Mitäs me voittajat

Osallistuimme eilen illalla ensimmäisiin agilitykisoihin koskaan. Ne olivat oman seuramme järjestämät cup-kisat. Koirat jaettiin mölleihin ja kisaaviin ja kaikki kisasivat toisiaan vastaan, vaikka kisaavilla olikin hieman vaikeampi rata. Minä jännitin aika paljon, mutta kun lopulta tuli meidän vuoro, oli se vain tosi kivaa. Ekalla startilla jännitys kuitenkin näkyi ja saimme kaksi ratavirhettä. Toinen startti meni paljon paremmin ja saatiin nollarata.

Tuloksia kuuluttaessa yhtäkkiä minun nimeni sanottiin. Tulimme toisiksi koko seurasta.

JEEEEEEEEEEE!

Enpä muuten olisi ajatellut, että ensimmäinen palkinto jonka Valo saisi kisoista, olisi porkkana. No niin se vain oli ja vallan mainio porkkana onkin. Valo on vinguttanut sitä koko päivän.

Tolleri yli laidan

Kivointa kesässä on vesi.

Ps. Huomenna osallistumme ensimmäisiin agikisoihin. Minua on jännittänyt jo viime viikonlopusta lähtien, mutta kyllä se siitä. Eivät ne oikeastaan edes ole varsinaiset kisat, vaan oman seuramme cup-kisat. Omalta tutulta kentältä on hyvä aloittaa!

Hyvä juhannus

Niin kuin monet muut lähes kaikki, myös me suuntasimme juhannukseksi mökille. Uimista, saunomista, ulkoilua, syömistä ja muutama vaahtokarkki. Varsin hyvä juhannus, siis.

Toivottavasti kaikilla teilläkin on ollut leppoisa ja mukava juhannus!

Tämä alempi kuva ei muuten ole kuva mökistämme. Ei siellä ihan noin ränsistynyttä ole. Löysimme viime kesänä autiotalon, ja teimme sinne taas pienen retken. Minua vähän jännitti, Valoa ei. Se haisteli ympäärinsä ihan holtittomasti ja minä pelkäsin että se löytää jonkun ruumiin tai hirven tai jotain muuta pelottavaa. Ei löytänyt, onneksi.

Fiilaten, höyläten ja haukotellen

Valo on alkanut haukottelemaan oikein olan takaa.

Valo haukottelee, kun otan hihnan esille. Se haukottelee, kun laitan sille pannan päälle. Se haukottelee, kun menemme hissiin. Se haukottelee, kun menemme ulos ja kun tulemme sisälle. Se haukottelee, kun se lonnii jossain kilometrin päässä ja minä pyydän sitä tulemaan vauhdikkaammin. Se haukottelee, kun juttelen sille.

Se ei ole väsymyshaukottelua, vaan ihan selvästi jonkun tunteen ilmaisu. Mutta minkä?!

Nämä mystiset suunavaamiset alkoivat vasta Valon kastroimisen jälkeen. Ennen sitä se oli ihan tavallinen haukottelija. Silloin se haukotteli, kun se ei oikein pitänyt jostakin. Haukotus toimi siis pienenä mielenosoituksena. Nyt Valo haukottelee käytännössä jatkuvasti. Sitä alkaa ajattelemaan, että eikö tuo koirarukka pidä enää mistään.

No. Onneksi se ei sentään haukottele silloin, kun se leikkii, syö tai nukkuu. Vasta sitten huolestun.

Hirvi vei kaiken innon

Olen harmitellut, että Valo on muuttunut laiskemmaksi kastroinnin jälkeen. Nykyään eroa entiseen ei huomaa muutoin kuin lenkkeillessä. Lenkkeilyt ovat kuitenkin tärkeä osa arkea. Valo ei enää touhota kuin tuulispää, vaan maleksii minun takanani. Samojen reittien kiertämiseen kuluu melkein tupla-aika, kuin mitä ennen leikkausta.

Viikonloppuna sain kuitenkin nähdä, että ehkä peli ei olekaan vielä menetetty.

Olimme mökillä ja teimme aamulenkin metsässä. Valo touhotti, kaahotti, hyppeli ja juoksi. Nuuski kantoja ja söi mustikanvarpuja. Ihan niin kuin ennen. Kaikki meni siis loistavasti.


Ainakin siihen asti, kunnes pusikosta alkoi kuulua kovaa ryminää.

