Keltanokat agilityn SM-kisoissa

Olen niin onnellinen, väsynyt ja helpottunut viime viikonlopusta.

Me olimme nimittäin mukana agilityn SM-kisoissa! Tähän kohtaan pieni tuuletus: JEEEEEE!

Olin matkasta loputtoman innoissani, sillä en kuvitellut pääseväni SM:eihin vielä tänä vuonna. Yksilöissä emme päässetkään starttaamaan, mutta joukkuekisan vedimme kapteenin roolilla.

Kisat pidettiin Oulussa, mikä tarkoitti kahta junassa vietettyä yötä. Ne olivat melko pitkät yöt ne. Valo oli levoton ja tuli vähän väliä tökkimään minua nenään. Minulla oli kylmä ja nyysin Valon karvaisen viltin junanlattialta molempina öinä. Ja matkakumppanimme olivat humalassa ja kyselivät meiltä mm. onko Valo "sokeiden koira". 

Itse suorituksemme jäi vähän alavireiseksi. Kuten juontaja totesi, "hylätty suoritus, mutta ei se mitään". Tulosten kannalta tämä ei tosiaan haitannut, sillä joukkueemme oli jo hylätty aiempien suoritusten perusteella. Virheet ja hidas vauhti vähän jäivät kyllä harmittamaan. Toisaalta, näissä kisoissa oli niin mahtava fiilis, että ainoa ajatukseni radan loputtua oli, että tänne haluan uudestaan.

Nollat kehiin

Hurautimme Valon kanssa eilen agilitykisoissa kaksi starttia.

Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.

Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.

Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.

Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.

Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.

Play!

Starttasimme tänään ensi kertaa kolmosissa. Meillä oli vain yksi rata. Ihan kivasti meni muuten, mutta unohdin katsoa koiraa.

Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.

Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.

Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.

Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.

Kolmosiin!

Hyllyputken jälkeen Valo näytti taas, miten sitä agilitya suoritetaan! Eilen juoksimme agilitykisoissa kaksi rataa, joista molemmista napsahti nollat taskuun. Toinen nolla oli kolmas kakkosluokassa; nyt ollaan siis virallisesti kolmosluokassa!

Alla video ensimmäisestä radasta. Molemmat radat olivat melko helppoja: virtaviivaista juoksua, joka ei sinällään ole meidän vahvuutemme. Valo on nykyään jo melko estevarma, mutta nopeus on kompastuskivemme. Suoralla pätkällä minä juoksen usein kovempaa kuin Valo, vaikka kyllä se käpälistään lujaakin pääsee, paljon lujempaa kuin minä. Vauhtikestävyystreenejä siis tiedossa.

Kilpakaveri tuli muuten sanomaan, että sulla on magee tolleri. On hyvä tietää, että vaikka vauhti ei ole huima, on tyyli silti hallussa.

320 kilometriä

Että tuli sitten ajettua reilut 300 kilometriä kahden, tai oikeastaan neljän, hyllyn takia.

Suuntasimme vähän aikaa sitten seurakaverin kanssa agilitykisoihin Lempäälään nollaratojen toivossa. Voisihan sitä sunnuntai-illan muullakin tavoin viettää, mutta me vietimme sen sitten autossa - ja neljän ansiokkaan hyllyn suorituksessa.

Molempien ratojen alussa Valo juoksi ensimmäisen hypyn ohi. Alkuja lukuun ottamatta suoritukset olivat kyllä ihan hyviä. Valolla oli hyvä draivi, ja sitä minä olenkin peräänkuuluttanut. Vähän karvas mieli kisoista silti jäi. No, jäipähän ensi vuodelle enemmän tavoiteltavaa.

 

Vuoden (melkein) viimeiset kisat

Viime viikonloppuna starttasimme kahden lähdön verran agilitykisoissa.

Ensimmäiseltä radalta tuli yliaikanolla (+ 1,66 sekuntia) ja kolmas sija. Toiselta radalta tuli kolmanneksi viimeiseltä esteeltä hylkäys, kun Valo kiipesi A:lle, vaikka sen piti mennä putkeen. Videolta näkee, että vähän harmitti. (Ilmeisesti muuten myös yleisöä, kun videolta kuuluu tuntemattoman lapsen huudahdus "sehän sai vain hyllyn!". Mahtava kommentaattori! Sama lapsi ihmetteli kuulemma vielä videon loputtua sitä, miten meille tuli hylly, vaikka näytti hyvältä. Hihi.)

