitää positiivisen mielen. Mutta eilen, lunta polviin asti rämpiessäni meinasi iskeä epätoivo. Minä en vain päässyt eteenpäin. (Valo tepasteli vieressäni, eikä uponnut yhtään. Välillä olisi ihan mukavaa painaa 30 kiloa vähemmän...) 

Minulla on siis ollut hieman motivaatio-ongelmia. Tuolla karvaisimmilla perheenjäsenellämme taas ei niinkään. On se kieltämättä aika mahtavaa, että ulkona saa sataa lunta, vettä tai vaikka kissankokoisia rakeita, ja silti Valo touhottaa menemään. Ja täysin tyytyväisenä vieläpä. 

Minulla taitaa olla vielä hiukan opittavaa tästä positiivisesta ajattelusta.

Agilitykisoihin?

Olemme harrastaneet agilitya kohta kaksi vuotta, ja minä pohdin, että uskaltaisinkohan tänä vuonna mennä ensimmäisiin mölliluokan kisoihin.

Suurimmat ongelmat meillä lienee minun kärsimättömyydessäni. Valo kuuntelee ja katsoo minua yleensä melko tarkkaan. Mikä kuulostaa tietenkin hyvältä, mutta se tarkoittaa myös sitä, että kaikki minun tekemät pienetkin virheeni heijastuvat suoraan Valon tekemisiin. Jos en kunnolla näytä sille, että hyppää tosta, niin se ei hyppää. Enkä minä läheskään aina näytä, kunhan hätäpäissäni säädän vähän siihen suuntaan, mihin pitäisi mennä. Valon kintut ovat lisäksi noin sata kertaa nopeammat kuin minun, mikä lisää haastavuutta aika lailla. Toisaalta Valo irtoaa melko hyvin. Jos suoraan edessä siintää hyppyeste, niin ei se silloin paljon minua enää katso.

Vaikeimmat esteet ovat varmaan kontaktit. Haastena niissä on pysähtyminen. Puomi ja A-este alkaa jo sujua, tosin välillä etenkin A-esteessä Valo innostuu säntämään sellaista vauhtia estettä alas, ettei siinä oikein enää pysähdellä. Keinua sen sijaan emme ole vielä paljon harjoitelleetkaan. Tosin jos en aivan väärin muista, niin möllikisoissa kontaktiesteitä ei ole lainkaan...?

Muut esteet sujuvat kuitenkin varsin hyvin. Keppejä olemme harjoitelleet ohjureiden kanssa. Tällä hetkellä Valo kulkee ne itsenäisesti kahden ohjurin varalla (yhdet ohjurit alussa ja lopussa). Ja sitä vauhtia! Kepeistä minä olenkin erityisen ylpeä.

Erilaiset käännökset, takaaleikkaukset, valssit, sylikäännökset, persjätöt ja ties mitkä ovat haaste sinänsä. Helpoimmat suunnanmuutokset onnistuvat jo leikiten, mutta jos siksakkia tulee vähän enemmän, ollaan jo ihan ulapalla.
 

  Tässä yksi viimeisimmistä treeneistämme. Viivat ovat hyppyjä, vihreä on kulkureitti. Lähtö tuolta alapisteeltä. Tämän kanssa oltiin jo vähän ulapalla.

Kävin muutama viikko sitten katsomassa agilitykisoja. Juuri tullessani oli kolmosluokan minien vuoro. Rata ei sinällään vaikuttanut mitenkään kovin vaikealta (tosin eihän ne koskaan vaikuta, mutta sitten kun on tekemässä niin se onkin eri juttu...). Vaikka olinkin vain katsomon puolella, jännitti minua kuitenkin niin, että mahassa tuntui. Kisaajat olivat hyvin eritasoisia, ja osa sai nollatuloksia ja hienoja aikoja, kun osalla taas matka tyssäsi heti alkumetreillä.

Ehkä siis uskaltaisin tänä vuonna osallistua. Tosin ensin olisi varmaan hyvä mennä katsomaan edes yksiä kisoja niin, ettei minua jännittäisi...

Onko kukaan käynyt agilitykisoissa, tai missään muissakaan koiraharrastuskisoissa? Millaista on osallistua kisoihin ensimmäistä kertaa? Ja miten kisat ovat menneet?

Pyry

Ajattelin kertoa hieman havannankoira Pyrystä. Se tuli lapsuudenkotiini ollessani 6-vuotias ja toimi siellä perheen isäntänä viime vuoden elokuuhun saakka.

Pyry oli varsinainen sirkuskoira, ja opetimme sille temppuja aina hulavanteen läpi hyppäämisestä pianonsoittoon. Pyryä ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti kasvatettu. Sen takia se räyhäsi hihnassa, haukkui ovikellolle ja pissasi sisälle. Vasta Valon hankittuamme ymmärsin, miten koiran käytös on täysin riippuvainen omasta käytöksestä. Ennen saatoin esimerkiksi ajatella, että "ei sitä voi kouluttaa, kun se on tuollainen jäärä".

