Valoisa arki

Olen kirjoittanut monesti, miten Valo piristää, vaikka arki olisi harmaata. Ei se kuitenkaan aina mene niin. Välillä ei todellakaan tekisi mieli kömpiä sängystä viemään koiraa aamulenkille.

Viime viikolla oli monta sellaista päivää.

M sairastui keuhkokuumeeseen, joten minä otin vastuulleni kaikki koiran ulkoilutukset. Lisäksi kävin tavalliseen tapaan töissä, luin pääsykokeeseen, tein ruokaa ja hoidin potilasta.

Olin koko viikon väsynyt ja stressaantunut. Sitten tuli torstai. Väsytti edelleen. Tulin töistä kotiin, ja läksimme Valon kanssa lenkille. Ulkona satoi kaatamalla ja Valo meni syömään sorsille tarkoitettua pullaa. Minua ketutti niin paljon, että meinasin alkaa itkemään. Ajattelin että tästä ei tule mitään, en jaksa enää, menen peiton alle loppuvuodeksi.

Olin silti jo etukäteen päättänyt, että ulkona ollaan tunti, ja siitähän ei lipsuta. Ensimmäiset 40 minuuttia olivat yhtä tuskaa. Palloilimme pimeässä, silmät lupsuivat, vilutti ja nälätti.

Sitten tapahtui jotain. Kaikki ketutus, harmitus ja väsymys kaikkosi. Yhtäkkiä huomasin, että juoksin kilpaa Valon kanssa mäkeä ylös. Heitin pari käpyä, Valo syöksyi perään. Hymyilytti. En edes tajua, että miten siinä kävi niin! Tähdet olivat suotuisia, maapallo höyrysi positiivista energiaa ja Valon valovoima sokaisi minut.

Uskon, että omaan mielialaan voi vaikuttaa suuresti asenteillaan. Tietysti se harmittaa, että väsyttää, nälättää ja paleluttaa, varsinkin jos sille ei voi tehdä mitään. Mutta silloin se on vain hyväksyttävä. Olen kyllä melko positiivinen tyyppi jo luonnostaan. Silti tilanteissa, kun tekemistä on enemmän kuin jaksaisi, meinaa välillä usko loppua.

Onneksi minulla on Valo, joka jaksaa muistuttaa elämän hyvistä puolista. Silloinkin, kun arki on sysimustaa.