Näiden kisojen piti olla viimeiset, mutta koska molemmat suoritukset olivat niin lähellä, innostuin ilmoittautumaan vielä yksiin kisoihin. Ne ovat tulevana viikonloppuna Lempäälässä, puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Ilmoittautuessa olin ihan fiiliksissä, nyt tuntuu jo vähän hassulta matkata yhteensä kolme tuntia noin kahden minuutin radallajuoksua varten. Varsinkin, kun olisi tässä muutakin tekemistä. Tosin parasta tekemistä on kyllä juuri tämä - Valon kanssa yhdessä vietetty aika.

Ja eikö pieni hupsuus ja spontaanius ole välillä ihan hyvästä?

 

 

Joskus kaikki voi mennä myös hyvin

Olimme Valon kanssa viime viikonloppuna agilitykisoissa.

Kisoja edeltävät treenit eivät menneet kauhean hyvin, ja panikoin kisoissakin, että mitä jos se taas menee putkeen tarpeilleen. Se kuva piirtyi verkkokalvooni ilmeisesti sitten pysyvästi. Hirveän kiva. Teimme tämän takia ennen kisoja pitkän lenkin, jonka takia onnistuin missaamaan ensimmäisen radan kohdalla rataantutustumisen.

Ei ollut kauhean hyvät fiilikset ei. Mutta sitten ajattelin, että piru vie. Meni syteen tai saveen, keskitytään pariin hankalaan kohtaan ja katsotaan mitä tulee. Kunhan tehdään hyvällä menolla.

Ja niinhän siinä sitten kävi, että hyvä meno tarkoitti myös melko hyvää suoritusta. Toisella radalla keskityin nopeuttamaan tempoamme, joka osaltaan onnistuikin.

Molemmat radat olivat virheettömiä, mutta ensimmäiseltä radalta tuli vajaa kaksi sekuntia yliaikaa. Toisella radalla olimme nopeampia: ykkössija ja ensimmäinen luva kakkosluokasta napsahti taskuun.

Kyllä maar olen vain tyytyväinen!

Videoita jälkikäteen katsoessani tulee kyllä mieleen ihan hirvittävästi korjattavaa. Mutta siihen päivään ja hetkeen, ne suoritukset riittivät oikein hyvin.

Sehän meni ihan putkeen

Viime sunnuntain agilitytreenit menivät ihan putkeen. Siis eivät ollenkaan, mutta sitten kuitenkin.

Juu, olen ihan tarkoituksella näin kryptinen. Hävettää nimittäin vieläkin sen verran, etten tiedä pitäiskö tätä julkistaa vai ei. Mutta ihmisiä - ja koiria - tässä vain ollaan, eikö?

Treenamme sunnuntaisin heti aamusta. En käynyt kotona lenkillä, koska ajattelin ehtiväni lenkkeillä Valon kanssa hallin luona. Meillä tuli kuitenkin kiire, kun treenikaverini oli myöhässä sovitusta noutoajasta. Aikaa varsinaisesti ulkona lämmittelylle ei siten ollut oikeastaan ollenkaan, mutta ehdin kuitenkin päästää Valon - molemmille - tarpeilleen.

Sitten alkoivat treenit. Jakauduimme kolmen ryhmiin ja minä kokeneimpana aloitin treenit. Valo oli innosta piukeana ja pissasi alleen heti ensimmäiseksi. Se ei ole koskaan aiemmin tehnyt niin. Ei edes meidän kesätreenikentällä, joka on ulkona. Tästä viisastuneena olisi tietysti pitänyt viedä se ulos, mutta ajattelin että se oli siinä ja jatkoimme treenejä. Ohjasin Valon putkeen ja ihmettelin, kun sitä ei kuulunut sieltä pois. Ja sitten huomasin, että sehän vääntää torttua, putken sisälle!

