Kävimme eilen apteekissa hakemassa Valolle matolääkkeen. Valo on kauhonut lunta napaan niin tiuhaa tahtia, että minä en ihmettelisi, vaikka sillä oikeastikin olisikin matoja mahassaan.
Kun tänään sitten avasin lääkepaketin, aloin miettimään, mihin herkkukinkkuun sen tällä kertaa voisi kääriä, jotta se varmasti tulisi syödyksi. Paketissa oli kaksi suloista, luunmuotoista pientä nappulaa. Niistä leimahti ilmeisesti sen verran herkullinen tuoksu, että Valon nenä herätti koiran. (Minä en kylläkään haistanut mitään.) Se kuljeskeli ympäri huonetta, kunnes paikansi lääkkeet ja katsoi anovasti kuin sanoakseen, että voisinko mä saada noi. Ja minähän annoin.
Rousk, rousk, rousk. Valo imaisi lääkkeet yhdeltä istumalta niin tyytyväisenä, että niiden täytyi maistua hyvältä. Aiemmin olen yrittänyt kääriä nappuloita ties mihin kinkku-pekoni-lihapulla-komboihin, mutta aina itse lääke on syljetty ulos.
Ehkä salaisuus kuitenkin piili pillereiden muodossa. Minä olen kyllä nähnyt lääkkeitä ties missä muodossa: jauhona, nesteenä, pillerinä, kapselina. Mutten kyllä koskaan aikaisemmin luunmuotoisina!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti