Sivut

31.12.2013

Askel kerrallaan

Tajusin, että vaikka kävinkin läpi viime vuoden tapahtumat, en ole pohtinut yhtään ensi vuotta.

Nyt tiedän miksi.

Yritin miettiä, mitä me voisimme tavoitella ja kahlasin läpi muiden blogistien kunnianhimoisia suunnitelmia. Kun lukee valioitumisesta ja pelastuskoirahaaveista, alkaa siinä nokka täristä itse kullakin. Meidän tavoitteemme tuntuvat niihin verrattuna niin kovin pieniltä. Yritän kuitenkin uskotella itselleni, että kukin tyylillään ja että kaikki tavoitteet ovat yhtä hyviä, joten tässä meidän tavoitteemme.

Tavoitteet ovat korkealla.
Ensinnäkin, tärkeimpänä pyrkimyksenä on aloittaa kisailu agilityssä. Tämä kuulostaa tietysti ihan hyvältä, mutta se on käytännössä jo saavutettu sillä olen jo ilmoittautunut ensimmäisiin kisoihin. No, ainakaan en luo tyhjiä odotuksia.

Toinen tavoite liittyen aksailuun on luokkanousu. En tiedä onko se mahdollista, ehkä ei edes ole. Kuvittelen kuitenkin, että vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista, ja luokkanousu kakkosiin olisi ulottuvillamme. Tämä voisi olla meidän kovan luokan tavoite.

Muitakin tavoitteita on, tosin vähän pienempiä. Olen jo pitkään halunnut kokeilla Valon kanssa eri lajeja vepestä hakuun ja flyballista rallytokoon. Vuoden 2014 tavoite on siis kokeilla edes yhtä uutta lajia.

Niin, ja pyrkimyksenä on myös pysyä terveenä ja elämäniloisena. Ne taitavat olla ne kaikista tärkeimmät.

Nyt kun luen nämä uudestaan, ne näyttäväkin ihan hyviltä. Ainakin ne ovat meille sopivat.

27.12.2013

Kuukausi kuukaudelta

Listasin meidän vuotemme kohokohdat kuukausi kuukaudelta. Kun muistelen kulunutta vuotta, tulee sellainen olo, että se on ollut melko tapahtumarikas. Niin hyviä kun huonojakin asioita on tullut vastaan, mutta päällisin puolin vuodesta 2013 on jäänyt varsin hyvä mieli.

Tammikuu
Kävimme eläinlääkärissä Valon hampaiden takia. Niissä on jonkin verran hammaskiveä, ja ajattelimme että ne olisi hyvä puhdistaa. Koko tapahtuma oli aavistuksen hävettävä, koska eläinlääkäri katsoi Valon hampaita, sanoi "nehän on ihan valkoiset" ja lähetti meidät kotiin. Onneksi hän ei veloittanut meiltä mitään!

Helmikuu
Vietimme "pikkujoulua" agilityseurakavereiden kanssa. Valo vietti ystävänpäivää uuden toverinsa Mörön kanssa. Mitään sen erityisempää ei oikeastaan tapahtunut. Alkuvuosi menee yleensä pienessä sumussa, koska on niin kylmää ja lumista. Yritän vain selvitä päivästä toiseen, juoda paljon teetä ja käyttää villasukkia.

Maaliskuu
Pääsiäslomalla kävimme mökillä. Tassuttelimme järven jäällä pitkiä matkoja. Kairasimme jäähän reiän vedenottoa varten, ja Valosta oli hurjan hauskaa juoda vettä nimenomaan siitä reiästä. Oma juomakuppi pysyi koskemattomana.

Huhtikuu
Valo täytti 3 vuotta ja minä 23 vuotta. Huhtikuussa Valo myös kastroitiin. Tämä oli varmasti koko vuoden isoin tapahtuma. Parhaiten päivästä muistan sen, kun Valo oli vielä ihan lääketokkurassa. Se oli ihan raukka eikä tajunnut mistään mitään. Paitsi sitten, kun avasin eteisen kaapin oven, missä pidämme Valon luita, herkkuja, ruokaa ja muita tarpeita. Viimeisillä voimillaan koiranraato raahautui etutassujen turvin luokseni. Sitten se rojahti siihen, keskelle eteistä, kun ei jaksanutkaan enää liikkua.

Toukokuu
Toukokuussa tuli kesä! Nautimme lämpimästä ilmasta ja ulkoilimme paljon. Toukokuu oli myös todella kiireistä aikaa koulussa. Järjestin muutaman koulukaverin kanssa paneelikeskustelun pentutehtailusta. Tilaisuus oli todella mielenkiintoinen, ja siihen osallistui jopa europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. Aloin myös kirjoittamaan lopputyötäni. 

Kesäkuu
Aloimme treenata agilitya monta kertaa viikossa. Osallistuimme ensimmäisiin kisoihimme, jotka olivat seuran sisäiset. Tulimme koko seuran kesken toisiksi! Juhannuksen vietimme rennosti mökillä, ja Valo oppi - vihdoin ja viimein - uimaan. Kävimme myös katsomassa agilityn SM-kisoja, ja minuun puri pahanlaatuinen agilitykärpänen.

Heinäkuu
Osallistuimme ensimmäisiin seuran ulkopuolisiin agilityn möllikisoihin ja voitimme. Kovat agitreenit jatkuivat. Olimme usein kaksitaan Valon kanssa kentällä, ja minä raahasin keinua ja muita esteitä yksin radalle, kun Valo katsoi vierestä. Heinäkuussa mökkeilimme paljon, ja kävimmepä myös ravintolassa Valon kanssa. 

Elokuu
Osallistuimme toisiin agilitykisoihin, jotka voitimme myös. Olin ihan fiiliksissä. Elokuussa aloitimme remontin kotonamme. Maalasimme eteisen ja olohuoneen seinät ja katot sekä keittiön kaapit. Kyllästyimme kaikki maalilta haisevaan kotiimme ja lähdimme muutamaksi päiväksi mökille evakkoon. 

Syyskuu
Työharjoitteluni alkoi, ja Valo jäi pitkästä aikaa yksin kotiin. Ensimmäisenä työpäivänä kerroin, että minulla on koira. Työkaverin silmät kirkastuivat ja hän sanoi, että voin tuoda sen koska tahansa töihin mukaan. Tiesin siitä päivästä lähtien, että tämä työpaikka on ihan mahtava. Agilitytreenit talvihallilla alkoivat. Halli on eri kuin viime vuonna, mutta oikein sopiva. Hallin vieressä on iso metsikkö, mutta siellä on pieneläimille tarkoitettuja loukkuja, eikä koiria voi oikein ulkoiluttaa siellä.

Lokakuu
Lokakuussa oli paljon työkiireitä ja Valo jäi vähemmälle huomiolle. Tasaisin väliajoin otin lenkille mukaan lelun, ja joka heiton myötä myös osa stressistä katosi.