Voi hyvä taivas, että minua hävetti, kun ängin putken sisälle kakkapussin kanssa. Tässä sitä treenaataan neljättä vuotta enkä edes tajua ulkoiluttaa koiraani. Valon vikana en tätä pidä, sillä se ei ollut mielenosoitus, vaan puhdas hätä. Vaikka, olisihan se kyllä voinut ilmoittaa hädästään. Tosin minäkin olin niin treenifiiliksissä, ettei siinä mitään signaaleja katsottu. Edellisillan lenkki jäi tyngäksi ja aamun lenkki jäi välistä. Ennen treenejä sillä oli kaksi minuuttia aikaa tehdä tarpeensa. Olisihan siitä jotain johtopäätöksiäkin voinut vetää, esimerkiksi jo ennen treenejä.

Tämän jälkeen vein, jokseenkin hysteerisenä, Valoa ulos joka viides minuutti. Treeneistä ei meinannut tulla mitään kun pelkäsin, että kohta se taas lorauttaa.

Reagoin tähän niin vahvasti varmaan sen takia, että en ollut tajunnut, miten koira voi kesken radan keskittyä mihinkään muuhun kuin radan suorittamiseen. Olen ajatellut, että sellaiset koirat ovat joko huonosti koulutettuja tai niitä ei suoraan sanottuna vain kiinnosta tarpeeksi.

Mutta eihän se niin mene. Ihmisiä ja koiria tässä totisesti ollaan. Ja sainpahan hyvän opetuksen: vie koira aina tarpeilleen ennen treenejä.

Kakkospallilta kakkosiin!

JEEEEEEEEEEE!

JEE! JEE! JEE!

JEE!

Olen vieläkin niin iloinen, vaikka itse juhlapäivä olikin jo viikko sitten. Parempi vetää ilonaiheita historiasta, niin pysyy suu hymyssä nykyhetkessäkin, eikös. Viime viikonloppuna oli nimittäin agilitykisat, johon osallistuimme kolmen startin verran.

Ensimmäinen startti, nollatulos ja aika -5,29. Toinen sija ja SERTI!

JEEEEEEEEEEE!

Koska startteja jäi vielä kaksi, osallistuttiin sitten ihan muina koirakkoina suoraan perään kakkosluokan radoille.

Jännitti niin, että hyvä kun hihna pysyi kädessä. Ensimmäiseltä radalta saimmekin 5 virhepistettä ja tulimme neljänneksi. Ei minusta silti ihan huono aloitus. Toiselta radalta 10 virhepistettä ja sijoitumme ensimmäisiksi. Kakkosluokassa!

JEEEEEEEEEEE!

Niin me sitten kärräsimme kotiin koiranruokasäkkejä, uutta hihnaa ja pantaa, vitamiineja ja tietenkin - palkintoruusukkeet. Siskoni mielestä ruusukkeet sopivat vain hevoskisoihin mutta kyllä minä niitä silti ihan mielelläni vastaanotan.

Kuvamateriaalia radoista ei harmi kyllä ole. Suorituksemme eivät olleet kovin silmiähiveleviä (lue: minä huudan täyttä kurkkua ja säntäilen sinne tänne, koira lönkyttelee perässä minkä käpäliltään kerkiää), mutta ei tässä - onneksi - tyylipisteitä jaettukaan.

Vaikka radat olisivat toki voineet mennä paremmin, puhtaammin ja nopeammin, olen silti hurjan ylpeä. Meillä on hyvä tiimi.

Luvalliset!

Olimme eilen taas kisakentillä kolmen startin verran. Ensimmäinen rata oli hyppäri, mistä tuli kepeiltä viisi virhepistettä. Suuntasin jo loppusuoralle, joten huiskasin Valon kepeille vähän sinnepäin, ja väärästä välistähän se sitten meni.

Seuraavat kaksi rataa menivät paljon paremmin. Molemmista nollat, LUVAt ja reilusti alle ihanneajan. Toisella radalla olimme ensimmäiset ja toisella tulimme toisiksi. Videomateriaali jäi harmittavan köyhäksi - suoritukset tulivat kyllä nauhalle, mutta ne ovat tärisevät, sumuiset ja pikkuveljeni huutaa niissä "no menee noi ainaki kahtasataa".

Olemme treenanneet koko kesän kovasti ja tuntuu, että kehitystäkin on tapahtunut. Nyt se kehitys vihdoin näkyi myös kisatilanteessa.

Olen niin onnellinen! Enkä pelkästään menestyksestä, vaan myös Valosta. Se käyttäytyy kisakentällä niin hienosti ja kuuntelee tarkkaan jokaisen käskyni. Maailman Paras Kisakaveri ♥

Rimasta kiinni

Kävimme juoksemassa viime viikonloppuna agilitykisoissa kahden lähdön verran.

