Ne pienet ärsyttävät

Vaikka Valo on mielestäni ihan mahtikoira, on sillä useita pieniä juttuja, jotka ärsyttävät välillä todella paljon. Listasin Valon viisi ärsyttävintä tapaa.

1. Valo raaputtaa sohvaamme. Iltaisin TV:tä katsoessamme Valo tykkää pungertaa päänsä jalkojemme alle. Vähän ajan päästä kuuluu vain raaps raaps raaps kun Valon tassut raapivat sohvan reunaa sen kääriytyessä erilaisiin asentoihin. Sohvamme onkin kaikista kulunein juuri reunoista.

2. Valosta kuoriutuu varsinainen halinalle, kun on kyse naapureista. Kaikkia naapureita pitää aina tervehtiä, olivat ne tuttuja tai ei. Jos ne ovat meidän talossa, ne ovat kavereita, päättelee Valo ja menee häntä heiluen naapurin luo. Suurin osa naapureistamme pitää onneksi koirista, mutta eivät kuitenkaan kaikki. Valon suuri missio on saada jokainen naapuri silittämään sitä. Erityisen ärsyttävää on, jos olemme menossa sisälle ja jossain kaukana näkyy ihmisen siluetti. Valo parkkeeraa peränsä maahan ja jää odottamaan saapuvaa ihmistä, oli se kuka hyvänsä.

Olen muuten miettinyt, että miksi Valo antaa naapureiden silitellä itseään vaikka huru mycke, mutta minä ja M emme saa silittää sitä kuin iltaisin, kun se on väsynyt?

3. Valosta on useimmiten vaikeaa ottaa kuvia. Valo jää aina pönöttämään ja tuijottamaan hölmistyneenä, kun kaivan kameran esiin. Siksi suurin osa kuvista, joita täälläkin on, on tilannekuvia. Tosin eivät ne tilanteetkaan aina auta. Esimerkiksi leikkejä kuvatessani Valo työntää lelun aina ihan kameraan kiinni.

4. Olen jo aikaisemminkin maininnut, että Valo on aivan armoton pelkuri. Se on säikkynyt muun muassa ampiasta, itkevää vauvaa, limsapulloa, postinjakajaa ja jopa heinänkortta. Onneksi Valo tajuaa lopulta yleensä itsekin, että hei, ei tässä nyt sitten ollutkaan mitään hätää. Siis lopulta, kun se ensimmäiset kymmenen minuuttia on ensin panikoinut puskassa lymyävää pahaa limupulloa.

5. Mikään ei kuitenkaan vedä vertoja karvoille. Oi karvat, miten te osaattekin raastaa hermojani! Tämä ei varsinaisesti liity Valon luonteeseen millään tavalla, vaan on pelkkä sivutuote koirana olemisesta. Mutta kyllä ne karvat oman numeronsa ansaitsevat.

Olen tottunut siihen, että jos ruokaa tipahtaa lattialle, sen voi vielä syödä. Mutta ei kyllä enää. Vaikka kuinka puhkuisi ja puhaltaisi lattialta pelastamaansa perunanpalaa, se on ja pysyy niin karvaisena, ettei sitä meinaa tohtia syöttää edes koiralle.

Mutta täytyy sanoa, että sietäisin karvoja paljon paremmin, jos ne pysyisivät lattialla. Mutta ei: täällä ne seilaavat iloisesti joka nurkassa, hammasharjamukissa ja kengänkolossa. Ärsyttävintä on se, kun on imuroinut tuntikaupalla ja lopetettuaan sitä luulee, että koti on ihan tahraton ja karvaton. Sitten jostain leijailee yksi viaton karva. Kun se noukkii pois, jostain pöllähtää kymmenen lisää ja siitä alkaakin päättymätön oravanpyörä.

Ei näitä ärsyttävyyksiä onneksi kauheasti ole, en minä nimittäin enempää keksisi. Mutta kyllä näissäkin riittää ärsyyntymistä! Toisaalta eihän Valo olisi enää se sama Valo, jos se ei tervehtisi naapureita eikä raaputtaisi sohvaa. Ei taida siis designsohvaa tähän talouteen tulla ihan lähiaikoina.