Marraskuu
Ei vieläkään lunta! Muutamana päivänä pyrytti pieniä määriä, mutta lumet sulivat sitä mukaa kun ne maahan laskeutuivat. Pidennetystä syksystä innostuneena kävimme mökillä. Aloitin pääsykokeisiin lukemisen.



Joulukuu
Valmistuin koulusta. Vietimme joulun mökillä, ja oli aika sateista ja pimeää. Silti joulu oli mielestäni todella kotoisa ja lokoisa. Valo sai lahjaksi noin tsiljoona pehmolelua, joista yksi ehti jo hajota. Minä sain lahjaksi muun muassa suklaata, agilitykengät ja leffaliput.

Uutta vuotta vietämme luultavasti kotona. Käymme katsomassa parit raketit ja syömme hyvin, ehkä katsomme jonkin elokuvan. Siinä on hyvän uuden vuoden ainekset, ainakin minusta.

24.12.2013

Vihdoin täällä taas

Jouluaatto on kyllä mainio päivä. Saa rentoutua, syödä hyvin ja oleskella läheisten kanssa. Valo ei kyllä ole perustanut tuosta rentoutumisesta juurikaan. Se on touhottanut kuin paraskin tonttu toljanteri, nuuskinut ruuanmuruja ja kurkkinut paketteja. 

Kohta menemme saunomaan. En ole aiemmin käynyt joulusaunassa, mutta M:n myötä saunomisesta on tullut perinne, joka kieltämättä on aika mukava. Ehkä Valokin tulee lämmittelemään.

Toivomme Valon kanssa kaikille oikein riemukasta, lahjarikasta, rauhallista ja maukasta joulua kaikille lukijoille! Nauttikaa läheistenne seurasta, olkaa kilttejä ja syökää paljon piparkakkuja.

22.12.2013

Pakettimaniaa

Olen viime päivinä paketoinut ahkerasti lahjoja. Valo-raukka on itkenyt ja piipannut päivät pitkät, kun pakettivuoret ovat seilanneet ympäri asuntoa. Niin monta pakettia, eikä yhtäkään Valolle. Siis ainakaan vielä.

Valo on ollut niin pakettipulassa, että se riemastui jopa muovinpalasesta, joka lennähti paketoinnin hulinassa lattialle. Sitä se sitten jäyti pahimpaan hätäänsä.

Onneksi kohta on joulu! En malta odottaa, että tuo piippausmasiina saa vihdoin repiä ja riiviä kyllästymiseen asti paketin toisensa perään.


Vähän veikkaan, ettei malta Valokaan.

19.12.2013

Vitsit vähissä

Huomenna on tärkeä päivä. Valmistun koulusta.

Pidän pienen kahvihetken perheelleni, ja sitä varten olen siivonnut koko tämän päivän. Iltapäivällä, kun oli Valon lenkin aika, olin jo ehtinyt siivota ja kotona oli kerrankin täysin raikasta ja puhdasta.

Niin, siis nimenomaan oli.

Lenkillä Valo rymysi vapaana, enkä käsittänyt että se koituisi kohtalokseni. Kun minä kävelin eteenpäin, Valo ilmeisesti löysi jonkinlaisen ojanpenkan, missä se sitten kävi vähän uiskentelemassa. Minä en tätä huomannut kuin vasta kotona.

Kun pääsimme lenkiltä takaisin sisälle, kuivasin Valon tassut ja ihmettelin, että haiseeko Valon pyyhe tosiaan noin pahalta. Heitin pyyhkeen pyykkikoriin. Pistävä haju kuitenkin seurasi minua minne meninkin, ja huomasin että myös koira käveli uskollisesti vanavedessäni.

Yksi plus yksi on kaksi, se pitää hyvin usein paikkansa. Tutkin Valon, ja lopulta löysin hajun syyn. Valon oikea korva oli täynnä jonkinlaista ruskeaa mätää. Siis nimenomaan mätää, niin pahalta se haisi. Vein Valon pesuun. Valon korvaa tietysti kutitti, kun se oli täynnä liejua ja vettä, ja se ravisteli koko ajan niin, että kaikki liejut lensivät ympäri kylpyhuonetta.

Pesuepisodin jälkeen Valo käveli koko kodin ainoalle valkoiselle matolle, oksensi siihen sitä samaa liejua ja meni nukkumaan. Minä vein maton kylpyhuoneeseen pestäväksi ja tunsin itseni hyvin pieneksi.


No, nyt täällä on onneksi taas siistiä. Mutta että raikkaan tuoksuista, siitä en menisi vannomaan.

Yleensä minua ei harmita tällaiset tapaukset juurikaan, eikä tämä ole poikkeus. Koirataloudessa sitä vaan tottuu siihen, ettei mikään ole koskaan täydellistä, vaan jossain leijuu aina karva jos toinen. Enkä minä haluaisikaan olla täydellinen.

Sillä siitähän se elämä pääosin koostuu: uurastuksesta, onnistumisen hetkistä - sekä silloin tällöin pienestä määrästä liejua.

14.12.2013

Mitä antaa koiralle joululahjaksi kun raha on vähissä?

Tänä vuonna toivon joululahjaksi suklaata, hyvää mieltä ja lämpöisiä kelejä.

Valo taas toivoo joulupukilta lähinnä paljon paketteja. Olkoot sisällä vaikka sahanpurua, mutta paketteja pitää olla paljon. Parasta nimittäin on pakettien avaaminen. Vaikka Valolle kelpaisikin sahanpuru, annan sille silti myös ihan oikeita lahjoja.

Opiskelijataloudessa joululahjojen ostaminen vaatii kekseliäisyyttä. Olen kyllä aina ollut tarkka rahasta, emmekä ole koskaan tuhlanneet Valoon mitään älyttömyyksiä. En oikeastaan edes pidä shoppailusta. Minusta on kurjaa ostaa uutta, jos vanhallakin pärjäisi. Tai jos tavaran voisi hankkia käytettynä.

Joululahjat ovat silti minun heikko kohtani.

Voi, miten olisi mukavaa ostaa Valolle ainakin uusi älypeli, jonkinlainen kongi ja uusi, nykyistä kauniimpi ruokakippo. Mutta tarvitseeko Valo näitä asioita todella? No, ei.

Koska lahjoissa Valolle enemmän on enemmän ja paketteja pitää olla ISO KASA, ajattelin että nyt jos koskaan tarvitaan luovuutta. Ja sitä onneksi löytyi, ainakin riittävissä määrin.

Onnistuin nimittäin pitämään kulut nollissa Valon joululahjahankinnoissa. Möin muutaman vanhan koiranlelun eteenpäin. Näillä rahoilla ostin sitten neljä käytettyä pehmolelua (yhdessä tosin vielä laputkin kiinni, joten lienee ihan uusi). Vaikka lelut ovat jo jonkun muiden leikkimiä, ne ovat siistejä ja varmasti mieluisia koiralle. Rahaa jäi vielä yli, ja sillä ostan luita ja muita herkkuja.


