Yksi huonoista puolista koiran omistamisessa on karvat. Niitä löytyy kaikkialta. Niitä on ruuassa, vaatteissa, hammasharjan mukissa. Minä en pysyy enää perässä milloin Valolla on karvanlähtöaika ja milloin ei, karvaa siitä kuitenkin lähtee joka päivä. Harjatessa irronneista karvoista saisi varmaan ommeltua Valolle kaverin. Kun tilanne on oikein paha, koirastamme varisee pieniä karvatuppoja joka askeleella kuin joulukuusesta neulasia.
Me olemme kuitenkin iskeneet kyntemme tähän ongelmaan: olohuoneessamme lepää todella kätevästi pieni varsi-imuri juuri näitä tilanteita varten. Sitä voisi siis luulla, että imuria todella käytetään ja täällä olisi yhtä puhdasta kuin Marttojen teekutsuilla. Mutta voin sanoa, että se imuri todellakin pelkästään lepää paikallaan.
Se tuntuu nimittäin jotenkin niin hankalalta. Imuria pitäisi tyhjennellä ja akkua latailla jatkuvasti. Siis aivan kauhea homma toisin sanoen. Vierailin muutama viikko sitten erään ystäväni luona, ja hän kauhisteli, ettei ollut imuroinut kahteen viikkoon. Kahteen viikkoon, ja lattialla näkyi muutama pienen pieni pölypallero. Siinä kaikki! Naureskelin asialle, mutta tosiasiassa siinä meinasi olla itku lähellä.
Onneksi Valo on itsekin ymmärtänyt tämän ongelman. Välillä se nimittäin löytää lattialta oman karvansa, nuuhkii sitä ja sitten syö sen. Voiko tämän laskea kannibalismiksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti