Kiitos on pieni sana

Tänään oli todella stressaava päivä. Kotiin pyöräillessäni olin ahdistunut, väsynyt ja päässä surisi. Ensimmäinen selkeä ajatus, joka päähäni tuli oli Valo: pakko päästä Valon kanssa pellolle juoksemaan. 

Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.

Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.

Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.

Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.

Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.