Valo on myös aina saanut sukulaisilta lahjoja, joten lahjavuori on ainakin viime vuosina ollut iso.

Kaikki koiranomistajat eivät tietysti lahjo koiraansa millään tavalla. Sekin on ihan ymmärrettävää, ja olisipa muuten tämäkin ongelma aika vähällä vaivalla ratkottu.

Mutta niin. Valo tykkää pakettien avaamisesta ja minä tykkään pakettien antamisesta, niin mikäs siinä sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän, että ehkä sitten ensi vuonna Valo saa ihan uudet lelut. Mutta toisaalta, tuskin saa.

Käytetyt lelut ovat nimittäin ihan yhtä hyviä kuin uudetkin.

12.12.2013

Kärhämää korteista

Joulukortit. Meillä on ollut tapana lähettää vuosittain joulukortit läheisimmille sukulaisille ja ystäville. Tänä vuonna halusin lähettää Valon kuvan, joten tilasin kortit netistä. Kun ne tulivat, näytin niitä M:lle.

Keskustelumme meni suurin piirtein näin.

- Eikö ookin hienot joulukortit!
- Siinähän on Valo.
- No niin on! Eikö oo kiva?
- Kuka nyt meidän koirasta haluaa kuvan?! Ihan hassua.

En ollut edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa, että joku ei haluaisi joulukorttia, missä on Valon kuva. Koirakortithan ovat suloisia ja persoonallisia.

M perusteli kantaansa sillä, että jotkut menevät näissä koira- ja lapsikorteissaan vähän yli. Tarvitseeko omista koiristaan todella lähettää kuvat joka serkun kaimalle? Mitä jos vastaanottaja ei tykkää koirista? Onko se kettuilua lähettää koiran kuva vaikkapa omasta koirasta haaveilevalle, mutta allergiselle ihmiselle?

Minulle joulukortit taas ovat aina olleet ilon aihe. Sillä ei oikeastaan ole väliä, tipahtaako postiluukusta joulupukin, enkelin tai oman koiran/lapsen kuva. 

Pirskatti, olkoot kuva vaikka joulukinkkujen iloisesta sikermästä. Mukavinta on vain saada kortti ja huomata että sinua on ajateltu.

Joten, pienestä vastustelusta huolimatta, kaikki tuttumme saavat tänä vuonna Valon kuvan joulukortikseen. Se on lähetty hyvällä mielellä, ja toivon että kaikki sen myös vastaanottavat samoin ajatuksin.

10.12.2013

Kisaturistit

Kävimme Valon kanssa viikonloppuna katsomassa agilitykisoja. Emme siis itse osallistuneet, olimme paikan päällä vain katselemassa. Katsoimme maksiykkösten ratasuoritukset (tai siis minä katsoin, Valo keskittyi lähinnä vieressä seisovan naisen pullaan) ja olivat ne vaan jännää katsottavaa! Muutamia aivan upeita suorituksia. Ihan harmittaa, ettei tullut kuvattua yhtäkään ratasuoritusta, niitä olisi nimittäin mukava katsoa näin jälkikäteenkin.

Rata ei vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikealta, muutama jyrkkä kulma, mutta muuten aika virtaviivaista menoa. Uskon, että olisimme ainakin teoriassa voineet pärjätä Valon kanssa aika hyvin. Teoria on tietysti ihan eri asia kuin käytäntö - luultavasti ensimmäiset viralliset kisat menevät sellaisessa jännityksessä, että minä kaahotan sinne tänne ja Valo juoksee pelkkää putkea.

Katselemisen ja yleisen fiilistelyn lisäksi otin myös askeleen kohti ensimmäisiä virallisia kisoja: ostin kisakirjan.



Mutta siinä missä minä intoilin, Valo suorastaan närkästyi koko kisoihin. Raukka itki koko matkan. Ensin se itki innostuksesta, kun se luuli pääsevänsä itse tositoimiin. Sitten se itki, kun se huomasi, ettei se pääsekään.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse itkeä. Kun saan vielä ostettua lisenssin, olemme kisavalmiita ensi vuoden alusta lähtien! Olen suunnittelut, että osallistumme ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin heti tammikuussa.

Välillä minusta tuntuu, että touhotan ajottain agilitypuuhista vähän liiankin paljon, mutta nyt siirryn tärkeämpiin tehtäviin. Kuten kisakirjan koristelemiseen.

5.12.2013

Säikähdys lenkillä

Olen tänään tehnyt töitä kotoa käsin. Aamupäivällä pyrytti, ja lähdimme sen kunniaksi pienelle lenkille.

Otin lelun mukaan ja heittelin sitä aikani, kunnes alkoi kuulua ryminää. Samalla sekunnilla kolme salskeaa irlanninsusikoiraa laukkasivat suoraa päätä meitä kohti. Omistajaa ei näkynyt missään.

Säikähdimme molemmat, mutta Valo toimi onneksi esimerkillisesti. Se tuli taakseni käskystä ja minä pidin vierailijat loitolla. Onneksi koirat eivät edes vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta Valosta ja pysyivät loitolla.

Hetken päästä koirien omistajakin tuli paikalle, huikkasi anteeksi ja lähti menemään. 

Tapahtuma jäi kalvamaan mieltäni. Vaikka meille ei käynyt kuinkaan, ei se silti kovin mukavaa ollut. Ymmärrän, että koiria halutaan pitää vapaana, olihan Valokin vapaana kun tämä sattui. Mutta silti. Kun vieras, vieläpä iso koira rymistää luokse, on vaikea aavistaa mitä seuraavaksi tapahtuu.


Valo onneksi unohti tapahtuman äkkiä. Ehkä minunkin pitäisi.

29.11.2013

x + y = z

Ensi viikolla minulla on pääsykoe.

Olen käyttänyt lähes kaiken liikenevän ajan pänttäämiseen. Koe sisältää lähinnä englannin kielioppia ja matematiikkaa, joten mitään teoriaa ei tarvitse opetella. Kysymykset sinällään eivät myöskään sisällä mitään korkean asteen tiedettä, mutta koe on täynnä kompia ja ansoja, joten skarppina täytyy olla.

Olen kertonut aiemmin, että puhun myös ruotsia, mutta kaksikielisyys ei ole aina pelkästään hyvä asia. Kun ajattelee suomeksi, on opiskellut ruotsiksi ja tehtävät ovat englanniksi, siitä syntyy aikamoinen soppa. Esimerkiksi kolmion pinta-alaa miettiessäni huomasin sanovani ääneen seuraavaa: "Triangelin area on base gånger height delat med två". No, ainakin ymmärrän itse, se tässä kai on tärkeintä.

