x + y = z

Ensi viikolla minulla on pääsykoe.

Olen käyttänyt lähes kaiken liikenevän ajan pänttäämiseen. Koe sisältää lähinnä englannin kielioppia ja matematiikkaa, joten mitään teoriaa ei tarvitse opetella. Kysymykset sinällään eivät myöskään sisällä mitään korkean asteen tiedettä, mutta koe on täynnä kompia ja ansoja, joten skarppina täytyy olla.

Olen kertonut aiemmin, että puhun myös ruotsia, mutta kaksikielisyys ei ole aina pelkästään hyvä asia. Kun ajattelee suomeksi, on opiskellut ruotsiksi ja tehtävät ovat englanniksi, siitä syntyy aikamoinen soppa. Esimerkiksi kolmion pinta-alaa miettiessäni huomasin sanovani ääneen seuraavaa: "Triangelin area on base gånger height delat med två". No, ainakin ymmärrän itse, se tässä kai on tärkeintä.

Kokeen lähestyessä kaikki muu on ollut tauolla. Myös Valo. Lenkit ovat olleet lyhyitä ja niissäkin olen ollut aika poissaoleva.

Valo on kyllä tehnyt kaikkensa muistuttaakseen olemassaolostaan. Se on huokaillut, mököttänyt ja tullut jopa pyytämään, että lähdettäisiinkö ulos. Tänään se huokaili erityisen raskaasti, joten teimme päivällä oikein pitkän lenkin. Se taisi olla aika hyvä päätös, sillä olin laskenut monta tuntia peräjälkeen ja luvut sekoittuvat keskenään yhdeksi puuroksi.

Sitä paitsi, pieni tauko tekee aina hyvää, eikö niin?

Ja nyt, voin taas keskittyä matematiikan saloihin. Valokin on tyytyväinen. Ainakin hetken.

Uusi metsä

Teimme eilen pitkän metsälenkin. Kävimme maastossa, jossa emme ole aiemmin vierailleet. Vaikka uusi maisema teki kaikille hyvää, taisi Valo olla kaikista innostunein. Se juoksenteli, nuuski ja söi keppejä.


Vitsit, että Suomen metsät voivatkin olla kauniita! Oli melkein taianomainen tunnelma, kun oli niin vehreää. Luonnolla on tosiaan rauhoittava vaikutus (no, ainakin ihmisiin). Etenkin uusilla maisemilla tuntuu olevan oikein erityisvaikutus.

Yleensä sitä tulee käveltyä samat reitit päivästä ja viikosta toiseen. Lähimaasto on tullut niin tutuksi, ettei sitä osaa arvostaa samalla tavalla kuin aiemmin. Kun pääsee hetkeksi toisiin maisemiin, sitä huomaa, miten kauniissa maassa me asummekaan.

Ja on muuten aika mukavaa mennä huomenna taas töihin, kun on saanut rentoutua viikonlopun!

Puolikas pähkinä päivässä

Meillä on Valon kanssa yksi iso eroavaisuus. Nimittäin siinä missä minä viihdyn hyvin sisällä, Valon mielestä sisällä oleminen on järisyttävän tylsää. Edes lelut ei auta.

Onneksi lähdemme kohta mökille. Vaikka sanoinkin jo syyskuussa, että syksyn viimeinen mökkireissu on tehty, niin me sitten kuitenkin suuntaamme taas mökkiä kohti. Ei pitäisi yrittää ennustaa tulevaa, suunnitelmat muuttuvat aina. Tällä kertaa suunnitelmanmuutos tosin oli varsin mukava.

Mökkimatka tuli kyllä hyvään saumaan, koska nyt Valo voi juosta ulkona koko viikonlopun. Ehkä se jopa laihtuu vähän.

Valo on nimittäin lihonut entisestään, vaikka olen ollut tarkkana ruuan kanssa. Viikko sitten se painoi 22 kiloa ja näytti jotenkin erityisen lihavalta. Olen jostain syystä kehittänyt Valon lihomisesta itselleni ison ongelman. Pelkään, että se paisuu kuin pullataikina, jos emme pysy tarpeeksi skarppeina.

