Huomenna kaikki on toisin

Parasta sunnuntaita toverit!

Olen jännittänyt koko viikonlopun agilityn SM-kisoja livestreamauksen kautta. Tuttuja siellä ei ole, mutta hienoa seurattavaa kisat silti ovat olleet. Ihan huippusuorituksia ja huippukoiria!

Kisoista innostuneena menimme Valon kanssa tänään treenailemaan. Harjoittelimme kontakteja, välistävetoa, keppikulmia ja irtoavuutta. Aika paljon sisältöä yksiin treeneihin, mutta olin niin tohkeissani, että olisi tehnyt mieli treenata ikuisuus. Valo ei ollut ihan yhtä innossaan ja osoitti lopulta oman näkökantansa treenamiseen, kun se jähmettyi juomakupin viereen sen näköisenä, ettei siitä enää muualle liikuta kuin autoon. Mikä puolentoista tunnin treenin jälkeen kai on ihan hyväksyttävää.

Aksafiilistelyn lisäksi viikonloppuumme ja päiväämme on kuulunut pihafiilistelyä.

Tiedättekö, tällaiset päivät ovat vaan niin parhaita. Kun ei ole mitään suunnitelmia ja voi tehdä mitä haluaa. Ja sitten vain menee ja tekee.

Myös se, että on mahdollisuus olla tekemättä asioita tuntuu hyvältä. Arkisin kaikki menee helposti suorittamiseksi, mutta sunnuntaisin kaikki on sellaista vapaaehtoista rentoilua. Mennään lenkille, koska se on mukavaa, ei siksi, koska on pakko. Mennään treenaamaan, koska tekee mieli.

Ja jätetään väliin ruohonleikkuu, koska juuri nyt ei huvita. Eikä sunnuntaisin tarvitsekaan.

Pieni määrä taukoa

Viime viikonloppu oli harmittavan koiraköyhä.

Lauantaina olin koko päivän työmatkalla, ja palasin vasta illalla kotiin. Sunnuntaina taas kävin siskoni kanssa maalamassa ensimmäistä kertaa graffiteja niille tarkoitetussa paikassa. Varsinkin edellispäivän koiravähyyden takia graffitimaalauksiin päätyi, kukapa muu kuin Valo. Mihin sitä koiranomistaja karvoistansa pääsisi.

Taiteellinen lahjakkuuteni tulee selvästi esille graffiteissa, eikö! Pahinta oli, kun ohikulkeva mummo pysähtyi katsomaan maalauksiamme, ja kehui niitä vuolaasti. Hän pelkäsi myös kovasti, että joku tulisi tuhrimaan työmme, ai kauheata kun on sellastakin ilkivaltaa. Minä kyllä salaa toivon, että joku on tämän työn jo peittänyt ja tehnyt uuden, hienomman maalauksen päälle.

Nojaa. Spraypurkilla suihkiminen seinään oli silti aika hauskaa. Mielummin minä edelleen vapaa-aikani metsässä vietän, ihan sen oikean Valon kanssa, mutta silloin tällöin uusien asioiden kokeileminen ei ole mikään huono juttu.

Koiraköyhät päivät jatkuvat harmi kyllä edelleen, kun sairastuin viikon alusta vatsatautiin. M vei Valon eilen vanhempiensa luokse hoitoon, mutta hakee sen tänään takaisin. Minullakin alkaa jo ruoka pysymään sisällä ja olo kohentua, joten ehkä tänään voin tuon koiruuden kanssa mennä jo iltalenkin.

Se on kumma ilmiö. Sitä tosiaan osaa arvostaa asioita, sitten kun niitä ei enää ole. Minulla on toki Valo vielä, mutta jo pienien taukojen ansiosta sitä arvostaa koiraansa entistä enemmän. Niitä välillä niin pitkästyttäviä lenkkejä, kun Valo tahtoisi nuuskia jokaista kannonnokkaa. Ja niitä surkeita uikutuksia, kun Valolla on niiiin tylsää eikä mikään touhuamisen määrä riitä. 

Kaikki nuo pienet asiat tuntuvat nyt kovin tärkeiltä ja arvokkailta asioilta.

Joten kun Valo illalla tulee kotiin, kävelemme yhdessä pitkän lenkin. Pysähdymme jokaisen puun kohdalle, haistelemme ilmaa ja ehkä riehaannumme ojanpenkasta. Ja olemme. Kunhan vain olemme.

Yhden hännänheilutuksen verran

Voihan räkä. Voi räkäräkäräkä.

Eilen oli seuramme sisäiset agilitykisat, joihin nokka innosta täristen osallistuimme. Edellisvuonna pörhistelimme hopeapallilla, mutta tänä vuonna koimme karvaan tappion.

