Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.
Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.
Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?
Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.
Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.
Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.
