Matonrullaajan paluu

Valo on taas alkanut rullamaan mattoja. Aiemmassa kodissamme Valolla oli ihan oma möyhinämatto, jota se ahkerasti käyttikin. Päivittäin se rullasi sitä ja asettui sitten päälle torkkumaan.

Uudessa kodissamme tilaa on paljon vähemmän, eikä täällä pieniä mattoja ole oikeastaan ollenkaan. Valon oma mattokin joutui karusti varastoon, jota vastaan se kyllä protestoi kovasti.

Valo otti tämän haasteena.

Eteisen paksu, pitkä ja painava matto päätyi kohteeksi. Olin itse jo kiivennyt parvisänkyymme nukkumaan, kun alhaalta alkoi kuulua rullausääniä. Pitkän ähinän jälkeen Valo sai aikaiseksi yhden vekin mattoon. Sen päälle se asettui sitten nukkumaan.

Aamulla, lenkin jälkeen Valo katsoi, että matto on edelleen rullalla ja asettui sen päälle. Kovin tyytyväinen se ei kyllä ollut. Kauhea työ ja tuloksena yksi ainoa taitos.

Että saisiko sen oman maton sieltä varastosta, kiitos.

Syvä huokaus

Siitä asti kun aloitimme agilityn, mielessäni on ollut lonkkien ja kyynärien kuvaus. Pohdin aikaansaamattomuuttani jo vuosi sitten, mutta vasta nyt sain korjattua asian. Veimme Valon kuvattavaksi.

En oikeastaan koskaan ajatellut, että tuloksista selviäisi mitään dramaattista. Olemme harrastaneet agilitya jo kolme vuotta ilman mitään huomattavia oireita. Halusin kuitenkin varmuuden vuoksi selvittää asian. En voisi antaa itselleni anteeksi tilannetta, missä olen pakottanut Valon treenaamaan, vaikka luusto murenisi.

Tätä pohtiessani mieleeni iski pelottava ajatus. Valon kastroinnin jälkeen sen vauhti on vähentynyt. Mutta mitä jos kastrointi ei ollutkaan siihen syy, vaan heikot lonkat?

Valon innostuessa vauhtia toki tulee, mutta mitä jos kipukin unohtuu silloin? Mitä jos olen vuoden verran kuluttanut jo entisestään heikkoa luustoa?

Vaikka pidinkin tilannetta epätodennäköisenä, kalvoi se mieltäni kuvauspäivään asti.

Ja huh. Syvä huokaus - kaikki oli hyvin. Valon lonkat olivat hyvät ja kyynärät erinomaiset. Voimme hyvillä mielin jatkaa treenaamista.

Kuvauspäivänä Valo rauhoitettiin, ja se oli koko loppupäivän kuin pienessä jurrissa. Törmäili seiniin, rojahteli maahan ja tärisi koipia myöten.



Ja täytyy sanoa, että pikkuisen huppelissa taisin minäkin olla. Ihan vain siitä tiedosta, että kaikki on hyvin.

Leikki vieköön

Leikkiminen on mielestäni yksi koiranomistajan tärkeimmistä tukipilareista, jota ei voi alleviivata tarpeeksi. Jokaisen koiranomistajan tulisi leikkiä koiransa kanssa.

Yhteinen leikkihetki vahvistaa sidettä ja yhteistyötaitoja ja antaa mahdollisuuden tutustua koiraan uudella tavalla. Koiran mieli virkistyy, sen motoriikka ja oppimiskyky kehittyy ja sosiaaliset taidot kohenevat.

Olen kuitenkin viime viikkoina oppinut tärkeän oppitunnin.

Kaikki eivät osaa leikkiä koiriensa kanssa.

Olen ollut mukana kouluttamassa koirakoita seurani pentu- ja arkitottelevaisuuskurssilla, ja siellä moni omistajista palkkaa koiraansa pelkästään nameilla. Eikä siinä mitään, mutta leikkitaukoja pidettäessä koko homma jää monilla seisomiseksi: "Kun ei se tykkää leluista."

Itselleni tämä oli iso oivallus, sillä Valo on pennusta lähtien ollut kova leikkimään ja jo pelkästään lelun esille ottaminen saa aikaan hepulin.

