Lumessa pyöriminen on parasta, mitä tolleri voi talvella tehdä

Nämä kuvat ovat otettu vain pari viikkoa sitten, mutta jo nyt ne tuntuvat vanhentuneilta. Kevät on tullut vauhdilla, eikä meidän pihanurmikossa ole havaittavissa enää yhden yhtä lumilänttiä.

Vaikka odotan innolla lämpimiä ilmoja, on talvessakin omat puolensa. Ensinnäkin, Valo tykkää lumesta aivan hirvittävästi. Se ilo on aika läpitunkevaa: kun toinen pyörii lumessa vailla huolen häivää, onnellisena juuri siitä hetkestä, nousee hymy katsojankin kasvoille.

Tällä kyseisellä lenkillä minä en ollut ainoa katsoja. Eräs pariskunta tuli ihastelemaan Valoa ja sen talviriemua. Voi, miten näistä kohtaamisista jääkin aina niin hyvä mieli!

Erityisesti mielialaani nostaa se, kun Valoa epäillään pennuksi. Sitä tapahtuu aika usein. Toivon, että juuri se, leikkisän pentumainen olemus, säilyy Valossa vielä sen viiksikarvojen harmaannuttuakin. Riemussa on hyvä elää.

Plussan puolella

Perjantain vapaapäivän ja ilman lämpenemisen kunniaksi teimme retken Sipoonkorven kansallispuistoon. Vajaa kolme tuntia ja kymmenen kilometriä myöhemmin minä lähdin ruokakauppaan ja Valo jäi kerrankin tyytyväisenä kotiin lepäämään.

Luontopolku ei ollut kesälläkään mikään järin leppoisa reitti, mutta näin talvella reitistä oli kehkeytynyt varsinainen hc-ulkoilupolku. Lumi ei menoa haitannut, mutta liukas jää hidasti varsinkin minun etenemistä melkoisesti.

Mielettömistä maisemista silti pisteet kotiin. Plussan puolelle jäätiin siis, selvästi.

Aurinkoa kohden

Pitkästä aikaa otin lenkille mukaan lelun ja kameran. Aurinko paistoi niin, että unohdin että päätäni särki. Juoksimme kilpaa ja Valo oli onnellisempi kuin koko viikkona.

Hyvät päivät, aurinko ja pallon perässä juokseminen. Ne ovat niitä hetkiä, jotka minä haluan muistaa vielä vanhakin.

Syvällä suossa

Viisi tuntia luonnossa. Hyvältä päivältä ei paljon muuta tarvita.

Torronsuon kansallispuisto tarjosi upeat puitteet päiväretkelle. Ja niin, siinä kun sitä hyppii mättäältä toiselle ja yrittää päästä kuivana perille, ei aikaa ylimääräiselle ajattelulle oikeastaan ole. Askel askeleelta, suo imaisi kaikki huolet mukanaan. Milloinhan se raportti piti palauttaa? Swoosh. Muistinko ilmoittautua tenttiin? Swoosh. Milloin ehdin Valon kanssa treenaamaan? Swoosh. Lopulta kaikki ajatukset kirkastuivat ja sitten ne kaikkosivat kokonaan. Jäljelle jäi vain luonto.

Ja Valo, voi pieni touhu-tolleri Valo. Se juoksi koko viisituntisen punanokka täristen. Kun pääsimme lopulta takaisin autoon, Valo käärityi häntäänsä ja minä takaisin selkiytyneisiin ajatuksiini.

Ei huono.

Supersuunnistajat

Teimme viime viikonloppuna Valon kanssa pienen suunnistusretken. Katsoin kartasta, että reilu neljä kilometriä kodistamme, metsän keskeltä, löytyy ihan oikea järvi! Ai vitsit, että fiilistelin tätä löytöä. En ole tunnettu hyvistä suunnistajantaidoista enkä ole koskaan ollut mukana missään partiopuuhissa. Yleensä löydän kyllä perille, mutta mutkien kautta. Otin kuitenkin haasteen vastaan.

Ja järvelle me löydettiin! Melkein suorinta reittiä jopa.

Perille löytämisestä on kyllä enemmän kiittäminen kännykkääni kuin suunnistustaitojani. Ei se siis ihan kaikkien partiosääntöjen mukaan tainnut mennä. Mutta tulos oli joka tapauksessa sama.

Onnellinen minä ja onnellinen Valo.

Aurinko!

Olin hieman poikkeuksellisesti tänään kotona jo ennen viittä, ja voi pojat mikä ilma ulkona oli! Arkisin päivän kohokohdat viettää yleensä toimistolla eikä ulkona, mutta nyt päivät ovat jo melko pitkiä ja valoisaa on pitkälle iltapäivään asti. Oi ihana kevät.

Aurinkoa, lämpöä ja lumettomuutta. Ei sitä hyvään mieleen paljon muuta tarvita. Paitsi tietysti yksi oranssinvärinen huiskuhäntä!

Päivän leikit

 

Oli hauskaa.

Uusi metsä

Teimme eilen pitkän metsälenkin. Kävimme maastossa, jossa emme ole aiemmin vierailleet. Vaikka uusi maisema teki kaikille hyvää, taisi Valo olla kaikista innostunein. Se juoksenteli, nuuski ja söi keppejä.


Vitsit, että Suomen metsät voivatkin olla kauniita! Oli melkein taianomainen tunnelma, kun oli niin vehreää. Luonnolla on tosiaan rauhoittava vaikutus (no, ainakin ihmisiin). Etenkin uusilla maisemilla tuntuu olevan oikein erityisvaikutus.

Yleensä sitä tulee käveltyä samat reitit päivästä ja viikosta toiseen. Lähimaasto on tullut niin tutuksi, ettei sitä osaa arvostaa samalla tavalla kuin aiemmin. Kun pääsee hetkeksi toisiin maisemiin, sitä huomaa, miten kauniissa maassa me asummekaan.