Kokeen lähestyessä kaikki muu on ollut tauolla. Myös Valo. Lenkit ovat olleet lyhyitä ja niissäkin olen ollut aika poissaoleva.

Valo on kyllä tehnyt kaikkensa muistuttaakseen olemassaolostaan. Se on huokaillut, mököttänyt ja tullut jopa pyytämään, että lähdettäisiinkö ulos. Tänään se huokaili erityisen raskaasti, joten teimme päivällä oikein pitkän lenkin. Se taisi olla aika hyvä päätös, sillä olin laskenut monta tuntia peräjälkeen ja luvut sekoittuvat keskenään yhdeksi puuroksi.

Sitä paitsi, pieni tauko tekee aina hyvää, eikö niin?

Ja nyt, voin taas keskittyä matematiikan saloihin. Valokin on tyytyväinen. Ainakin hetken.

24.11.2013

Uusi metsä

Teimme eilen pitkän metsälenkin. Kävimme maastossa, jossa emme ole aiemmin vierailleet. Vaikka uusi maisema teki kaikille hyvää, taisi Valo olla kaikista innostunein. Se juoksenteli, nuuski ja söi keppejä.


Vitsit, että Suomen metsät voivatkin olla kauniita! Oli melkein taianomainen tunnelma, kun oli niin vehreää. Luonnolla on tosiaan rauhoittava vaikutus (no, ainakin ihmisiin). Etenkin uusilla maisemilla tuntuu olevan oikein erityisvaikutus.

Yleensä sitä tulee käveltyä samat reitit päivästä ja viikosta toiseen. Lähimaasto on tullut niin tutuksi, ettei sitä osaa arvostaa samalla tavalla kuin aiemmin. Kun pääsee hetkeksi toisiin maisemiin, sitä huomaa, miten kauniissa maassa me asummekaan.






Ja on muuten aika mukavaa mennä huomenna taas töihin, kun on saanut rentoutua viikonlopun!

22.11.2013

Puolikas pähkinä päivässä

Meillä on Valon kanssa yksi iso eroavaisuus. Nimittäin siinä missä minä viihdyn hyvin sisällä, Valon mielestä sisällä oleminen on järisyttävän tylsää. Edes lelut ei auta.

Onneksi lähdemme kohta mökille. Vaikka sanoinkin jo syyskuussa, että syksyn viimeinen mökkireissu on tehty, niin me sitten kuitenkin suuntaamme taas mökkiä kohti. Ei pitäisi yrittää ennustaa tulevaa, suunnitelmat muuttuvat aina. Tällä kertaa suunnitelmanmuutos tosin oli varsin mukava.

Mökkimatka tuli kyllä hyvään saumaan, koska nyt Valo voi juosta ulkona koko viikonlopun. Ehkä se jopa laihtuu vähän.

Valo on nimittäin lihonut entisestään, vaikka olen ollut tarkkana ruuan kanssa. Viikko sitten se painoi 22 kiloa ja näytti jotenkin erityisen lihavalta. Olen jostain syystä kehittänyt Valon lihomisesta itselleni ison ongelman. Pelkään, että se paisuu kuin pullataikina, jos emme pysy tarpeeksi skarppeina.

Antaisin mielelläni Valolle luita ja ties mitä herkkuja, mutta tällä hetkellä kaikki herkut ovat pannassa. Paitsi puolikas maapähkinä per päivä. Valo näyttää niin surkealta aina kun syömme, joten sovimme että se saa edes jotain.  

Olkoonkin sitten vain puolikas pähkinä.

19.11.2013

Toimistojulkkis

Valo vierailee alinomaa työpaikkani Facebookissa ja Instagramissa. Useimmiten Valo-aiheiset kuvat ovat niitä kaikista suosituimpia päivityksiä. Alla löytyy muutama otos.

"Meillä on käynnissä Ota kaveri mukaan päivä. Valo näyttää mallia."


"Keppiä vai porkkanaa? Valon mielestä porkkanaa, ehdottomasti." 



"Maistuis varmaan Valollekin."


Valosta on tullut aika suosittu, oikea toimistojulkkis. Työpiireissä useat ihmiset tunnistavat luultavasti paremmin Valon kuin minut.

No, mikäs siinä. Jotkut vaan ovat luotuja tähteyteen.

16.11.2013

Äiti vai emäntä?

"Mamma antaa sulle nyt vähän nappuloita."
"Odotas kun äiti laittaa pannan päälle."

Kuulostaako tutulta?

Aika moni koiranomistaja puhuu itsestään yksikön kolmannessa persoonassa. Se on aika hellyyttävää, mutta omaan suuhuni se kuulostaa turhan oudolta. Äitini kysyi minulta kerran, miksikä minä kutsun itseäni Valon kuullen. Kun vastasin, etten miksikään, äiti kauhistui: "eihän se tiedä kuka sä oot!" Niin juu.

Mutta vaikka puhuisinkin itsestäni, en usko että käyttäisin sanaa mamma. Enhän minä ole Valon äiti. Olen sen emäntä. Tosin en pidä emäntäkään kovin mukavana sanavalintana, koska siitä tulee mieleen vanhatpiiat, kaulimet ja ne samannimiset pääsiäsmunat (...). Ruotsalaisittan matte ja husse kuulostavat vähän mukavemmilta. Eipä meillä kyllä niitäkään ole käytetty.

Monet itseään äideiksi tituleeraavat taitavat ainakin jossakin määrin inhimillistää oman koiransa. Sinällään ymmärrän kyllä, sillä inhimillistän itsekin Valoa välillä. Sanon esimerkiksi usein ääneen M:lle mitä kuvittelen Valon ajattelevan. Ja en minä sano, että inhimillistäminen olisi täysin väärin. Mutta on se pikkuisen väärin silti. Jos koiraa kohdellaan kuin ihmistä, ketä se oikestaan palvelee? Koiraa vai sen omistajaa?

Valo nukkumassa vieraspedillä. Unikaverina hiiripehmolelu.
Koira pysyy koirana vaikka sitä kuinka puunaisi, vaatetuttaisi ja kutsuisi lapsekseen. Koiranvaatteeista en kirjoita enempää, koska ne ovat mielestäni pelkkää kuraa. Käyttövaatteet, kuten huomioliivit tai herkästi paleleville tarkoitetut lämpivät vaatteet ovat tietysti asia erikseen. 

Ei siis liene kovin epäselvää, että pidän mammattelua ja äidittelyä vähän turhanpäiväisenä. Silti en ole päässyt tästä ilmiöstä täysin eroon. Vaikka en itse tituleeraa itseäni oikeastaan miksikään Valon kuulleen, muut käyttävät minusta sujuvasti sanaa mamma.

Ja niin, kyllähän siitä tulee aika hyvä fiilis. Mamma! Minä olen Valon mamma!

