Metsän pyörteissä

Luulin, että luontopolut ovat leppoisia, hyvin merkittyjä reittejä, joita pitkin voi tallata vaikka lenkkarien nauhat löysällä. Selvisi, että ei ole.

Ainakaan tämä yksi, jolla kävimme Valon uuden ystävän Cocon ja hänen omistajansa kanssa.

Reitti oli pitkä, kuoppaisa ja mutkitteleva ja minä kaaduin kalliolle löysien nauhojeni takia. Sain myös hyttysenpiston silmään, joka allergisoi niin että näytin saaneeni turpiin ja Valo meinasi hypätä lampeen, mistä se ei olisi päässyt enää ylös ilman apua.

Mutta noin muuten retki oli kyllä mukava. Siis ihan oikeasti mukava. Pidän kovasti metsässä olemisesta, ja myös Valo puikkelehti eteenpäin kuin affena mökkijärvellä. Pienelle Cocolle jotkin nousut olivat liian suuria, mutta sinnikkäästi sekin kiipesi lähes joka niemelle ja notkolle.

Lopulta kotiin päästessämme minulla oli lähes umpeen muurautunut silmä, hyttysenpistoksista läikikkäät kädet, kalliota vasten nirhautuneet, mustelmaiset jalat mutta - mikä tärkeintä - myös yksi hyvin väsynyt koira.

Se on onnea se.

Tsatsikiturre

Kävimme Valon kanssa viime vuonna ravintolassa syömässä. Kokemus oli mukava, enkä uskonut, että siitä olisi voinut saada enempää pisteitä. Mutta nyt löysin lähes kympin paikan.

Kävimme taas syömässä hampurilaiset, tosin tällä kertaa kasvispurilaiset. Ruoka oli varsin hyvää, ei mitään MasterChef-tasoa mutta hintansa arvoista. Mutta palvelu. Se ratkaisi diilin.

Ravintolan pitäjä sanoi aluksi, että tämän täytyy olla meidän ensimmäinen kerta. Kun kysyin, miten hän arvasi, kertoi hän muistavansa jokaisen koiran, joka ravintolassa vierailee. Valo sai rapsutuksia, huomioita, sille tuotiin kylmää vettä ja jumantsuikka se sai jopa oman annoksen falafelia ja tsatsikia.

Ei tarvinne erikseen sanoa, että Valo viihtyi hyvin. Ja kukapa koiranomistaja ei viihtyisi hyvin, jos koiraa kohdellaan kauniisti.

Koiraystävällisiä kahviloita ja ravintoloita on nykyään enemmän kuin suppilovahveroita sadesäällä, ja niitä on myös suppiksia helpommin löydettävissä. Itse keksin tämän ruokalan Tassut kartalla -palvelun avulla. Sivuille on listattu ravintoloiden lisäksi mm. koiraystävällisiä kauppoja ja puistoja, jotka voi lajitella kaupungin mukaan. 

Koiran kanssa ravintolaan meneminen on siis oikeastaan varsin hyvä juttu. En usko, että olisimme saaneet ihan niin ystävällistä palvelua ja yhtä monta hymyä, jos Valo olisi jäänyt kotiin.

Rakastan sinua, koira

Rakastan sinua, koira.

Suuria, toiveikkaita silmiäsi, jotka sykähtävät innosta aina kun puhun sinulle.

Ympäriinsä pyörivää häntääsi, joka tiputtaa huomaamattasi sohvapöydältä kaikki tavarat.

Pehmeää turkkiasi, johon voisin hautautua päiviksi.

Notkeita tassujasi, jotka taipuvat kaksinkerroin ja ovat lähes aina kuraiset.

Hassuja korviasi, jotka menevät kiharaksi niiden kastuessa.

Märkää kuonoasi, joka tulee luokse, kun minulla on paha olla.

Rakastan sinua, koira. Ihan jokaista osaasi.

Eri kiva koirakaveri

Voi kyynel.