Ja on muuten aika mukavaa mennä huomenna taas töihin, kun on saanut rentoutua viikonlopun!

Kolme plus kolme lempikuvaa

Miksi lempikuvat ovat yleensä suttuisia ja huonolaatuisia? Suurin osa ottamistani kuvistani eivät kyllä ole kovin laadukkaita muutenkaan, olivat ne lempikuvia tai eivät. Valokuviin liittyvät muistot tekevät kuvista rakkaita, vaikka niitä ei aina kehtaisikaan näyttää muuta kuin omalle äidilleen. Ja nyt minä näytän ne teille.

Valosta on monta kivaa kuvaa, ja niistä oli vaikea valita ne parhaimmat. Ajattelin ensin valita vain kolme, mutta se oli liian hankalaa. Hyvä kompromissi oli mielestäni kolme pentuajan ja kolme aikuisiän lempikuvaa.

Aloitetaan pentukuvilla, koska ne nyt vaan ovat, no, pentukuvia. Ensinnäkin tämä kuva:

Kuva on niiiin suttuinen, ja silti minä tykkään tästä ihan hirvittävästi. Tämä on luultavasti se kaikista rakkain kuva. Valo on kuvassa meillä toista päivää. Se yritti kaivaa kaapin alle joutunutta lelua, mutta nukahti kesken koko touhun.

Sitten on tämä. Taulu on olohuoneemme seinällä. Kuva on otettu Valon ensimmäisenä kesänä. Valo seisoo mökin rappusilla ja sen suusta roikkuu joku härpäke. Valo on jo pentuna ollut ihan Valo. Lisäksi kuvassa on mielestäni hyvät värit, ja sen takia se on päätynyt seinälle asti.

Viimeinen pentuajan suosikkikuvani on tämä. Valo keksi mököttää verhojen alla jo todella varhain ja se tekee sitä vieläkin. Nurkkaus on Valon lempipaikka, onhan se olohuoneessa parvekkeen ja keittiön vieressä.

Sitten aikuisiän kuvat.

Tämä kuva on otettu viime vuonna mökillä. Valo on kuvassa vain niin valomainen kuin nyt vaan voi olla, ja siksi minä tykkään tästä kuvasta niin paljon. Siellä se rymyää kuin mikäkin elukka. Koko kuvasarjan voi katsoa täältä.



Seuraava kuva on taas otettu tämän vuoden toukokuussa. Tykkään tästä eniten siksi, että olen kerrankin osannut ajoittaa kameran napin painamisen oikeaan aikaan! Kuva on otettu noin kuukausi Valon kastroimisen jälkeen, ja tämä oli yksi ensimmäisistä lenkeistä, kun Valo touhusi samalla tavalla kuin ennen leikkausta.

Viimeinen lempikuva. En itse välitä kauheasti talvesta, koska se on mielestäni liian pitkä, kylmä ja pimeä. Valolle sen sijaan on ihan sama, minkälainen ilma ulkona on. Satakoot vaikka hevosenkokoisia rakeita. Innostus yleensä jalkautuu minuunkin, ja tämä kuva on hyvä muistutus siitä. Tämän kuvan kuvasarja löytyy täältä.

Mitä enemmän katson näitä kuvia, sen enemmän muistoja ja tunteita ne herättävät. Ehkä siksi, sillä ei olekaan väliä, kuinka laadukkaita tai onnistuneita kuvat ovat.

Tassut kohti taivasta

Joskus parasta on vain olla. Nostaa tassut ylös ja rentoutua.

Kylmä vesi, kuuma koira

Olimme taas viime viikonlopun mökillä. Syksy on selvästi saapunut, sillä järvivesi on muuttunut aivan järkyttävän kylmäksi! Uimaan piti silti päästä, tietenkin.

Koska Valo ei vieläkään ole täysin myyty koko uimisidealle, päätin mennä Valon tueksi itsekin veteen. Kun heitin lelun (hups, se olikin dami... onneksi emme harrasta noutamista!) ensimmäistä kertaa vähän syvemmälle veteen, Valo jäi rannalle uikuttamaan.

Lopulta kannoin 20-kiloisen, hiukan hysteerisen hurtan niin syvälle, ettei sen tassut yltäneet enää pohjaan. Valo kääntyi ensin rantaa päin, mutta kun käänsin sen ympäri, se alkoi uida kohti lelua.

Tämän jälkeen Valo nouti lelua ihan itse, mutta kävi joka hakureissun jälkeen kuivaamassa itsensä rannalla. Lisäksi, valomaiseen tapaansa, se piippasi kovaan ääneen aina itse uimisen ajan. Naapuritkin varmaan jo ihmettelevät, että mitä ihmettä mökillämme oikein tapahtuu.


Silti Valo palasi aina veteen, hakemaan lelua yhä uudestaan.

Ja näyttipä se aika tyytyväiseltä itseensä, joka kerta kun oli onnistuneesti noutanut lelun vedestä.

Pikkuveli, pyy ja frisbee

Tällä mökkireissulla Valo on lähinnä juossut. Joko se on juossut frisbeen perässä, riehakkaan pikkuveljeni perässä tai säikähtäneen pyyn perässä.

Frisbee on kuitenkin selvästi ollut paras jahdattava asia. Sen perässä on nimittäin myös uitu.

Mikähän siinä muuten on, että Valo menee aina uimaan tuon alla olevan kiven kautta. Ensin se huutaa laiturilla, sitten se juoksee tuolle kivelle huutamaan, ja lopulta se ottaa ensimmäiset askeleet veteen. Sitten vain kovaa kauhontaa lelun luo.