Antaisin mielelläni Valolle luita ja ties mitä herkkuja, mutta tällä hetkellä kaikki herkut ovat pannassa. Paitsi puolikas maapähkinä per päivä. Valo näyttää niin surkealta aina kun syömme, joten sovimme että se saa edes jotain.  

Olkoonkin sitten vain puolikas pähkinä.

Toimistojulkkis

Valo vierailee alinomaa työpaikkani Facebookissa ja Instagramissa. Useimmiten Valo-aiheiset kuvat ovat niitä kaikista suosituimpia päivityksiä. Alla löytyy muutama otos.

"Meillä on käynnissä Ota kaveri mukaan päivä. Valo näyttää mallia."

"Keppiä vai porkkanaa? Valon mielestä porkkanaa, ehdottomasti." 

"Maistuis varmaan Valollekin."

Valosta on tullut aika suosittu, oikea toimistojulkkis. Työpiireissä useat ihmiset tunnistavat luultavasti paremmin Valon kuin minut.

No, mikäs siinä. Jotkut vaan ovat luotuja tähteyteen.

Äiti vai emäntä?

"Mamma antaa sulle nyt vähän nappuloita."
"Odotas kun äiti laittaa pannan päälle."

Kuulostaako tutulta?

Aika moni koiranomistaja puhuu itsestään yksikön kolmannessa persoonassa. Se on aika hellyyttävää, mutta omaan suuhuni se kuulostaa turhan oudolta. Äitini kysyi minulta kerran, miksikä minä kutsun itseäni Valon kuullen. Kun vastasin, etten miksikään, äiti kauhistui: "eihän se tiedä kuka sä oot!" Niin juu.

Mutta vaikka puhuisinkin itsestäni, en usko että käyttäisin sanaa mamma. Enhän minä ole Valon äiti. Olen sen emäntä. Tosin en pidä emäntäkään kovin mukavana sanavalintana, koska siitä tulee mieleen vanhatpiiat, kaulimet ja ne samannimiset pääsiäsmunat (...). Ruotsalaisittan matte ja husse kuulostavat vähän mukavemmilta. Eipä meillä kyllä niitäkään ole käytetty.

Monet itseään äideiksi tituleeraavat taitavat ainakin jossakin määrin inhimillistää oman koiransa. Sinällään ymmärrän kyllä, sillä inhimillistän itsekin Valoa välillä. Sanon esimerkiksi usein ääneen M:lle mitä kuvittelen Valon ajattelevan. Ja en minä sano, että inhimillistäminen olisi täysin väärin. Mutta on se pikkuisen väärin silti. Jos koiraa kohdellaan kuin ihmistä, ketä se oikestaan palvelee? Koiraa vai sen omistajaa?

Valo nukkumassa vieraspedillä. Unikaverina hiiripehmolelu.

Koira pysyy koirana vaikka sitä kuinka puunaisi, vaatetuttaisi ja kutsuisi lapsekseen. Koiranvaatteeista en kirjoita enempää, koska ne ovat mielestäni pelkkää kuraa. Käyttövaatteet, kuten huomioliivit tai herkästi paleleville tarkoitetut lämpivät vaatteet ovat tietysti asia erikseen. 

Ei siis liene kovin epäselvää, että pidän mammattelua ja äidittelyä vähän turhanpäiväisenä. Silti en ole päässyt tästä ilmiöstä täysin eroon. Vaikka en itse tituleeraa itseäni oikeastaan miksikään Valon kuulleen, muut käyttävät minusta sujuvasti sanaa mamma.

Ja niin, kyllähän siitä tulee aika hyvä fiilis. Mamma! Minä olen Valon mamma!

Rakas rakki

Vaikka Valossa on lukuisia ärsyttävyyksiä, löytyy niitä hyviä puolia paljon, paljon enemmän. Kaiken kaikkiaan Valo on ihan mahtava ipana, sellainen rakas rakki. Tästä seuraa aika siirappinen teksti tuon hurtan hyvistä ominaisuuksista, joten kannattaa laittaa ne vaaleanpunaiset lasit jo nyt päälle.

Ensinnäkin arvostan sitä, että Valo lähtee aina innolla mukaan uusiin asioihin. Minusta on ihan parasta, että minulla on kaveri joka on jo menossa, kun keksin ehdottaa esimerkiksi lätäköissä hyppimistä, onkaloon kurkkimista tai keppien heittelemistä.