Kyynel minulta juuri meinasi silmäkulmasta tipahtaa, kun Valo tapasi ystäväni koiran Cocon. Coco on pirteä ja kaunis perhoskoira, jolla on pienestä koostaan huolimatta virtaa kuin voimalaitoksessa. Vaikka Coco on hyvän ystäväni koira ja kohta jo kaksivuotias, tapasi se Valon ensimmäistä kertaa vasta nyt.

Valo ei ole pentuaikojensa jälkeen haalinut ympärilleen kauheasti koirakavereita. Tai siis yhtään, jos tarkkoja ollaan. Agilitystä löytyy toki muutama varsin mukava tyyppi, mutta mitään varsinaisia leikkejä heidän kanssaan emme ole koskaan viritelleet. Naapuruston koiratkin ovat olleet lähinnä nuuhkaisututtuja.

Koirakavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että Valo ei oikein osaa olla koirien kanssa. Enkä puhu nyt agressiivisuudesta.

Valon ollessa pentu sosiaalistimme sitä kovasti ja päivän parhaat hetket olivatkin leikkihetket muiden pentujen kanssa. Yritin sinnikkäästi jatkaa leikkihetkien järjestämistä, mutta Valon kasvaessa kuvioon astuivat mukaan hormonit. Kyllä te tiedätte, ne hormonit jotka saavat unohtamaan leikkimisen ja tajuamaan oman lisääntymiskykynsä. Eikä haitannut, vaikkei tyttökoiria ollut lähettyvillä, kyllä poikakoiratkin kelpasivat.

Kun tilanne lopulta meni siihen, että koiran tavattuaan Valo ei kielloista huolimatta tehnyt enää muuta kuin astumisyrityksiä, luovutin koirakavereiden haalimisen. Tilanne ei ollut mukava niin toiselle koiralle, minulle kuin Valollekaan. Valon kastroinnin jälkeen tilanne helpottui huomattavasti, mutta leikkiyritykset olivat aika onnettomia edelleen.

Mutta palataan takaisin Cocoon ja minun vuodattamaani kyyneleeseen. Se oli nimittäin ilon kyynel.

Ystäväni ehdotti nimittäin koiratreffejä, ja suostuin siihen varauksella. Toiset koirat ovat aina kiinnostaneet Valoa ja se on sosiaalinen luonteeltaan, joten ajattelin, että ehkä nyt olisi sopiva hetki taas kokeilla. 

Ja hyvin siinä kävi. Epäilevä Eemeli sai nenilleen, kun huomasin että Valo ja Coco tulivat hyvin toimeen ja välillä, huomattavasta kokoerosta huolimatta, ne jopa leikkivät yhdessä. Ensimmäistä kertaa reiluun kahteen vuoteen Valo otti leikkiasennon toisen koiran kanssa! Ei niistä mitään bestiksiä tullut, mutta kuitenkin. Ne ottivat ensimmäisen askeleen kohti toveruutta.

Enempää en olisi saattanut toivoa.

Citykoiran vaatteissa

Töissä on ollut viime viikkoina kiireistä. Yhtenä päivänä, kun tiesin, että hommia on paljon ja myöhään menee, päätin ottaa Valon mukaan toimistolle.

Minulla oli heti aamulla palaveri yhdessä keskustan kahviloista, jonka ulkoterassille sai tuoda koiria. Kahvila oli todella tyylikäs, sellainen viiden euron cappucinojen ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanttien paikka. Ei siis kuraisten, karvaisten ja yli-innokkaiden koiranretaleiden paikka.

Valo on tosiaankin aina keskustaan päästessään innokas kuin pieni sähikäinen. Se on kaikesta hälinästä jotenkin kovin otettu, ja haluaisi tutkia jokaisen katukiveyksen ja pultsarin taskun.

Palaveri alkoi kuitenkin hyvin, vaikka terassilla oli melko paljon ihmisiä ja Valolla olisi ollut rakkautta heille jokaiselle.

Mutta sitten. Jostain kaukaa kuului ambulanssin ääni. Ja toisen, kolmannenkin. Koska Valo on Valo eikä voi vastustaa ambulanssien heleää soidinääntä, pisti se nupit kaakkoon ja ulvoi täyttä kurkkua. Noin viisi minuuttia.