12.11.2013

Rakas rakki

Vaikka Valossa on lukuisia ärsyttävyyksiä, löytyy niitä hyviä puolia paljon, paljon enemmän. Kaiken kaikkiaan Valo on ihan mahtava ipana, sellainen rakas rakki. Tästä seuraa aika siirappinen teksti tuon hurtan hyvistä ominaisuuksista, joten kannattaa laittaa ne vaaleanpunaiset lasit jo nyt päälle.

Ensinnäkin arvostan sitä, että Valo lähtee aina innolla mukaan uusiin asioihin. Minusta on ihan parasta, että minulla on kaveri joka on jo menossa, kun keksin ehdottaa esimerkiksi lätäköissä hyppimistä, onkaloon kurkkimista tai keppien heittelemistä.

Valo lähtee myös aina leikkiin mukaan. Luulin aiemmin, että kaikki koirat tykkäävät leikkimisestä. Agilityssa olen kuitenkin törmännyt koiriin, joita leikkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa, varsinkaan jos se ei ole oma emäntä, kuka sitä lelua heiluttaa. Valolle sen sijaan on ihan sama, kuka lelun toisessa päässä on - aina ei tarvitse edes olla ketään.

Valo on todella ihmisrakas. Se on aika hienoa, miten hyvää fiilistä voi levittää niin helposti. Minusta on mahtavaa katsoa miten ihmisten - niin kodittomien, vanhusten kuin ihan tavallisten aikuistenkin - suupielet kaartuvat hymyyn kun ne silittelevät tuota oranssia karvapalloa. Lasten kanssa Valo on aika villi, joten varsinkin pikkulapset säikähtävät Valoa helposti. Luulen kuitenkin, että suuri osa Valon viehätysvoimasta tulee sen energisyydestä ja riehakkuudesta.

Vaikka lapset pelkäävätkin välillä Valoa, ei siihen oikeastaan ole syytä. Valo on nimittäin todella kiltti koira. Sitä saa vetää hännästä ja korvista, halata ja rutistaa. Eikä haittaa.

Olen myös todella kiitollinen siitä, että Valo ei ole remmirähjä. Voin pitää Valoa lenkeillä vapaana, eikä tarvitse pelätä, että se ryntäisi ohimenevän koiran tai jäniksen luo. On se hihnassa kävelykin aika mukavaa. Olemme opettaneet, että vetää ei saa. Valo on ottanut tämän sanoman sydänjuuriaan myöden todeksi, ja pyytää lupaa aina, kun se haluaa mennä haistelemaan jonnekin pidemmälle. Luvan pyytäminen tapahtuu pysähtymällä ja katsekontaktilla. Tähän vastaan sitten joko okei tai ei, riippuen siitä missä tilanteessa ollaan.

Valo on myös mainio koira siitä, että siitä pystyy heti sanomaan, millä tuulella se on. Jos Valo on esimerkiksi innostunut, sen silmät muuttuvat suuriksi ja häntä alkaa pyörimään. Jos se taas on tylsistynyt, se huokailee ja mököttää. Ja jos se on oikein väsynyt, se kääriytyy omaan häntäänsä nukkumaan.

Parasta Valossa on kuitenkin ehdottomasti sen elämänilo. Loputon uteliaisuus, innostuneisuus ja itsevarmuus ovat hyveitä, jotka minäkin mieluusti omistaisin.

6.11.2013

Kolme plus kolme lempikuvaa

Miksi lempikuvat ovat yleensä suttuisia ja huonolaatuisia? Suurin osa ottamistani kuvistani eivät kyllä ole kovin laadukkaita muutenkaan, olivat ne lempikuvia tai eivät. Valokuviin liittyvät muistot tekevät kuvista rakkaita, vaikka niitä ei aina kehtaisikaan näyttää muuta kuin omalle äidilleen. Ja nyt minä näytän ne teille.

Valosta on monta kivaa kuvaa, ja niistä oli vaikea valita ne parhaimmat. Ajattelin ensin valita vain kolme, mutta se oli liian hankalaa. Hyvä kompromissi oli mielestäni kolme pentuajan ja kolme aikuisiän lempikuvaa.

Aloitetaan pentukuvilla, koska ne nyt vaan ovat, no, pentukuvia. Ensinnäkin tämä kuva:

Kuva on niiiin suttuinen, ja silti minä tykkään tästä ihan hirvittävästi. Tämä on luultavasti se kaikista rakkain kuva. Valo on kuvassa meillä toista päivää. Se yritti kaivaa kaapin alle joutunutta lelua, mutta nukahti kesken koko touhun.

Sitten on tämä. Taulu on olohuoneemme seinällä. Kuva on otettu Valon ensimmäisenä kesänä. Valo seisoo mökin rappusilla ja sen suusta roikkuu joku härpäke. Valo on jo pentuna ollut ihan Valo. Lisäksi kuvassa on mielestäni hyvät värit, ja sen takia se on päätynyt seinälle asti.




Viimeinen pentuajan suosikkikuvani on tämä. Valo keksi mököttää verhojen alla jo todella varhain ja se tekee sitä vieläkin. Nurkkaus on Valon lempipaikka, onhan se olohuoneessa parvekkeen ja keittiön vieressä.


Sitten aikuisiän kuvat.

Tämä kuva on otettu viime vuonna mökillä. Valo on kuvassa vain niin valomainen kuin nyt vaan voi olla, ja siksi minä tykkään tästä kuvasta niin paljon. Siellä se rymyää kuin mikäkin elukka. Koko kuvasarjan voi katsoa täältä.



Seuraava kuva on taas otettu tämän vuoden toukokuussa. Tykkään tästä eniten siksi, että olen kerrankin osannut ajoittaa kameran napin painamisen oikeaan aikaan! Kuva on otettu noin kuukausi Valon kastroimisen jälkeen, ja tämä oli yksi ensimmäisistä lenkeistä, kun Valo touhusi samalla tavalla kuin ennen leikkausta.


Viimeinen lempikuva. En itse välitä kauheasti talvesta, koska se on mielestäni liian pitkä, kylmä ja pimeä. Valolle sen sijaan on ihan sama, minkälainen ilma ulkona on. Satakoot vaikka hevosenkokoisia rakeita. Innostus yleensä jalkautuu minuunkin, ja tämä kuva on hyvä muistutus siitä. Tämän kuvan kuvasarja löytyy täältä.

Mitä enemmän katson näitä kuvia, sen enemmän muistoja ja tunteita ne herättävät. Ehkä siksi, sillä ei olekaan väliä, kuinka laadukkaita tai onnistuneita kuvat ovat.

3.11.2013

Valoisa arki

Olen kirjoittanut monesti, miten Valo piristää, vaikka arki olisi harmaata. Ei se kuitenkaan aina mene niin. Välillä ei todellakaan tekisi mieli kömpiä sängystä viemään koiraa aamulenkille.

