Suurten kysymysten äärellä

Vuosi on alkanut rytinällä ja minä olen luvannut olla parempi ihminen. Olen mm. lopettanut karkinsyönnin, kunnostautunut saliharrastuksen parissa ja hakeutunut hyväntekeväisyystyön pariin. (Heh, näin tarkemmin ajateltuna nämä on kuin suoraan iltapäivälehden kliseisimmät uudenvuodenlupaukset -listauksesta. Puolustuksen sanana nämä eivät kuitenkaan ole olleet niitä, uudenvuodenlupauksia, vaan loppiaislupauksia. Täysin eri asia.) Kaikkien näiden suurten ajatusten keskellä yksi asia on pysynyt aika pienenä.

Nimittäin Valo.

Se ei juurikaan pidä meteliä itsestään. Se vain tallustelee vieressä, vähän tökkii jäätä käpälällään ja syö muutaman kaninpapanan. Sisällä se menee väsyneenä kylpyhuoneeseen ja vielä väsyneempänä omaan koppaan. Niin sitä alkaa ajattelemaan, että mitä tuon koiran päässä oikein liikkuu. Kaninpapanat ja koirakaverit vai elämän suuret kysymykset?

Olen aina pitänyt Valoa viisaana koirana. Se osaa piristää juuri oikeilla hetkillä ja nauttia pienistäkin asioista. Toisaalta, Valo on aitoon tolleritapaan myös äärimmäisen höntti hurtta. Se saattaa juosta päin seinää tai kiertää puuta jatkuvasti väärään suuntaan.

Se taitaa kyllä olla aika hyvä tasapaino: vähän maailmanparantamista ja aika ajoittan, vähän kaninpapanaa.