Valo lähtee myös aina leikkiin mukaan. Luulin aiemmin, että kaikki koirat tykkäävät leikkimisestä. Agilityssa olen kuitenkin törmännyt koiriin, joita leikkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa, varsinkaan jos se ei ole oma emäntä, kuka sitä lelua heiluttaa. Valolle sen sijaan on ihan sama, kuka lelun toisessa päässä on - aina ei tarvitse edes olla ketään.

Valo on todella ihmisrakas. Se on aika hienoa, miten hyvää fiilistä voi levittää niin helposti. Minusta on mahtavaa katsoa miten ihmisten - niin kodittomien, vanhusten kuin ihan tavallisten aikuistenkin - suupielet kaartuvat hymyyn kun ne silittelevät tuota oranssia karvapalloa. Lasten kanssa Valo on aika villi, joten varsinkin pikkulapset säikähtävät Valoa helposti. Luulen kuitenkin, että suuri osa Valon viehätysvoimasta tulee sen energisyydestä ja riehakkuudesta.

Vaikka lapset pelkäävätkin välillä Valoa, ei siihen oikeastaan ole syytä. Valo on nimittäin todella kiltti koira. Sitä saa vetää hännästä ja korvista, halata ja rutistaa. Eikä haittaa.

Olen myös todella kiitollinen siitä, että Valo ei ole remmirähjä. Voin pitää Valoa lenkeillä vapaana, eikä tarvitse pelätä, että se ryntäisi ohimenevän koiran tai jäniksen luo. On se hihnassa kävelykin aika mukavaa. Olemme opettaneet, että vetää ei saa. Valo on ottanut tämän sanoman sydänjuuriaan myöden todeksi, ja pyytää lupaa aina, kun se haluaa mennä haistelemaan jonnekin pidemmälle. Luvan pyytäminen tapahtuu pysähtymällä ja katsekontaktilla. Tähän vastaan sitten joko okei tai ei, riippuen siitä missä tilanteessa ollaan.

Valo on myös mainio koira siitä, että siitä pystyy heti sanomaan, millä tuulella se on. Jos Valo on esimerkiksi innostunut, sen silmät muuttuvat suuriksi ja häntä alkaa pyörimään. Jos se taas on tylsistynyt, se huokailee ja mököttää. Ja jos se on oikein väsynyt, se kääriytyy omaan häntäänsä nukkumaan.

Parasta Valossa on kuitenkin ehdottomasti sen elämänilo. Loputon uteliaisuus, innostuneisuus ja itsevarmuus ovat hyveitä, jotka minäkin mieluusti omistaisin.

Kolme plus kolme lempikuvaa

Miksi lempikuvat ovat yleensä suttuisia ja huonolaatuisia? Suurin osa ottamistani kuvistani eivät kyllä ole kovin laadukkaita muutenkaan, olivat ne lempikuvia tai eivät. Valokuviin liittyvät muistot tekevät kuvista rakkaita, vaikka niitä ei aina kehtaisikaan näyttää muuta kuin omalle äidilleen. Ja nyt minä näytän ne teille.

Valosta on monta kivaa kuvaa, ja niistä oli vaikea valita ne parhaimmat. Ajattelin ensin valita vain kolme, mutta se oli liian hankalaa. Hyvä kompromissi oli mielestäni kolme pentuajan ja kolme aikuisiän lempikuvaa.

Aloitetaan pentukuvilla, koska ne nyt vaan ovat, no, pentukuvia. Ensinnäkin tämä kuva:

Kuva on niiiin suttuinen, ja silti minä tykkään tästä ihan hirvittävästi. Tämä on luultavasti se kaikista rakkain kuva. Valo on kuvassa meillä toista päivää. Se yritti kaivaa kaapin alle joutunutta lelua, mutta nukahti kesken koko touhun.

Sitten on tämä. Taulu on olohuoneemme seinällä. Kuva on otettu Valon ensimmäisenä kesänä. Valo seisoo mökin rappusilla ja sen suusta roikkuu joku härpäke. Valo on jo pentuna ollut ihan Valo. Lisäksi kuvassa on mielestäni hyvät värit, ja sen takia se on päätynyt seinälle asti.