Viime viikolla oli monta sellaista päivää.

M sairastui keuhkokuumeeseen, joten minä otin vastuulleni kaikki koiran ulkoilutukset. Lisäksi kävin tavalliseen tapaan töissä, luin pääsykokeeseen, tein ruokaa ja hoidin potilasta.

Olin koko viikon väsynyt ja stressaantunut. Sitten tuli torstai. Väsytti edelleen. Tulin töistä kotiin, ja läksimme Valon kanssa lenkille. Ulkona satoi kaatamalla ja Valo meni syömään sorsille tarkoitettua pullaa. Minua ketutti niin paljon, että meinasin alkaa itkemään. Ajattelin että tästä ei tule mitään, en jaksa enää, menen peiton alle loppuvuodeksi.

Olin silti jo etukäteen päättänyt, että ulkona ollaan tunti, ja siitähän ei lipsuta. Ensimmäiset 40 minuuttia olivat yhtä tuskaa. Palloilimme pimeässä, silmät lupsuivat, vilutti ja nälätti.

Sitten tapahtui jotain. Kaikki ketutus, harmitus ja väsymys kaikkosi. Yhtäkkiä huomasin, että juoksin kilpaa Valon kanssa mäkeä ylös. Heitin pari käpyä, Valo syöksyi perään. Hymyilytti. En edes tajua, että miten siinä kävi niin! Tähdet olivat suotuisia, maapallo höyrysi positiivista energiaa ja Valon valovoima sokaisi minut.

Uskon, että omaan mielialaan voi vaikuttaa suuresti asenteillaan. Tietysti se harmittaa, että väsyttää, nälättää ja paleluttaa, varsinkin jos sille ei voi tehdä mitään. Mutta silloin se on vain hyväksyttävä. Olen kyllä melko positiivinen tyyppi jo luonnostaan. Silti tilanteissa, kun tekemistä on enemmän kuin jaksaisi, meinaa välillä usko loppua.

Onneksi minulla on Valo, joka jaksaa muistuttaa elämän hyvistä puolista. Silloinkin, kun arki on sysimustaa.

28.10.2013

Retki olohuoneeseen

M ehdotti vähän aikaa sitten, että otamme patjat sängystä ja nukumme yhden yön olohuoneen lattialla. Tämä oli minusta varsin hyvä ehdotus.

Valo ei saa tulla sänkyymme ja välillä se vähän harmittaa. Olisi niin kiva nukkua, jos koira lämmittäisi jalkoja. Tosin en tahtoisi Valon likaisia tassuja ja ties missä käynyttä kieltä sotkemaan ja karvastamaan sitä huonekalua, minkä päällä vietämme eniten aikaa.

Joten viime lauantaina kun lakanat alkoivat olla siinä vaiheessa, että ne olisi hyvä vaihtaa, nukuimmekin niiden kanssa vielä yhden yön, mutta lattialla.

Vaikka matka makuuhuoneesta olohuoneeseen on noin kolme metriä, tuntui silti kuin olisimme olleet retkellä. Ja koska emme olleet sängyssä, sai Valokin tulla nukkumaan meidän kanssamme! Minä ajattelin vain että jes, saan silittää sitä koko yön.

Aika huonosti taidan tuntea oman koirani.

Valo ei nimittäin halunnut tulla nukkumaan meidän kanssamme. Se nukkui koko yön patjojen vieressä. Aamulla se lopulta kiipesi patjojen päälle. Voi että miten mukavaa oli vain olla ja puoliksi nukkua koira vieressä. Noin sangollinen hiekanmuruja varisi peitolle, mutta mitä siitä. Lakanat menivät pesuun myöhemmin päivällä.

Joten ensi kerralla kun taas vaihdamme lakanat, suuntaamme olohuoneeseen.

25.10.2013

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen

Valon kastroinnista on nyt kulunut puoli vuotta. Mietimme pitkään, pitäisikö Valo leikauttaa vai ei. Lopulta päädyimme siihen, että plussia on enemmän kuin miinuksia ja veimme Valon leikkauspöydälle.

Kokemus oli suoraan sanottuna vähän kammottava. Ei ole ollenkaan mieltä ylentävää katsoa omaa koiraansa taju kankaalla. Itku siinä tuli. Eläinlääkäri hoiti työnsä hyvin, tosin kauheasti empatiaa häneltä ei herunut. Valo toipui kuitenkin leikkauksesta nopeasti ja poistimme tikit itse kymmenen päivän jälkeen. Suurta harmia tuotti kauluri, jota Valo ei voinut sietää. Se itki ja mökötti, kun se joutui pitämään sitä.

Vaikka kaulurinpitoa kesti vain 10 päivää, voin sanoa, että se kyllä tuntui kokonaiselta kuukaudelta. 

Aluksi tuntui, että Valossa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutamia viikkoja leikkauksen jälkeen huomasimme kuitenkin, että Valosta oli tullut paljon laiskempi kuin aiemmin. Se löntysteli lenkit eikä jaksanut kovin pitkäkestoisia treenejä tai lenkkejä. Tämä oli suoraan sanottuna aika shokki, kun se ennen oli varsinainen tehopakkaus ja virtaa riitti koko kylälle.

Vasta nyt Valon energiataso on alkanut palautua ennalleen. Olen käynyt sen kanssa pyörälenkeillä ja agilityssa, ja se on jaksanut touhuta koko sen ajan, mitä olen suunnitellutkin. Myös lenkeille on tullut uutta puhtia. Silti eron entiseen huomaa. Ennen Valo saattoi jaksaa touhuta ylikierroksilla vaikka kolme tuntia, nyt se väsähtää paljon nopeammin. Myös agilityssa olen huomannut, miten tärkeää on pitää tarpeeksi taukoa.

Vaikka joudummekin agilityssa tauottamaan aikaisempaa enemmän, on keskittyminen ihan eri luokkaa kuin aiemmin. Valo on edelleen kiinnostunut tyttökoirista, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Treenit vedetään täysin muita koiria huomioimatta. Jess! Tämä on ehdottomasti ollut paras asia, mitä leikkauksesta on aiheutunut. Lenkeillä olemme oikeastaan aina pystyneet ohittamaan muita koiria suhteellisen iisisti, joten siinä ei varsinaisesti ole tapahtunut mitään muutosta. Rähjääjä Valo ei ole koskaan oikeastaan ollut, mutta tuntuu, että Valo on muuttunut vähän leppoisammaksi kaveriksi. Sellainen yleinen hösääminen ja riekkuminen on vähentynyt jonkin verran.

Kastroinnin jälkeen Valo on myös alkanut haukottelemaan paljon. En tiedä miksi. Välillä se on vähän ärsyttävää, kun toinen aukoo suutaan vähän väliä, mutta mikään iso juttu se ei ole.