Valo säikähti ja luikki luokseni. Ohitsemme juoksi kovaa vauhtia hirvi! Tai ainakin luulen, että se oli hirvi. Tilanne oli ohi niin nopeasti, välissä oli puita ja pusikkoa ja huolehdin samalla Valosta, joten en saanut hyvää kuvaa, mikä elikko siitä oikein meni. Mutta – totuuden nimissä – kuulostaahan se vähän hienommalta, kun voi sanoa että törmäsimme muuten lenkillä hirveen, kuin että no saattoi se olla joku isokokoinen rusakkokin.

Joka tapauksessa, hirviepisodin jälkeen Valo oli niin peloissaan ettei se enää uskaltanut touhottaa. Se kipitti melkein juoksujalkaa mökille asti. Ja kaikki into oli hävinnyt.

Mutta intoa Valossa oli kuitenkin, edes sen pienen hetken. Minä näin sen. Ja olen varma, että joku päivä se tulee vielä takaisin. Toivottavasti jäädäkseen.

Olen surkea koiranomistaja

Välillä minulla on sellainen olo, että olen aivan kelvoton koiranomistaja. Alla seuraa paljastuksia, joista osa totta puhuen hieman hävettää. Mietin pitkään, että kannattaako tätä kirjoitusta julkaista ylipäätänsä. Kaiken uhalla, ajattelin kuitenkin paljastaa pahimmat syntini liittyen koiriin ja koiran omistamiseen.

Ensinnäkin: minulla ei ole halaistua hajuakaan, mitä perinnöllisiä sairauksia noutajilla  – tai edes tollereilla  – on. Valon lonkkia (tai mitään muutakaan) ei ole koskaan kuvattu. Vaikka tietysti se pitäisi tehdä, varsinkin kun harrastamme agilitya. Mutta enpä vain ole saanut aikaiseksi.

En ole koskaan syöttänyt Valolle mitään vitamiineja niin, että sen turkki kiiltäisi ja hampaat loistaisivat. Valolla on yksi shampoo, joka sekin haisee pahalta ja sitä on käytetty viimeksi puoli vuotta sitten. Enkä läheskään aina jaksa pestä Valon likaisia tassuja, vaan annan sen itse puhdistaa itsensä. Lisäksi Valon korvien takana pesii ikitakut, joita välillä leikkaan pois mutta aina ne tulevat takaisin, kun en vain jaksa harjata sitä joka päivä. Tai edes joka viikko.

Entäs sitten kaikki koiraharrastustermit! En tunnista niistä varmasti puoliakaan. Mätsärit, muotovalio, mejä ja mitä vielä. Joku intoili minulle kerran, että hänen koiransa sai ensimmäisen sertinsä. Onnittelin mutta en tosiaan tiennyt mitä se tarkoittaa. Enkä tiedä vieläkään. Koiraroduista tunnistan yleisimmät, mutta en tiedä miltä näyttää esimerkiksi irlanninsusikoira, mastiffi tai pinseri.

Joskus mietin, millaista Valon elämä olisi, jos joku muu olisi sen kolme vuotta sitten noutanut omaan kotiinsa. Saisiko se juosta kymmenen hehtaarin maatilalla päivästä toiseen? Kiertäisikö se näyttelyitä joka viikonloppu turkki pörheänä? Kävisikö se aktiivisesti metsällä noutamassa, toteuttamassa itseään? Me emme ole koskaan edes kokeilleet metsästämistä ja noutamista.

Toisaalta, ehkä asiat ovat ihan hyvin. Valo pääsee ainakin kolmasti päivässä lenkille, sen kanssa leikitään ja käydään agilityssa, se otetaan mukaan melkein kaikkialle minne vain mekin menemme (kuten valmistujaisjuhliin ja urheiluhallille...) ja sitä hellitään vähintäänkin joka päivä.

Tuolla se nytkin makoilee kyljellään, ihan tyytyväisen oloisena. Kohta menemme pitkälle lenkille. Ehkä otan frisbeenkin mukaan. Vähän kuin hyvitykseksi siitä, että sillä on takkuja korvissa ja kiiltämätön turkki.

Agilityn jälkeen

Agility voi välillä olla aika rankkaa. Mutta ei se haittaa.

Onneksi sen jälkeen on aina hyvä fiilis.

Kebakkotikusta se lähti

Tiistaipäivä, ja olemme taas kiinni arjessa. Tai ehkä emme ihan. Olohuoneen lattialla makoilee koiranraato, joka välillä nousee ylös syödäkseen ja ulkoillakseen. Sitten se ähkäisee ja rojahtaa takaisin maahan.

Mökille lähdemme tosin taas loppuviikosta. Tällä kertaa eri mökille, mutta onneksi sieltäkin löytyy Valon lempiasiat: grillauspaikka ja järvi.