Viimeinen pentuajan suosikkikuvani on tämä. Valo keksi mököttää verhojen alla jo todella varhain ja se tekee sitä vieläkin. Nurkkaus on Valon lempipaikka, onhan se olohuoneessa parvekkeen ja keittiön vieressä.

Sitten aikuisiän kuvat.

Tämä kuva on otettu viime vuonna mökillä. Valo on kuvassa vain niin valomainen kuin nyt vaan voi olla, ja siksi minä tykkään tästä kuvasta niin paljon. Siellä se rymyää kuin mikäkin elukka. Koko kuvasarjan voi katsoa täältä.



Seuraava kuva on taas otettu tämän vuoden toukokuussa. Tykkään tästä eniten siksi, että olen kerrankin osannut ajoittaa kameran napin painamisen oikeaan aikaan! Kuva on otettu noin kuukausi Valon kastroimisen jälkeen, ja tämä oli yksi ensimmäisistä lenkeistä, kun Valo touhusi samalla tavalla kuin ennen leikkausta.

Viimeinen lempikuva. En itse välitä kauheasti talvesta, koska se on mielestäni liian pitkä, kylmä ja pimeä. Valolle sen sijaan on ihan sama, minkälainen ilma ulkona on. Satakoot vaikka hevosenkokoisia rakeita. Innostus yleensä jalkautuu minuunkin, ja tämä kuva on hyvä muistutus siitä. Tämän kuvan kuvasarja löytyy täältä.

Mitä enemmän katson näitä kuvia, sen enemmän muistoja ja tunteita ne herättävät. Ehkä siksi, sillä ei olekaan väliä, kuinka laadukkaita tai onnistuneita kuvat ovat.

Valoisa arki

Olen kirjoittanut monesti, miten Valo piristää, vaikka arki olisi harmaata. Ei se kuitenkaan aina mene niin. Välillä ei todellakaan tekisi mieli kömpiä sängystä viemään koiraa aamulenkille.

Viime viikolla oli monta sellaista päivää.

M sairastui keuhkokuumeeseen, joten minä otin vastuulleni kaikki koiran ulkoilutukset. Lisäksi kävin tavalliseen tapaan töissä, luin pääsykokeeseen, tein ruokaa ja hoidin potilasta.

Olin koko viikon väsynyt ja stressaantunut. Sitten tuli torstai. Väsytti edelleen. Tulin töistä kotiin, ja läksimme Valon kanssa lenkille. Ulkona satoi kaatamalla ja Valo meni syömään sorsille tarkoitettua pullaa. Minua ketutti niin paljon, että meinasin alkaa itkemään. Ajattelin että tästä ei tule mitään, en jaksa enää, menen peiton alle loppuvuodeksi.

Olin silti jo etukäteen päättänyt, että ulkona ollaan tunti, ja siitähän ei lipsuta. Ensimmäiset 40 minuuttia olivat yhtä tuskaa. Palloilimme pimeässä, silmät lupsuivat, vilutti ja nälätti.

Sitten tapahtui jotain. Kaikki ketutus, harmitus ja väsymys kaikkosi. Yhtäkkiä huomasin, että juoksin kilpaa Valon kanssa mäkeä ylös. Heitin pari käpyä, Valo syöksyi perään. Hymyilytti. En edes tajua, että miten siinä kävi niin! Tähdet olivat suotuisia, maapallo höyrysi positiivista energiaa ja Valon valovoima sokaisi minut.

Uskon, että omaan mielialaan voi vaikuttaa suuresti asenteillaan. Tietysti se harmittaa, että väsyttää, nälättää ja paleluttaa, varsinkin jos sille ei voi tehdä mitään. Mutta silloin se on vain hyväksyttävä. Olen kyllä melko positiivinen tyyppi jo luonnostaan. Silti tilanteissa, kun tekemistä on enemmän kuin jaksaisi, meinaa välillä usko loppua.

Onneksi minulla on Valo, joka jaksaa muistuttaa elämän hyvistä puolista. Silloinkin, kun arki on sysimustaa.