Hirvi vei kaiken innon

Olen harmitellut, että Valo on muuttunut laiskemmaksi kastroinnin jälkeen. Nykyään eroa entiseen ei huomaa muutoin kuin lenkkeillessä. Lenkkeilyt ovat kuitenkin tärkeä osa arkea. Valo ei enää touhota kuin tuulispää, vaan maleksii minun takanani. Samojen reittien kiertämiseen kuluu melkein tupla-aika, kuin mitä ennen leikkausta.

Viikonloppuna sain kuitenkin nähdä, että ehkä peli ei olekaan vielä menetetty.

Olimme mökillä ja teimme aamulenkin metsässä. Valo touhotti, kaahotti, hyppeli ja juoksi. Nuuski kantoja ja söi mustikanvarpuja. Ihan niin kuin ennen. Kaikki meni siis loistavasti.


Ainakin siihen asti, kunnes pusikosta alkoi kuulua kovaa ryminää.

Valo säikähti ja luikki luokseni. Ohitsemme juoksi kovaa vauhtia hirvi! Tai ainakin luulen, että se oli hirvi. Tilanne oli ohi niin nopeasti, välissä oli puita ja pusikkoa ja huolehdin samalla Valosta, joten en saanut hyvää kuvaa, mikä elikko siitä oikein meni. Mutta – totuuden nimissä – kuulostaahan se vähän hienommalta, kun voi sanoa että törmäsimme muuten lenkillä hirveen, kuin että no saattoi se olla joku isokokoinen rusakkokin.

Joka tapauksessa, hirviepisodin jälkeen Valo oli niin peloissaan ettei se enää uskaltanut touhottaa. Se kipitti melkein juoksujalkaa mökille asti. Ja kaikki into oli hävinnyt.

Mutta intoa Valossa oli kuitenkin, edes sen pienen hetken. Minä näin sen. Ja olen varma, että joku päivä se tulee vielä takaisin. Toivottavasti jäädäkseen.