Äiti vai emäntä?

"Mamma antaa sulle nyt vähän nappuloita."
"Odotas kun äiti laittaa pannan päälle."

Kuulostaako tutulta?

Aika moni koiranomistaja puhuu itsestään yksikön kolmannessa persoonassa. Se on aika hellyyttävää, mutta omaan suuhuni se kuulostaa turhan oudolta. Äitini kysyi minulta kerran, miksikä minä kutsun itseäni Valon kuullen. Kun vastasin, etten miksikään, äiti kauhistui: "eihän se tiedä kuka sä oot!" Niin juu.

Mutta vaikka puhuisinkin itsestäni, en usko että käyttäisin sanaa mamma. Enhän minä ole Valon äiti. Olen sen emäntä. Tosin en pidä emäntäkään kovin mukavana sanavalintana, koska siitä tulee mieleen vanhatpiiat, kaulimet ja ne samannimiset pääsiäsmunat (...). Ruotsalaisittan matte ja husse kuulostavat vähän mukavemmilta. Eipä meillä kyllä niitäkään ole käytetty.

Monet itseään äideiksi tituleeraavat taitavat ainakin jossakin määrin inhimillistää oman koiransa. Sinällään ymmärrän kyllä, sillä inhimillistän itsekin Valoa välillä. Sanon esimerkiksi usein ääneen M:lle mitä kuvittelen Valon ajattelevan. Ja en minä sano, että inhimillistäminen olisi täysin väärin. Mutta on se pikkuisen väärin silti. Jos koiraa kohdellaan kuin ihmistä, ketä se oikestaan palvelee? Koiraa vai sen omistajaa?

Valo nukkumassa vieraspedillä. Unikaverina hiiripehmolelu.

Koira pysyy koirana vaikka sitä kuinka puunaisi, vaatetuttaisi ja kutsuisi lapsekseen. Koiranvaatteeista en kirjoita enempää, koska ne ovat mielestäni pelkkää kuraa. Käyttövaatteet, kuten huomioliivit tai herkästi paleleville tarkoitetut lämpivät vaatteet ovat tietysti asia erikseen. 

Ei siis liene kovin epäselvää, että pidän mammattelua ja äidittelyä vähän turhanpäiväisenä. Silti en ole päässyt tästä ilmiöstä täysin eroon. Vaikka en itse tituleeraa itseäni oikeastaan miksikään Valon kuulleen, muut käyttävät minusta sujuvasti sanaa mamma.

Ja niin, kyllähän siitä tulee aika hyvä fiilis. Mamma! Minä olen Valon mamma!