Sitä voisi luulla, että helppohan minun on sanoa, kun omistan riehakkan tollerin. Ja toki näin onkin, minulla on on ollut helppoa. Mutta alussa, kun Valo oli vielä pieni pennun pallero, minua jännitti. Epäröin, että mitenhän sen kanssa kuuluu olla. Yhdessä opettelimme pelisääntöjä, tutkimme toistemme luonteita ja käyttäytymismalleja ja niin - opettelimme myös leikkimään yhdessä. Mistä Valo innostuu, mikä saa sen viikset väpättämään? Milloin leikkiminen on hyvä asia, ja milloin lelu on parempi jättää taskun pohjalle?

Tärkeää on mielestäni oivaltaa, että ei se juju ole pelkästään itse lelussa.

Leikkimisen riemu tulee heittäytymisestä, hauskanpidosta ja yleisestä riekkumisesta. Rymytään koiran kanssa lattialla, viskellään ja vedetään lelua, juostaan pakoon ja kehutaan koiraa hyvästä käyttäytymisestä. Ei siihen aina edes tarvita lelua.

Olen nähnyt lukuisia innokkaita koiraita, joiden omistajat eivät kerta kaikkiaan viitsi leikkiä, ainakaan julkisesti. Palloa pidetään laiskasti kädessä ja sitten päivitellään, kun koira ei innostu. Miksi? Arastellaanko itsensä likoon laittamista? Vai koetaanko leikkihetki turhana?

Leikkiminen on kuitenkin kaikkea muuta kuin turhaa. Ja jos se tuntuu kankealta, pitää sitä opetella. Yhdessä.

Kakkospallilta kakkosiin!

JEEEEEEEEEEE!

JEE! JEE! JEE!

JEE!

Olen vieläkin niin iloinen, vaikka itse juhlapäivä olikin jo viikko sitten. Parempi vetää ilonaiheita historiasta, niin pysyy suu hymyssä nykyhetkessäkin, eikös. Viime viikonloppuna oli nimittäin agilitykisat, johon osallistuimme kolmen startin verran.

Ensimmäinen startti, nollatulos ja aika -5,29. Toinen sija ja SERTI!

JEEEEEEEEEEE!

Koska startteja jäi vielä kaksi, osallistuttiin sitten ihan muina koirakkoina suoraan perään kakkosluokan radoille.

Jännitti niin, että hyvä kun hihna pysyi kädessä. Ensimmäiseltä radalta saimmekin 5 virhepistettä ja tulimme neljänneksi. Ei minusta silti ihan huono aloitus. Toiselta radalta 10 virhepistettä ja sijoitumme ensimmäisiksi. Kakkosluokassa!

JEEEEEEEEEEE!

Niin me sitten kärräsimme kotiin koiranruokasäkkejä, uutta hihnaa ja pantaa, vitamiineja ja tietenkin - palkintoruusukkeet. Siskoni mielestä ruusukkeet sopivat vain hevoskisoihin mutta kyllä minä niitä silti ihan mielelläni vastaanotan.

Kuvamateriaalia radoista ei harmi kyllä ole. Suorituksemme eivät olleet kovin silmiähiveleviä (lue: minä huudan täyttä kurkkua ja säntäilen sinne tänne, koira lönkyttelee perässä minkä käpäliltään kerkiää), mutta ei tässä - onneksi - tyylipisteitä jaettukaan.

Vaikka radat olisivat toki voineet mennä paremmin, puhtaammin ja nopeammin, olen silti hurjan ylpeä. Meillä on hyvä tiimi.

Milloin on oikea aika ottaa koira?

Pohdimme kai melko pitkään koiran ottamista. Kun lopulta päädyimme sellaisen hankkimaan, ei siinä kestänyt kovin kauan, että kuulimme tassuparin tepastelevan kotonamme etsien pureskeltavia johtoja, huonekaluja ja kenkiä.

Nyt kun Valo on jo osa kalustoa ja siitä on ikuisuus, kun Valo on ollut pieni, on pentukuume alkanut nostaa taas päätään. Tai ketä minä yritän huijata. Pentukuume tuli tähän taloon siitä päivästä lähtien, kun unohdin, mitä kaikkea pennun pitäminen tuo tullessaan.

Haluaisin ihan hirveän kovasti toisen koiran. Olen maanitellut M:ää puhumalla koirien välisestä ystävyydestä. Olen surffaillut netissä katsomassa eri koirarotuja ja miettinyt sitä sopivaa meille. Ja olen katsonut kenneleitä jo alkutalvesta lähtien ja löytänytkin sopivan. Pentue syntyi kolme päivää sitten.