Pyry oli kuitenkin aivan mahtava koira.Vietin sen kanssa paljon aikaa ja se oli aikoinaan minulle todella tärkeä. Kun Valo tuli mukaan kuvioihin, tuli Valosta kuitenkin minulle heti se kaikista tärkein ja rakkain koira.Onhan se minun ihan oma koirani.

Pyry ja Valo tulivat yllättäen hyvin toimeen, ottaen huomioon, ettei Pyry tullut toimeen oikeastaan kenenkään koiran kanssa. Pentuna Valo härnäsi Pyryä aika paljon paiskimalla sitä tassulla naamaan, mitä Pyry ei luonnollisesti oikein arvostanut. Se murisi ja näytti hampaita, mutta kun signaalit eivät menneet tuolle tohelolle perille, meinasi Pyry kerran jopa puraista Valoa. Onneksi ehdin väliin. Ärsyttäminen jatkui tietenkin joka tapauksessa, loppuun saakka.

Olen silti iloinen, että Valo ja Pyry tapasivat toisensa. Ja välillä, kun toivo oli jo lakannut, ne taisivat jopa viihtyä toistensa seurassa. Ainakin hetken.

Ystävistä ylin

Ystävänpäivän kunniaksi voisin kertoa vähän Valon uudesta parhaasta ystävästä. Ostimme Valolle viime viikonloppuna tuollaisen sinisen mörön. Valo riemastui uudesta toveristaan niin, että se päätti heti toivottaa sen tervetulleeksi syömällä siltä pesulapun pois. Silmiäkin se yritti saada irti, mutta ne eivät ainakaan vielä antaneet periksi. Onneksi, sanon minä.

Siitä lähtien Mörkö ja Valo ovat olleet lähes erottamattomia. Valo kanniskelee sitä huoneesta toiseen ja pitää sitä nukkuessaan joko kainalon tai pään alla. Kun iltaisin katsomme M:n kanssa telkkaria, Valo tulee Mörön kanssa olohuoneeseen ja nuolee sen hartaasti ja hitaasti kokonaan puhtaaksi. 

Tosi ystävyyttä.

Krokotiilin kyyneleitä

Mitä tehdä, kun koiraa masentaa?

Odottaa hetki. 

Lattian ruhtinas

Vaikka olemme parhaamme mukaan kasvattaneet Valoa Kunnon Koirakansalaiseksi, siitä huomaa silti, että se on ensimmäinen koiramme. Valolla on nimittäin muutamia ihan omia sääntöjään. Kuten se, että kaikki, mikä on lattialla, on Valon omaisuutta.

Otetaan esimerkki A. Minulta tippui toissapäivänä purkkapaperi lattialle, enkä viitsinyt nostaa sitä heti, vaan menin sohvalle hetkeksi lepäilemään. Hetken istuttuani Valon leukaperät alkoivat jauhamaan jotain paperista. Purkkapaperihan se suusta löytyi. Kun otin sen pois, sain vastaukseksi vain pari viatonta hännänheilautusta.

Kuviota selkeyttäkseeni otetaan vielä esimerkki B. Tipautin kerran aamukiiressä lapasen lattialle. Jätin sen lattialle lojumaan ja juoksin bussipysäkille. Kotiin tullessani lapanen oli paitsi eri paikassa, kuin mihin se tippui, myös kauttaaltaan märkä.

Myös esimerkiksi lattialla välillä majailevat villasukat siirtyvät kuin itsestään huoneesta toiseen. Pahimmillaan tilanne on kuitenkin silloin, kun vierailemme tuttujen luona, joilla on lapsia. Kaikki lasten lattialla lojuvat lelut ovat Valon logiikan mukaan nimittäin sen leluja. Tai vähintäänkin lainattavissa olevia leluja, joita voi hyvillä mielin vähän pureskella ja kuolata. Nykyisin otammekin sille aina oman lelun mukaan. Kumma kyllä, ne kaikki muut lelut tuntuvat silti paljon kiinnostavemmilta...

Taivaan kiitos kuitenkin kaikille koirajumalille, sillä jotain tästä asiasta olemme silti onnistuneet Valolle opettamaan. Nimittäin jos ruokaa tippuu lattialle, sitä ei saa ottaa ennen kuin saa luvan. Jos saa. No, jos rehellisesti puhutaan, kyllä se melkein aina saa.

Valon valtauksiin kuuluu myös lattialle laitettu vieraspatja.

 Valo ei saa tulla meidän sänkyymme, mutta jos lattialle on asettettu vieraspatja, on se paitsi vieraan peti, myös Valon peti. Kuva on otettu syksyllä 2010. Siskoni kävi meillä yökylässä, ja kun hän kävi nukkumaan, asetti Valo ruhonsa erittäin itseoikeutetusti siskoni jalkojen päälle. Aamulla, kun siskoni nousi sängystä, valtasi Valo sängyn kokonaan itselleen. Ja toi vielä oman lelunsa sinne.