Kuin kaksi koiraa

Miten kliseet ovatkin kaikessa ärsyttävyydessään oikeastaan todella toimivia? Esimerkiksi se, että koirien sanotaan muistuttavan aina omistajaansa. Tämä on hyvin usein vaan niin totta.

Eilen törmäsin rokkipariskuntaan, jotka kävelyttivät varsinaista irokeesipitbullia vieressään. Rempseällä ja aina iloisella naapurillani on kultainennoutaja. Sievällä ja elegantilla ystävälläni on, mikäs muu kuin papillon.

Haluaisin ajatella, että ehkä minun ja Valonkin ulkonäössä on jotain samaa. Olisin mielelläni siro, kauniin värinen ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Mutta ehkä aina ulkonäkö ei täsmää, mutta luonne sitäkin enemmän.

Ainakin joissakin asioissa olemme Valon kanssa melko samanlaisia.

Valo on sosiaalinen, leikkisä, se innostuu helposti uusista asioista, on välillä vähän tai vähän enemmän tohelo ja rakastaa pakettien avaamista. Iltaisin se kerjää huomiota ja silityksiä. Kun on tylsää, niin mökötetään ja herkun eteen voi tehdä mitä tahansa. Löytyy kuitenkin myös sellaisia asioita, missä olemme aika erilaisia. Minä en esimerkiksi yleensä kieri mutalätäköissä tai syö mädäntynyttä kalaa. Ainakaan tarkoituksella.

Tietysti luonteenpiirteiden tulisikin ainakin jollain tasolla sopia yhteen, jotta yhteiselosta tulisi jotakin. Toisaalta olen huomannut, että jos luonteet ovat liian samankaltaiset, voi elämä muuttua vähän tylsäksi. Kaikki tehdään aina samalla rutiinilla ja kompromisseille ei ole tarvetta. On siis ihan hyvä, että eroavaisuuksiakin löytyy.

Jos Valokaan ei esimerkiksi pitäisi mudassa kierimisestä, missaisimme molemmat jotain ainutlaatuista. Valo menettäisi itse teon ja minä menettäisin sen hetken, kun saa katsella oman koiransa hassuja touhuja.

Entä se kompromissi? Möyrimisen jälkeen mennään pesulle. Siitä en tingi.