Juu, tässä kohtaa ei siis tule ilotulituksin ja ilon kyynelein vuodatettu viesti, jossa kerron, että seitsemän viikon päästä meille tepastaa tuosta pentueesta yksi ihana hauva.

Sillä vaikka minä kovasti tahtoisin toisen koiran, ei meillä vain ole aikaa sille juuri nyt. Ei aikaa, rahaa, eikä oikein tilaakaan.

Olen miettinyt kuumeisesti, että milloin se aika sitten on. Milloin on oikea aika ottaa koira? On se sitten ensimmäinen, toinen, kolmas tai jumantsuikka vaikka viidestoista, on päätös koiran ottamisesta aina yhtä iso asia.

Valon kohdalla minä en kauheasti raha-asioita tai muita miettinyt. Olimme M:n kanssa molemmat täyspäiväisiä opiskelijoita, urheilijoita ja siinä sivussa työskenteleviä. Monesta asiasta täytyi luopua, mutta tilalle saimme paljon enemmän. Saimme Valon. Olenkin alkanut miettimään, että voisiko toisenkin koiran kanssa käydä niin? Että me vain ottaisimme sen, vaikka aika olisikin huono, ja asiat kääntyisivät sitten itsestään omiin uomiinsa?

Sitä sanotaan, että vauvalle ei ole koskaan oikeaa aikaa. Ehkei koirillekaan ole. Mutta silti niitä vaan tupsahtelee, ja kumman hyvin suurin osa niiden kanssa pärjää.

Oletteko kuulleet termistä rajahyöty? Taloudesta tuttu termi toimii mielestäni vallan mainiosti myös koiran hankintaan. Rajahyöty tarkoittaa yksinkertaisuudessaan sitä hyödyn kasvua, mitä jonkin tuotteen lisähankinta aiheuttaa tai ei aiheuta.

Yhden koiran omistaminen on, minun tapauksessani, lähes pakollinen tarve. Se tuo niin paljon lisäarvoa elämään, että yhden koiran pitäminen on vähintäänkin kannattavaa. Mutta entä toisen koiran hankkiminen? Meillä on jo yhden koiran tuomat ilot: voin harrastaa agilitya ja muita koiraharrastuksia, käydä pitkillä lenkeillä, heitellä frisbeetä ja tavata muita koiraihmisiä. Kuinka paljon toinen koira tuo tähän yhtälöön lisäarvoa? Kolmannen koiran kohdalla voitaisiin jo puhua laskevasta rajahyödystä. Rahaa menisi enemmän kuin mihin minulla olisi varaa ja aikaa kaikkien kolmen kanssa puuhasteluun ei olisi.

Tiedän, että toisen koiran hankkiminen on vain ajan kysymys. Ennen pitkää se tulee. Se saattaa tulla jo ensi kesänä, tai vasta sitten kun Valo on jo seniori-ikäinen.

Siihen asti yritän pitää kiinni ajatuksesta, että ainakin meillä on yksi koira. Se on jo paljon enemmän, kuin mitä olen uskaltanut toivoa.

Aina ei vain jaksa

Yleensä arkielämä rullailee melko tasaista vauhtia, mutta koulun alettua ja töiden yhä jatkuessa lisävauhtia on tullut toden teolla. Olen venyttänyt rajojani jaksamisen kanssa ja toistaiseksi olen saanut kaiken hoidettua. Mutta kiireisyys vaatii veronsa.

Tällä kertaa verot on maksanut Valo. Kun on koira joka näyttää lähes aina siltä, että sen kanssa ei olisi ikinä leikitty, ulkoiltu tai vietetty aikaa, on todella helppoa tuntea olonsa riittämättömäksi. Silloinkin, kun viettää sen kanssa koko päivän yhdessä.

Ja silloin kun sitä koko päivää ei vietä - eikä edes muutamaa tuntia, soimaa omatunto kovempaa kuin Jimi Hendrixin Fenderi.

Mutta kun en vain jaksa.

Onneksi en hoida Valoa yksin. Ja onneksi, voi onneksi onneksi, Valo ei ole pitkävihainen. Sillä silloin kun jaksan leikkiä sen kanssa, edes muutaman minuutin, on Valo Maailman Onnellisin Koira. Ja huiskuaa se häntä lyhyilläkin lenkeillä.

Kaipa se rytmi tästä vielä tasoittuu, ajallaan. Ja silloin menen Valon kanssa pitkälle metsälenkille.

Tosin ennen sitä saatan ottaa vielä pidemmät päiväunet.