Julmia aikeita

Tekstin synkeä otsikko on peräisin minun omista, ääremmäisen julmista aikeista – ainakin jos Valolta kysytään. Muutama päivä sitten minulla oli nimittäin kova kiire koulusta työpaikalle, ja tiesin, etten ehtisi mennä Valon kanssa päivälenkille. Tästä olisi tietenkin koitunut suuri määrä purkamatonta energiaa eli toisin sanoen yksi seinillä
kulkevajuokseva koira. Tällaisissa tapauksissa taloutemme kolmas jäsen, M, on yleensä tilanteen pelastava enkeli, mutta tällä kertaa M olikin työmatkalla.

Onneksemme meillä kuitenkin sattuu olemaan todella mukavat naapurit. Näistä naapureista varsinkin yksi on kehittänyt Valon kanssa niin sanotun rapsutussuhteen. Tämä on siitä erikoinen suhde, että tämä naapuri on ainoa koko läänissä, kuka Valoa saa silitellä. Muut joutuvat tyytymään pikaiseen hipaisuun selästä tai hännänpäästä, kun Valo ehtii jo kyllästyä rapsutuksiin.

Kyseinen naapuri on kuljettanut Valoa aikaisemminkin, ja tuloksena on aina ollut rättiväsynyt koira. Joten siinä mielessä kävi sitten niin onnekkaasti, että naapuri suostui jälleen ulkoiluttamaan koiraamme. Tällä kertaa tuloksena oli se, että minun tarvitsi mennä vain pieni iltalenkki, kun palasin töistä kotiin. Ja voin sanoa, että kun palaa väsyneenä pitkän päivän jälkeen kotiin, ei ensimmäisenä mielessä ole kolmen tunnin metsälenkki koiran kanssa, vaikka sellaisista toki muuten nautinkin.

Eikö kaikilla pitäisikin olla tällaisia naapureita?