Luulen, että Valo innostui vedestä ja uimisesta entistä enemmän, kun se sukelsi ja löysi järven pohjasta kebakkotikun, jonka pikkuveljeni oli sinne päivää aikaisemmin heittänyt.

Sitä se rouskutti todella tyytyväisenä ja työnteli päätänsä veteen koko loppumatkan.

Ehkä se nyt näkee järven pohjan päättymättömänä aarreaittana, josta sillon tällöin löytyy kebakkotikku tai pari. Sen voimalla varmasti uskaltaa uida taas ensi viikonloppuna.

Vesileikkejä

Hurautimme torstai-iltana mökille ja tänään lähdemme täältä pois. Mökillä olemisessa yksi parhaista asioista on se, että Valo voi olla ulkona vaikka koko ajan, jos haluaa. Kotona meillä ei ole omaa pihaa, joten ulkoilut rajoittuvat yleensä lenkkeilyihin.

Valo onkin ollut ulkona koko viikonlopun. Paitsi öisin. Silloin se onneksi on ollut niin väsynyt, että ei ole tarvinnut edes houkutella sitä nukkumaan.

Ulkona taas Valo on ollut lähinnä rannalla. Sillä on kyllä oma pyyhe mukana, mutta kuivaaminen tuntuu vähän turhalta, kun Valo kuitenkin hetken päästä menee aina takaisin polskimaan.

Seuraavaan kotiin muuttaessamme katson kyllä, että siitä löytyy piha. Mieluiten järven rannalta.

Se ui sittenkin!

Siitä huolimatta, että Valo on vesipedoksi luokiteltava rotuhauva, ei se tähän kesään mennessä ole vapaaehtoisesti uskaltanut uida missään muualla paitsi koirauimalassa. Mutta niin se vaan koitti sekin päivä, kun Valo ui ihan itse järvessä. Frisbeetä siinä kyllä tarvittiin avuksi.  

Koitin jo eilen heittää lelun veteen ja se lähti ajelehtimaan aina vaan syvemmälle ja syvemmälle. Lopulta frisbee seilasi jossain kaislikossa ja Valo huusi kuin syötävä. Tassulla se vaan yritti kauhoa lelua luokseen mutta ei kyllä mennyt uimaan.

 Kävin lopulta itse hakemassa frisbeen (sieltä kaislikosta), ja kun uin takaisin, Valo ui luokseni hakemaan sen! Itki samalla, mutta hakipa kuitenkin.

Tänään Valo haki frisbeen vedestä jo ihan itse, ilman että kukaan muu oli vedessä. Kyllä siinä hetki meni, jos toinenkin. Ja pari itkuakin tuli tirautettua. Mutta se ui.

Kyllä Valosta vielä kelpo tolleri tulee.

Viilennyskeinoja

Minä olen todellinen vilukissa. Pidän toppatakkeja, pipoa ja lapasia vielä silloinkin, kun kaikki muut ovat siirtyneet kevätvarusteisiin. Jos joudun varjoon, käteni menevät kananlihalle vaikka mittari näyttäisi ennätyslukemia.

Viime päivät ovat siis olleet minun kannaltani todella mukavia. Lämmöstä nauttiminen on kuitenkin välillä hankalaa, kun vieressä maleksii lämpöhalvauksen partaalla oleva koiranretale.

Olen yrittänyt keksiä erinäisiä asioita, joiden avulla Valokin voisi vähän nauttia ulkoilusta. Ensinnäkin, kävelemme luonnollisesti varjossa. Ajoitamme myös pidemmät lenkit aikaiseen aamuun, kun ulkona on vielä viileämpää. Lisäksi valitsemiamme kävelyreittejä piirittävät lammikot, purot ja erinäiset lätäköt.

Aina nämäkään keinot eivät auta. Melkein pelkään, että Valo läähättää vielä kielensä puhki. En edes halua ajatella, mitkä olot oikein runsaskarvaisilla koirilla on. Välillä sitä vaan on erityisen tyytyväinen, että Valo on tolleri eikä vaikkapa samojedi. 

Onneksi sisällä on vähän viileämpää. Sisällä voi myös syödä jääpaloja. Valo rakastaa rouskutella pingviininmuotoisia jääkalikoita (jostakin syystä meiltä ei löydy yhtäkään tavallista jääpalamuottia. Sen sijaan meiltä löytyy pingviinejä, terriereitä ja piparkakku-ukkoja...) ja tekee melkein mitä hyvänsä saadakseen aina vaan uuden.

En olisikaan arvannut, että Valon lempiherkku voisi olla... no, vesi.