Kun jäljelle jää vain jääkaapin valo

Siirtyminen vanhasta kodista uuteen on nyt hoidettu. Asuimme edellisessä kodissamme melkein viisi vuotta, ja tuntuu oudolta, kun tutut lenkkipolut, naapurit ja huonekalujen sijainnit eivät olekaan enää olemassa, ainakaan meille. Nyt kaikki on uutta.

Aluksi Valon mielestä uusi oli uhka. Se katsoi sekaisin olevia tavararyökkiöitä ja pidätteli itkua. Se haukkui jokaiselle ohimenevälle autolle ja mökötti.

Itse muuttopäivänä Valolla oli kuitenkin varsin lokoisat oltavat. Kun me ronttasimme sohvakalustoa, oli Valo M:n vanhempien luona hoidossa. Alla olevat kuvat ovat M:n isän ottamia. Kerrankin laadukkaita kuvia!

Pikkuhiljaa uusi koti, oma piha ja uudet maastot ovat alkaneet tuntua Valosta mahdollisuudelta. Kääntöpiste taisi tulla siinä vaiheessa, kun asetuimme ensimmäisenä iltana lattialle nukkumaan, ja Valo tuli jalkoihini nukkumaan. Sitä vielä jännitti, ja läheisyys toi turvaa. Aamulla se ei kuitenkaan ollut enää jaloissani. Häntä oli noussut ylös ja olemuskin oli keveämpi.

Uuteen kotiin muuttaminen on kieltämättä ollut jännittävää meille kaikille. Lisäjännitystä meidän tapauksessa tuo se, että uusi kotimme on lähes puolet pienempi kuin aiempi asuntomme. Huoneita ei ole kuin yksi, joten sovussa olisi hyvä elää.

Toisaalta, se on varmasti aika hyvä ohje noin muutenkin. Elä sovussa, tai mökötä vessassa. 

 Ei tarvitse kahdesti miettiä, kumpi on parempi vaihtoehto.