Iso juttu sen sijaan on Valon ruokahalu. Se on lisääntynyt ihan selkeästi. Annoimme Valolle aluksi saman määrän ruokaa kuin aiemmin, mutta se alkoi lihomaan. Nyt olemme alkaneet antaa sille ns. "laihdutusruokaa". Laihdutusruokaa saa antaa enemmän kuin tavallisia nappuloita, mikä tuntuu mielestäni mukavalta, kun koiralla on koko ajan nälkä. Olemme lisäksi jättäneet suuren osan kaikista ylimääräisistä herkuista pois, mikä on tuntunut auttavan. Ruuan kanssa on saanut olla aika tarkkana, ja tuntuu että Valon ruokahalu on ihan ääretön. Tämä on siis selkeästi ollut yksi huonoista puolista.

Valo painaa nyt 20 kiloa, yhden kilon enemmän kuin ennen leikkausta. Mielestäni se on kuitenkin nyt hyvässä painossa. Tarkkailen silti edelleen aika tiuhaan, mitä herkkuja sille syötetään. Välillä tämä on mennyt vähän hysterian puolelle, kuten eilen kun hermostuin kun M antoi Valolle tyhjän raejuustopurkin nuoltavaksi.

Leikkaus toi mukanaan aika paljonkin muutoksia, mutta onneksi mitään dramaattista ei tapahtunut. Välillä minua harmittaa vieläkin se, että Valon energiatasot eivät ole entisellään, mutta se on aika paljon itsestäkin kiinni. Kyllä se koira vetää täysillä agilityradan tai pyörälenkin, kunhan se on saanut levätä tarpeeksi ennen sitä.

Kaiken kaikkiaan, päätös oli vaikea ja siitä seurasi odottamattomia asioita. Silti ratkaisimme asian mielestäni onnistuneesti.

23.10.2013

Tassut kohti taivasta



Joskus parasta on vain olla. Nostaa tassut ylös ja rentoutua.

20.10.2013

Mitä sitten, kun sinua ei enää ole?

Niin kuin koirat usein, myös Valo on minulle paljon enemmän kuin pelkkä koira. Se on perheenjäsen, minun tuki ja turva. Luottoystäväni.

Valo on vasta 3-vuotias ja ajattelen, että se ei ole elänyt vielä kolmasosaakaan elämästään. Silti, samalla - Valo on jo 3-vuotias. Noutajat elävät keskimäärin 10-vuotiaiksi. Se on niin lyhyt aika, ettei edes naurata. Eikä minulla sittenkään ole mitään takeita, että Valo eläisi edes niin kauan.

On myös totta, että aika menee hirvittävää vauhtia. Minun pieni pentuni ei ole enää pentu.

Minulla tulee tuota koiranretaletta ikävä jo yhdessä päivässä. Miten selviän sitten, kun sitä ei ole enää olemassa?

On ehkä hölmöä ajatella tällaista jo nyt. Olen vähän murehtijatyyppiä, ja ehdin läpikäydä kaikki mahdolliset skenaariot ennen kuin mitään on ehtinyt edes alkaa. Mutta milloin näitä asioita sitten pitäisi ajatella? Mitä jos herään vuosien päästä yhtäkkiä siihen, että Valo ei enää jaksa nousta pedistä ylös? Eikö se silloin ole paljon pahempi isku, kun se tulee varoittamatta?

Kirjoitin aikoinaan lukiossa esseen, jossa sanoin, että ihmiset elävät sen takia niin pitkään, koska heillä kuluu aikaa selvittää elämän tarkoitus. Koirat taas selvittävät sen paljon nopeammin. Vaikka ajatus on toki naiivi, piilee siinä mielestäni silti kaunis sanoma.

Tiedän, että Valo on kanssamme vain lyhyen ajan. Siksi yritän olla läsnä mahdollisimman paljon. Silittää sen pehmeitä tassuja, leikkiä päivittäin ja olla puhumatta puhelimeen, kun olemme ulkona. Haluan, että muistan Valon kurttuisat kulmat, innostuneen ilmeen ja raskaat huokaukset.

Niin se pysyy elämässäni aina.

18.10.2013

Päivä elämästä: töitä ja tammenterhoja

Ajattelin tehdä My day -postauksen, ja tässä se nyt sitten on.

Päiväksi valikoitui keskiviikko. Olisin kyllä voinut valikoida vähän tarkemmin, päivä oli nimittäin aika tavallinen! Joka tapauksessa, tämä varmasti kuvastaa parhaiten, millaista meidän arki useimmiten on.

- - -

klo 7.00 Ensimmäinen herätys. Käännän kylkeä ja jatkan unia vielä hetken. Valokin nukkuu.

klo 7.12 Nousen ylös. Valo venyttelee, tassutelee hiukan ympäärinsä ja menee sitten eteisen oven luokse mököttämään. Ulkona on miinusasteita, ja laitan verhot takaisin kiinni jottei kylmä pääse sisälle.

Puen päälle, otan hihnan käteen ja lähden Valon kanssa aamulenkille.Viileä ilma vihloo poskia vasten. Kävelemme pellolle ja päästän Valon vapaaksi. Valo juoksentelee sinne tänne hajujen perässä. Minä alan piristymään kun katson Valon touhuamista. Uusi päivä!

klo 8.00 Palaamme lenkiltä. Valo menee nuuskimaan M:ää, joka nukkuu vielä. Syön aamiaseksi puuroa ja mustikoita, Valo nappuloita ja kananmunaa. Valo pääsee tänään mukaan töihin, joten valitsen sille lelun mukaan otettavaksi. Otan joka kerta jonkun unohtuneen, lelulaatikon pohjalle jääneen lelun. Näin Valo jaksaa leikkiä töissä itsekseenkin.

klo 8.25 Valolta pääsee itku kun se huomaa, että se pääsee mukaan. Minua hymyilyttää, ja kävelemme hyvillä mielin bussipysäkille.