Toki viime vuonna suoritimme mölliradan, kun nyt oli vuorossa kisaavien rata. Mutta sama ja se.

Jokaiselle suotiin kaksi lähtöä, ja me mokasimme ne molemmat. Valo ei ensinnäkään muistanut puomin funktiota ollenkaan ja jäi seisomaan puomin alastulon kohdalle noin puoleksi minuutiksi. Molemmilla kerroilla. Yritin olla kärsivällinen ja odottaa, että se armollisesti asettaisi etukäpälänsä maahan, jotta pääsisimme jatkamaan. Mutta kyllä ne sekunnit tuntuivat pitkiltä ja piinaavilta.

Nojaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut sen vain juosta puomia läpi. Sähläsimme kuitenkin molemmissa lähdöissä muutakin, ja tulokseksi saimme kaksi hylättyä.

Se harmitti niin paljon, että teki mieli heittää nappikset ojaan. Vähän hengiteltyäni katsoin Valoa, ja se huiskautti kokeiluksi häntää. Ei se mitään. Ensi kerralla me osataan taas vähän paremmin.

Ja niin siitä hännänhuiskautuksesta tuli minun loppuiltani pelastus.

Toki virheet harmittavat edelleen, mutta Maailman Parhaimman Treenikaverin kanssa on mukava mennä hiomaan niitä virheitä pois.

Paras työpäivä ikinä

Vaikka uskon, että Valo oikeasti pitää siitä, että se saa toisinaan tulla töihin mukaan, ei toimisto ole Valon lempipaikka. Siellä on nimittäin todella tylsää, jota pitää välillä alleviivata raskain huokauksin ja itkuin.

Viime perjantai oli kuitenkin työpäivä Valon mieleen. Matkasimme muutaman työkaverin kanssa mökille. Teimme töitä, grillasimme, ulkoilimme ja puhuimme syntyjä syviä. Vietimme koko perjantain näissä maisemissa.

Valo oli uudesta toimistosta niin mielissään, että ensimmäiset puoli tuntia se vain juoksi ympyrää. Loput päivästä se ui, kerjäsi ruokaa ja frisbeeheittoja, söi käpyjä ja tutki uusia maisemia.

Kotiin tullessamme Valo meni suoraan petiinsä ja tuli sieltä pois vasta lauantaiaamupäivänä.

Just another day at the office.

Miten viilennät koiraasi?

Näillä helteillä sitä taas taputtaa itseään olalle, ettei hankkinutkaan sitä kaikista pörröisintä koiraa. Mutta on se Valonkin turkki melko paksu, ja varmaan joka hurtta on läkähdyksissä, kun lämpömittari kilahtaa yli hellerajan.

Iltapäivälehtien tyyliin ajattelin koota viisi parasta vinkkiä siihen, miten pidät koirasi parhaiten viileänä kuumilla keleillä. Ainakin meillä nämä ovat toimineet. Vaikka ilmat ovatkin viilenemmässä, lämpimiä ilmoja tulee varmasti kesän aikana vielä riittämiin.

1. Pidä jatkuvasti vettä tarjolla. Vatsalaukun kiertymän riski voi helteillä olla suurempi, jos koiran antaa latkia kerralla vatsan täydeltä vettä. Jos siis koira on ollut todella kuumissaan ja janoinen, eikä se ole vähään aikaan juonut, anna vettä pienissä erissä useamman kerran. 

2. Ajoita pidemmät lenkit aikaiseen aamuun ja myöhäiseen iltaan. Itse herään hellepäivinä ennen kahdeksaa, jolloin lämpötila on vielä alle 20. 

3. Älä jätä koiraasi autoon pitkäksi aikaa. Tiesitkö, että jos autosi on varjoisalla paikalla 18 asteen lämpötilalla, on autossa 38 astetta? Ja 23 asteen auringossa autossa on jopa 62 astetta lämmintä? Ikkunan avaaminenkaan ei juuri auta. Katso lisää aste-eroja täältä.

4. Jos haluat ulkona viilentää koiraasi, on mahan kasteleminen hyvä keino. Sen sijaan vältä selän kastelemista. Aurinko nimittäin haihduttaa veden nopeasti pois ja selän kasteleminen voi näin ollen jopa lisätä koiran tukalaa oloa. Tämän olen huomannut hyvin myös, kun Valo on viilentänyt itseään. Se menee ojanpenkkaan maha edellä, mutta ei koskaan kastele selkäänsä.

5. Pura koiran energiaa muilla tavoin kuin helteessä juoksemalla. Kuumuus saa vetämättömäksi, mutta olen huomannut, että Valolla riittäisi kyllä helteilläkin virtaa touhuta. Keskipäivällä auringon porottaessa ei kuitenkaan viitsi lämpöhalvauksen pelossa kovinkaan paljon urheilla. Meillä varsinkin uiminen ja sisäaktiviitetit, kuten temppujen tekeminen ja aktivointilelujen käyttäminen, ovat kovassa huudossa.

