Kisaturistit

Kävimme Valon kanssa viikonloppuna katsomassa agilitykisoja. Emme siis itse osallistuneet, olimme paikan päällä vain katselemassa. Katsoimme maksiykkösten ratasuoritukset (tai siis minä katsoin, Valo keskittyi lähinnä vieressä seisovan naisen pullaan) ja olivat ne vaan jännää katsottavaa! Muutamia aivan upeita suorituksia. Ihan harmittaa, ettei tullut kuvattua yhtäkään ratasuoritusta, niitä olisi nimittäin mukava katsoa näin jälkikäteenkin.

Rata ei vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikealta, muutama jyrkkä kulma, mutta muuten aika virtaviivaista menoa. Uskon, että olisimme ainakin teoriassa voineet pärjätä Valon kanssa aika hyvin. Teoria on tietysti ihan eri asia kuin käytäntö - luultavasti ensimmäiset viralliset kisat menevät sellaisessa jännityksessä, että minä kaahotan sinne tänne ja Valo juoksee pelkkää putkea.

Katselemisen ja yleisen fiilistelyn lisäksi otin myös askeleen kohti ensimmäisiä virallisia kisoja: ostin kisakirjan.

Mutta siinä missä minä intoilin, Valo suorastaan närkästyi koko kisoihin. Raukka itki koko matkan. Ensin se itki innostuksesta, kun se luuli pääsevänsä itse tositoimiin. Sitten se itki, kun se huomasi, ettei se pääsekään.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse itkeä. Kun saan vielä ostettua lisenssin, olemme kisavalmiita ensi vuoden alusta lähtien! Olen suunnittelut, että osallistumme ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin heti tammikuussa.

Välillä minusta tuntuu, että touhotan ajottain agilitypuuhista vähän liiankin paljon, mutta nyt siirryn tärkeämpiin tehtäviin. Kuten kisakirjan koristelemiseen.