Pieni määrä taukoa

Viime viikonloppu oli harmittavan koiraköyhä.

Lauantaina olin koko päivän työmatkalla, ja palasin vasta illalla kotiin. Sunnuntaina taas kävin siskoni kanssa maalamassa ensimmäistä kertaa graffiteja niille tarkoitetussa paikassa. Varsinkin edellispäivän koiravähyyden takia graffitimaalauksiin päätyi, kukapa muu kuin Valo. Mihin sitä koiranomistaja karvoistansa pääsisi.

Taiteellinen lahjakkuuteni tulee selvästi esille graffiteissa, eikö! Pahinta oli, kun ohikulkeva mummo pysähtyi katsomaan maalauksiamme, ja kehui niitä vuolaasti. Hän pelkäsi myös kovasti, että joku tulisi tuhrimaan työmme, ai kauheata kun on sellastakin ilkivaltaa. Minä kyllä salaa toivon, että joku on tämän työn jo peittänyt ja tehnyt uuden, hienomman maalauksen päälle.

Nojaa. Spraypurkilla suihkiminen seinään oli silti aika hauskaa. Mielummin minä edelleen vapaa-aikani metsässä vietän, ihan sen oikean Valon kanssa, mutta silloin tällöin uusien asioiden kokeileminen ei ole mikään huono juttu.

Koiraköyhät päivät jatkuvat harmi kyllä edelleen, kun sairastuin viikon alusta vatsatautiin. M vei Valon eilen vanhempiensa luokse hoitoon, mutta hakee sen tänään takaisin. Minullakin alkaa jo ruoka pysymään sisällä ja olo kohentua, joten ehkä tänään voin tuon koiruuden kanssa mennä jo iltalenkin.

Se on kumma ilmiö. Sitä tosiaan osaa arvostaa asioita, sitten kun niitä ei enää ole. Minulla on toki Valo vielä, mutta jo pienien taukojen ansiosta sitä arvostaa koiraansa entistä enemmän. Niitä välillä niin pitkästyttäviä lenkkejä, kun Valo tahtoisi nuuskia jokaista kannonnokkaa. Ja niitä surkeita uikutuksia, kun Valolla on niiiin tylsää eikä mikään touhuamisen määrä riitä. 

Kaikki nuo pienet asiat tuntuvat nyt kovin tärkeiltä ja arvokkailta asioilta.

Joten kun Valo illalla tulee kotiin, kävelemme yhdessä pitkän lenkin. Pysähdymme jokaisen puun kohdalle, haistelemme ilmaa ja ehkä riehaannumme ojanpenkasta. Ja olemme. Kunhan vain olemme.