+ Anna koirallesi jääpaloja! Meillä on pakkasessa jälleen varta vasten Valolle jäädytettyjä pingviinijääpaloja. Valo on aina jääpalan saatuaan ihan superonnessaan.

Ihan pihalla

Nyt minä sen ymmärrän. Kaikki ne tuhannet suomalaiset, jotka kesän tullen istuttavat perennoja ja kitkevät rikkaruohoja viidettä tuntia putkeen.

Oman pihamme saatuamme meistä on tullut ihan samanlaisia. Basilika sinne, pinaatti tuonne. Kaiken sen istutuksen, kitkemisen ja ruohonleikkuun lomassa luulen, että Valo on nauttinut pihalla olemisesta kaikista eniten. Se ei enää muuta haluaisikaan tehdä kuin oleskella pihalla, etsiä ojasta keppejä ja katsoa ohilipuvia lapsia ja muita kanssakulkijoita.

Jos Valon päästää pihalle aamulla, se ei sieltä haluaisi enää pois koko päivänä. Sisälle mentäessä se pyytää heti takaisin ulos. Eikä lenkitkään oikein kiinnosta, kun hajut voi saada kätevästi pihaltakin.

Ja mikäs siinä. Ei meidän piha mikään puutarhaunelma ole, mutta se on kotoisa ja meille sopiva. Etäpäivinä voi tehdä töitä ulkona, eikä työnteko tunnukaan työltä. Ruoka-aikoina voi mennä terassille grillaamaan, joka sekään ei oikein tunnu ruuanlaitolta.

Piha on hyvästä syystä kesällä varakoti. Siellä kaikki tekeminen tuntuu jotenkin kivemmalta. Rennommalta.

Kiirefiilis

Kyllä me täällä vielä ollaan, vaikka kirjoitustahti on vähän laimennut. Puutarhurin tyttärenä olen jotenkin omaksunut sen, että toukokuu on ihmisen kiireisintä aikaa. Silloin kevät alkaa kunnolla ja on äitienpäivää, syntymäpäivää ja valmistujaisjuhlia. Vaikka minä en työkseni kukkia myykään, on tunne kiireestä vallannut minutkin.

No mitäs me sitten ollaan tehty, kun ollaan oltu niin kiireisiä? No, eipä juuri mitään.

Olen kyllä tehnyt viime aikoina melko kovasti töitä, ja työtahti alkaa jo vähän väsyttämään. Ahkerointi palkitaan kuitenkin kesällä, kun saan pitää ensimmäinen, kuukauden palkallisen lomani ikinä! Ihan supermahtavaa.

Aloitimme Valon kanssa myös hakutreenit. Tai siis periaattessa aloitimme. Olen käynyt treeneihin kuuluvalla teoriaosuudella, ja siihen hakuilu on toistaiseksi jäänyt. Varsinaisia harjoituksia on pidetty vasta yhdet, ja niihin emme päässeet, koska olin töissä. Mutta ensi treeneihin menemme, varmasti. Valo on sen luokan hajuherne että olen saletti, että haku on meille hyvä laji.

Aksailu taas on jäänyt harmittavan vähälle huomiolle. Ehdin jo merkitä kalenteriin useita kisoja, mutta kaikenlainen muu ohjelma on sivuuttanut kisahaaveet hetkeksi. Treenikentällekään emme ole ehtineet kuin kerran, pari viikossa.

Ja olemme me tietysti jonkin verran myös ihan vain ulkoilleet. Ylläoleva kuva on otettu pari päivää sitten. Löysimme tiemme vähän peruslenkkiä kauempaa, ja oli kyllä virkistävää kävellä uusissa maisemissa. Harmittavan nopeasti sitä rutinoituu kulkemaat aina samat peruslenkit. Vähän väsyneempänä olen yrittänyt rikkoa rutiineja kävelemällä lenkin vastakkaiseen suuntaan, tai ottamalla pienen sivuaskeleen eri suuntaan. Niinä päivinä taas, kun energiaa on ollut enemmän, olen ottanut täyskäännöksen ja suunnannut ihan eri reiteille. Se on tehnyt hyvää.

Ei kai me siis ihan toimettomina olla täällä pyöritty. Niin - ja vaikka töitä ja muita tehtäviä olisikin paljon, on koira oiva työkalu palauttamaan sfääreissä leijuvan ihmisraunion takaisin maan pinnalle. Harvoin koiralla on hoppu minnekään, ainakaan ulkona.

Lenkki ja sivuaskel kerrallaan, kaikki se kiire haihtuu pikkuhiljaa pois.