Kolme vuotta kotona

Tasan kolme vuotta sitten Valo tuli meille.

En olisi muistanut sitä, ellen olisi lukenut minun ja M:n vanhoja tekstiviestejä. M lähetti minulle päivää ennen pennun hakemista viestin, jossa luki "Tiedätkö mikä päivä huomenna on?" ja minä vastasin että "Onnenpäivä!". Nuo viestit minä kyllä muistan.

Muistan myös sen toiveikkaan ja pelonsekaisen fiiliksen, mikä minulla oli, kun ajoimme hakemaan Valoa. Ja sen jännityksen, kun ensimmäistä kertaa sain silittää omaa koiraani, heittää sille lelua ja katsella kuinka se leikki sisarustensa kanssa.

Ja muistan sen epätoivon hetken, kun lähdimme ajamaan kotiin, ja Valo itki kurkku suorana haluavansa takaisin. Sitten, kymmenen minuutin kuluttua, itku lakkasi ja Valo nukahti. Silloin minä ajattelin, että tämä on nyt meidän koira.

Kolmeen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Olemme käyneet pentukursseilla, tokossa, agilityssa, koirauimalassa ja koirakouluttajalla. Valo on syönyt litratolkulla lunta, laatikollisen rotanmyrkkyä ja pussillisen pähkinöitä. Olemme opettaneet Valolle kierimistä, ravistelua, noutamista ja valonkatkaisijan painamista. Olemme tutustuneet naapureihin ja tavanneet lukuisia muita koiraihmisiä. Valo on saanut lastillisen koirakavereita ja kourallisen vihollisia.

Vaikka tämä onkin klisee, aika todella on mennyt ihan hirvittävän nopeasti. En voi uskoa, että Valo on ihan oikeasti jo 3-vuotias ja aikuinen koira.

On siinä tietysti hyvätkin puolensa, ettei Valo ole enää pentu. Ei esimerkiksi tarvitse enää suojella mattoja kuin pyhintä omaisuutta ja rynnätä pää kolmantena jalkana ulos, kun Valo aamulla herää. Eikä Valoa tarvitse enää kantaa kotiin, vaikka lenkki vähän venähtäisikin.

Ja kaikista tärkein: pentuna Valoa ei voinut kunnolla halata kun se oli niin pieni. Nyt voi.