Bussikuski katsoo Valoa epäillen. Se on aika mielenkiintoista, miten eri tavalla kuskit suhtautuvat koiriin. Osa välttelee, osa hymyilee, osa alkaa juttelemaan ja osa ei reagoi mitenkään. Bussissa on onneksi paljon tilaa, ja matkaamme mukavasti koko reitin. Valo yrittää nuuskia kaikkia, ketkä hyppäävät kyytiin.

klo 9.15-16.00 Töissä! Valo käyttää koko työajan hyödyksi: se kiertää jokaisen luona lelunsa kanssa ja pyytää leikkimään. Minä yritän tehdä töitä, mutta joudun kaitsemaan yli-innokasta koiraa vähän väliä. Valo nukkuu koko työpäivän ajan yhteensä noin 10 minuuttia.

klo 16.15 Lähdemme töistä vähän etuajassa. Odottelemme bussia vilkkaan tien varrella. Valo katsoo suurin silmin autoja, jotka kaahavat ohitse ja säikähtää läheltä ajavaa rekkaa. Koska olemme menossa isoäitini luokse, otamme eri bussin kuin yleensä.

klo 16.45  Reitti on vähän tuntematon, ja jäämme bussista pois aivan liian aikaisin. Minua harmittaa, koska joudumme tekemään pitkän kävelylenkin. Pysähdymme matkalla ihmettelemään tammenterhoja. Valo on into piukassa, kun kävelemme uusia reittejä. Minäkin innostun.


klo 17.35 Vihdoin isoäidin luona! Päästän Valon vapaaksi, kun pääsemme pihaan. Valo ryntää tyypilliseen tapaansa etuovelle. Kun pääsemme sisälle, Valo kaahottaa kaikki matot ihan rullalle. Isoäiti antaa Valolle kiisseliä, vaikka minä yritän vastustella.

klo 19.50 Kotiinlähdön aika. Valo on syönyt kiisselin lisäksi noin pussillisen koirannameja. Päätän, että kävelemme koko matkan, vaikka väsyttää jo vähän. Ulkona on pimeää, ja innostun leikkimään kamerallani.

klo 20.40 Takaisin kotona.

Alan tehdä ruokaa: pitsaa! Pitsa on ihan loistava arkipäivän fiiliksennostattaja. Stressaan hetken, että voinko antaa Valolle jauhelihaa, kun se on juuri syönyt mahansa täyteen isoäitini luona. Lopulta sekoitan pari lusikallista lihaa koirannappuloiden sekaan. M tulee kotiin juuri, kun otan pitsan uunista. Miehen vaisto?

Valo syö oman ruokansa noin puolessa minuutissa ja tulee sen jälkeen sohvapöydän alle mököttämään. Katsomme telkkarista Hyviä ja Huonoja Uutisia. Valo mönkii jalkojemme alle.

 

klo 22.30 M menee tietokoneelle ja Valo nukahtaa M:n viereen: hännänpää koskettaa työtuolia. Minä menen petiin ja luen vielä muutaman sivun kirjaa ennen kuin nukahdan. Tänään on ollut hyvä päivä.

14.10.2013

Pikkuveljen kanssa

Näimme tänä viikonloppuna pikkuveljeäni. Veli asuu yli 250 kilometrin päässä meistä, joten emme näe toisiamme kovin usein. Mutta silloin kun näemme, touhua riittää vaikka ja kuinka.

Valo on veljeni kanssa hyvää pataa. Useimmiten veli suostuu heittämään lelua ja juoksemaan Valon perässä. Lisäksi pikkuveli ja Valo ovat siitä kovin samanlaisia, että niillä molemmilla on paljon energiaa.

Kun Valo oli syönyt kolmannen lattialta löytämänsä lego-palikan, katsoin parhaaksi mennä tämän kaksikon kanssa ulos. Siellä ne viilettivät, kiipesivät kivien päälle, söivät mustikanraatoja ja juoksivat keppien perässä.




Kun palasimme takaisin sisälle, molemmat simahtivat. Veli sohvalle ja Valo vaatekaappiin. En muuten todellakaan tiedä, miksi Valo änkesi vaatekaappiin! Siellä se makoili kenkien päällä ja takkien alla. Näytti vielä ihan tyytyväiseltä. Välillä minä en vaan tajua tuon turren aivoituksia.

Nojaa. Rauhallista oli siis, ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten alkoi taas touhu.

11.10.2013

Kuka pelkää metsästäjää?

Metsästyskausi. Vielä tämän kuukauden loppuun saakka metsissä vilisee maastokuvioon pukeutunutta väkeä. Meidän lähimetsästä ei onneksi metsästäjiä löydy, mutta mökin metsikössä tilanne on toinen.

En ole ollenkaan metsästystä vastaan, mutta tuntuu, että lupien saaminen metsästykseen on lähes rikollisen helppoa. Kokemattomat metsästäjät pääsevät tositoimiin suhteellisen helpolla vaivalla. Teoriakokeen läpäistyään saa metsästykortin, jolla puolestaan saa haettua hallusapitolupaa aseelle.

Jos mielii metsästää jotain isompaa eläintä, pitää toki suorittaa erillinen ampumakoe. Tämä koe ei kuitenkaan kuulosta kovinkaan vaativalta. Kokeessa ammutaan 75 metrin etäisyydeltä paikallaan olevaa maalikuviota, jonka osuma-alueen halkaisija on 23 senttimetriä. Kokeessa ammutaan neljä laukausta, ja riittää, että laukaukset sivuavat osuma-aluetta. Lisäksi koetta voi yrittää viisi kertaa samassa tilaisuudessa.

Tämä tuntuu mielestäni varsin helpolta kokeelta siihen nähden, että sen suorittamisen jälkeen saa mennä täysin erilaisiin olosuhteisiin ampumaan liikkuvia eläimiä.


Vaikka uskon, että suurin osa suomalaisista metsästäjistä on osaavia ammattilaisia, joukosta löytyy aina noviiseja. Helsingin Sanomat kertoo kuukausi sitten sattuneista kahdesta tapauksesta, joista molemmissa metsästäjät olivat vahingossa ampuneet toista metsästäjää.

Olisiko tilanne parempi, jos metsästysluvan hankkiminen olisi vaikeampaa? Jos luvan saamiseksi edellytettäisiin harjoituskertoja ja ampumakoe olisi haastavampi?

Silloin kun olemme mökillä metsästyskauden aikaan, Valo käyttää oranssia liiviä. Myös minulla on aina päälläni jotakin oranssia tai punaista. Huomioliivi ei silti ole täysin varma henkivakuutus.

En tiedä teistä, mutta ainakin minä pelkään kokematonta metsästäjää.

8.10.2013

Stressinlievitystä

Minulla on tällä hetkellä töissä aika jännittävät ajat. Olen saanut paljon vastuuta asemaani nähden, mikä on hienoa mutta samalla melko stressaavaa.

Onneksi minulla on kotona ihan oma stressinlievittäjäni. Niihin hetkiin, kun pitkät yöunet ja suklaa ei auta, on olemassa Valo. Väsymätön stressiä vastaan taisteleva Valo.

Jos minä huokailen, se tulee luokse ja huokailee takaisin niin että huokailun sijasta alkaa naurattaa. Jos minä itken, se tulee luokse ja heilauttaa vähän häntää. Kaikki on hyvin.

Ja kun menemme ulos, Valo päästää kaiken elämänilonsa valloilleen niin että tunnelma, se on mitä parhain.


Niin se vain on, Valolla on sellainen vaikutus.

Kun saa hetken puuhailla koiran kanssa, kaikki stressit, pelot ja jännitykset katoavat. Ne palaavat kyllä takaisin, mutta se ei ole oleellista. Pieni hengähdystauko tässä kiireisessä maailmassa on aina tervetullut.