Koko terassi jähmettyi. Voin sanoa, että ne olivat aika pitkät viisiminuuttiset ne. Kun ihmiset huomasivat, että se on koira!, en voinut muuta kuin nauraa. Sellaista vähän epäuskoista hävettää-pirusti-mutta-ei-tässä-mitään naurua.

Aika nopeasti ambulanssiepisodin jälkeen suuntasimme toimistolle päin, ja kiireestä huolimatta päätin kävellä verkkaisesti, jokaisesta askeleesta nauttien. Vähän niin kuin kerätäkseni itseäni.

Matkalla löysimme laiturin, jossa ihmettelimme sorsien menoa hetken. Siinä seistessäni ja katsoessani Valoa tajusin, että eihän se ole viiden euron cappucinoista ja vuohenjuusto-villirucola-papaija-croissanteista kiinni. Se on Valosta kiinni. Ja minusta. Mitä väliä sillä on, vaikka ihmiset katsoisivat kummaksuen kun Valo ulvoo ambulansseja? En minä heistä välitä, vaan Valosta.

Ja jos Valo haluaa ulvoa ambulansseja, niin minun puolestani ulvotkoot niille vaikka yötä päivää (no ei nyt ihan koko ajan, mutta tajuatte pointtini).

Ensi kerralla otan megafonin mukaan.

Jännitysnäytelmiä

Vaikka vietimme juhannuksen mökillä, oli kulunut viikonloppu täynnä jännitystä.

Tapasimme viime vuonna hirven, ja hirvikohtaamisista on näköjään muodostumassa perinne, sillä törmäsimme tähän uljaaseen olentoon taas torstaina.

Valo huomasi elikon ensin ja alkoi murista. Sitten hirvi huomasi meidät, ja päätin että nyt on parempi ottaa jalat alle ja juosta autotielle. Onneksi Valokin älysi lopettaa murinan ja otti käskystä kanssani hatkat.

Viikonlopun toinen iso jännityksen aihe oli veneily. Valo pääsi ensimmäistä kertaa elämässään soutuveneeseen. Aluksi kyyti vähän pelotti, sitten ihmetytti ja lopulta Valo piti etutassujaan veneen laidalla ja katseli innoissaan maisemia, tunki kuonoaan veden alle ja nautti olostaan.

Muita täpäriä hetkiä matkallamme tarjosi mökkinaapurimme. Heidän joukossaan oli tällä kertaa kaksi dobermannia. Toinen koirista piti Valoa sen verran kiinnostavana, että lähtiessämme lenkille se juoksi luoksemme. Vaikka koira oli säyseä ja sain huidottua sen pois, ei minulla ollut kovin ruusuiset ajatukset uudesta naapuristamme.

Ajattelin kyllä, että juhannuksemme olisi ollut sellainen letkeän rento. Syömistä, saunomista ja Aku Ankkoja. Ei dobermannien poishuitomista ja hirville murisemista. Mutta ei kai pieni jännitys koskaan pahasta ole. Ainakaan niin kauan, kun mitään jännittämistä enempää ei tapahdu.

Kolmen kopla

Vesi, frisbee ja selkäytimiä myöten innostunut koira.

Siitä on hyvä juhannus tehty.

Ja ehkä myös hyvästä ruuasta. Koska en syö makkaraa, aion grillata juustolla täytettyjä paprikoita ja sieniä sekä maissia. Lisäksi ajattelin leipoa mangojuustokakun. Ja syödä ainakin noin kilon karkkia, salaattia, lohta ja uusia perunoita. Ruokaa siis on. Se on tärkeää, sekä minun että Valon mielestä. Vaikka Valolle onkin tarjolla vain nappulaa, sillä se lihoo edelleen aika herkästi.

Eipä tässä siis lämpimillä keleillä niin suuri merkitys ole. Minulla on ne tärkeimmät asiat, tässä ja nyt. Ja niin taitaa olla Valollakin.