Valo on vasta 3-vuotias ja ajattelen, että se ei ole elänyt vielä kolmasosaakaan elämästään. Silti, samalla - Valo on jo 3-vuotias. Noutajat elävät keskimäärin 10-vuotiaiksi. Se on niin lyhyt aika, ettei edes naurata. Eikä minulla sittenkään ole mitään takeita, että Valo eläisi edes niin kauan.
On myös totta, että aika menee hirvittävää vauhtia. Minun pieni pentuni ei ole enää pentu.
On ehkä hölmöä ajatella tällaista jo nyt. Olen vähän murehtijatyyppiä, ja ehdin läpikäydä kaikki mahdolliset skenaariot ennen kuin mitään on ehtinyt edes alkaa. Mutta milloin näitä asioita sitten pitäisi ajatella? Mitä jos herään vuosien päästä yhtäkkiä siihen, että Valo ei enää jaksa nousta pedistä ylös? Eikö se silloin ole paljon pahempi isku, kun se tulee varoittamatta?
Kirjoitin aikoinaan lukiossa esseen, jossa sanoin, että ihmiset elävät sen takia niin pitkään, koska heillä kuluu aikaa selvittää elämän tarkoitus. Koirat taas selvittävät sen paljon nopeammin. Vaikka ajatus on toki naiivi, piilee siinä mielestäni silti kaunis sanoma.
Tiedän, että Valo on kanssamme vain lyhyen ajan. Siksi yritän olla läsnä mahdollisimman paljon. Silittää sen pehmeitä tassuja, leikkiä päivittäin ja olla puhumatta puhelimeen, kun olemme ulkona. Haluan, että muistan Valon kurttuisat kulmat, innostuneen ilmeen ja raskaat huokaukset.
Niin se pysyy elämässäni aina.
Ihana postaus! <3 Sofi täyttää pian viisi, ja mä olen jo kauan sitten huomannut miettiväni samoja asioita. Miten kestän kun Sofia ei enää ole? Oon kyllä myös aikalailla murehtijatyyppi, pitäisi varmaan murehtia vähän vähemmän.
VastaaPoistaKaikki arjen pienet jutut haluaa muistaa aina. Ne tekee kaikesta niin hienoa - pienet asiat ovat isoja asioita. :)
Kiitos :) Niin, toisaalta liika murehtiminen syö paljon energiaa, mutta toisaalta taas murehtimisen avulla voi valmistautua tulevaan. Hankala dilemma! Ja sanopas muuta, toivottavasti ne kaikki pienet jutut pysyisivät aina mielessä, ne kun ovat niitä parhaimpia!
PoistaKoska koirakin elää niin täysillä päivä kerrallaan, yhdessä hetkessä, olen yrittänyt tehdä niin itsekin. Aina se ei tietenkään onnistu... Monessa suhteessa olen kateellinen koirille. Jos torut koiraa, se murjottaa hetken, mutta pienellä herkulla tai leikillä se on taas hyvällä tuulella <3
VastaaPoistaOn minulla ajatuskin tässä kommentissa: olen itsekin monta kertaa pohtinut: " Mitä sitten, kun koiria ei enää ole?" Mutta tällainen ajatus oikeastaan vain kuormittaa, samalla lailla kuin pohtia kenen tahansa lähestyvää kuolemaa. Koskaan ei tiedä, kenelle ne kellot seuraavaksi soi, loppujen lopuksi. ):
Älä huoli, Valo pysyy varmasti aina mielessä ja jos joskus kokee syyllisyyttä sitten siitä, että ei ehtinyt viettää aikaa tarpeeksi, se on täysin turhaa. Valon mielestä olet/tulet aina olemaan kaikista paras! ;)
Jep, meillä olisi kieltämättä niin paljon opittavaa koirilta!
PoistaTuo on kyllä ihan totta, että murehtiminen kuormittaa, mutta minkäs sitä luonnolleen voi ;)
Niinpä! Ja aina murehtiminen ei ole kuitenkaan pahasta. :)
VastaaPoistaSilloin kun kun rakastaa jotain, eläintä tai ihmistä oikein kovasti, on mielestäni vain luonnollista myös pelätä sen/hänen menettämistään. Muistan kun jouduimme lopettamaan koiramme sen ollessa vain 5-vuotias ja kyllä se teki niin kipeää pitkään. Vieläkin, lähes 20 vuoden jälkeen kannan avaimenperänäni koiramme kaulapannassa roikkunutta tunnistelaattaa. Näin se on mukanani joka päivä, kaikkialla! Tosi kiva blogi :)
VastaaPoistaKiitos Elina :) Olet kyllä oikeassa, luonnollistahan se on pelätä. Se on varmasti kaikista pahinta, kun toinen lähtee oikeasti liian aikaisin. Lohduttavaa kuulla, että muistelet koiraasi yhä!
PoistaEi kannata vielä murehtia tuollaisia, Elä Valon kanssa nyt parhaita aikoja mitä olet ikinä elänyt ja sitten kun on surun aika niin sure. :)
VastaaPoistaHetkessä elämisessä on kyllä puolensa, se on vain kovin hankalaa!
PoistaNiin, se kyllä on hankalaa.
PoistaIhana kirjoitus <3
VastaaPoistaVoi kiitos :)
PoistaItsekin olen murehtijatyyppiä ja murehdin koirieni menetystä jo paljon ennakkoon. Sitten joku viisaampi kertoi, että aivan sama murehditko sitä nyt, kuoleman kohdatessa itket aivat yhtä paljon. Siihen ei voivarautua, joten on turhaa murehtia sitä kun se koira vielä on siinä rinnallasi.
VastaaPoistaPätee ihan kaikkeen.
Tuo on kyllä hyvin sanottu ja täysin totta. Sitten kun osaisi vielä vaan olla murehtimatta...
Poista