Meillä oli kaksi lähtöä, joista ensimmäinen meni penkin alle. Tai paremmin sanottuna puomin alle. Valo sai jonkin paniikkikohtauksen eikä uskaltanut kiivetä puomille. Se on aina aiemmin kiivennyt ilman minkäänlaisia ongelmia puomia pitkin, mutta nyt sille tuli joku stoppi. Minä yritin varmaan viisi kertaa saada sen menemään, mutta ei.
Toinen lähtö meni paljon paremmin. Valo oli jo väsähtänyt ja vauhtia oli selvästi vähemmän, mutta tarkkuus oli hyvä. Viiletimme menemään nollarataa, kunnes tuli radan viimeinen pätkä. Puomi, rengas, hyppy, suorassa linjassa. Tällä kertaa Valo kampesi puomille ilman ongelmia, mutta alastulossa se unohti pysähtyä oikeaoppiseen 2-on2-off-asentoon. Hämmennyin tästä niin paljon, että ensin jatkoin matkaa renkaalle, ja viimeisen hypyn kohdalla päätin sitten jäädä paikoilleni ihmettelemään kun "ei se pysähtynyt". Valokin ihmetteli kun minä jäin pyörimään paikoilleni, joten se juoksi hypystä ohi.
Siis siitä viimeisestä hypystä ohi.
Korjasin tämän toki, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty. Olisimme saaneet ensimmäisen LUVAmme, mutta eipä nyt saatu. Toisaalta saimme edes ensimmäisen oikean tuloksemme. Aiemmista lähdöistä on tullut vain hylkyjä, joten parannus tietysti sekin.
Silti tuo jäi harmittamaan ihan hirvittävästi, ja sen takia kirjoitan siitä vasta nyt tänne blogiin. Vasta nyt tajuan, miten hyvin meillä meni radan suorittaminen loppua lukuunottamatta. Ja vaikka virheet ärsyttävät, kyllä niistä oppii. Minä ainakin opin tästä virheestäni, ja keksinpä itselleni uuden moton.
Älä jää radan aikana ihmettelemään, vaan suorita. Ihmettele vasta myöhemmin.