Radat olivat helppoja ja ne menivätkin oikein hyvin, mutta molemmissa tuli silti pienet virheet. Hyppyradasta saimme virheen, kun Valo tiputti riman ja agiradasta tuli kielto, kun Valo juoksi puomin ohi minun ohjatessa epähuomiossa sille liian myöhään.

Ja ai että harmittaa. Olisimme pystyneet parempaan. Jos olisin vain keskittynyt koko radan ajan, jos olisin katsonut koiraan, jos olisin ohjannut selkeämmin...

Sellaisina hetkinä, kun luva on yhden rimanpudotuksen takana, harmittaa niin pirun vietävästi. Vaikka virheistä huolimatta tulimme toisella radalla neljänsiksi ja toisella kolmansiksi, harmitus kyti mahassani kuin pahinkin vatsatauti.

Mutta on se agility kaiken harmituksen arvoista. Sillä kun niitä onnistumisia tulee, on ne sitten treenatessa tai kisatessa, ne tuntuvat paremmalta kuin mikään muu. Eikä silloin edes muista, että joskus on mennyt huonostikin.

Huomenna kaikki on toisin

Parasta sunnuntaita toverit!

Olen jännittänyt koko viikonlopun agilityn SM-kisoja livestreamauksen kautta. Tuttuja siellä ei ole, mutta hienoa seurattavaa kisat silti ovat olleet. Ihan huippusuorituksia ja huippukoiria!

Kisoista innostuneena menimme Valon kanssa tänään treenailemaan. Harjoittelimme kontakteja, välistävetoa, keppikulmia ja irtoavuutta. Aika paljon sisältöä yksiin treeneihin, mutta olin niin tohkeissani, että olisi tehnyt mieli treenata ikuisuus. Valo ei ollut ihan yhtä innossaan ja osoitti lopulta oman näkökantansa treenamiseen, kun se jähmettyi juomakupin viereen sen näköisenä, ettei siitä enää muualle liikuta kuin autoon. Mikä puolentoista tunnin treenin jälkeen kai on ihan hyväksyttävää.

Aksafiilistelyn lisäksi viikonloppuumme ja päiväämme on kuulunut pihafiilistelyä.

Tiedättekö, tällaiset päivät ovat vaan niin parhaita. Kun ei ole mitään suunnitelmia ja voi tehdä mitä haluaa. Ja sitten vain menee ja tekee.

Myös se, että on mahdollisuus olla tekemättä asioita tuntuu hyvältä. Arkisin kaikki menee helposti suorittamiseksi, mutta sunnuntaisin kaikki on sellaista vapaaehtoista rentoilua. Mennään lenkille, koska se on mukavaa, ei siksi, koska on pakko. Mennään treenaamaan, koska tekee mieli.

Ja jätetään väliin ruohonleikkuu, koska juuri nyt ei huvita. Eikä sunnuntaisin tarvitsekaan.

Yhden hännänheilutuksen verran

Voihan räkä. Voi räkäräkäräkä.

Eilen oli seuramme sisäiset agilitykisat, joihin nokka innosta täristen osallistuimme. Edellisvuonna pörhistelimme hopeapallilla, mutta tänä vuonna koimme karvaan tappion.

Toki viime vuonna suoritimme mölliradan, kun nyt oli vuorossa kisaavien rata. Mutta sama ja se.

Jokaiselle suotiin kaksi lähtöä, ja me mokasimme ne molemmat. Valo ei ensinnäkään muistanut puomin funktiota ollenkaan ja jäi seisomaan puomin alastulon kohdalle noin puoleksi minuutiksi. Molemmilla kerroilla. Yritin olla kärsivällinen ja odottaa, että se armollisesti asettaisi etukäpälänsä maahan, jotta pääsisimme jatkamaan. Mutta kyllä ne sekunnit tuntuivat pitkiltä ja piinaavilta.

Nojaa. Olen kuitenkin tyytyväinen, etten antanut sen vain juosta puomia läpi. Sähläsimme kuitenkin molemmissa lähdöissä muutakin, ja tulokseksi saimme kaksi hylättyä.

Se harmitti niin paljon, että teki mieli heittää nappikset ojaan. Vähän hengiteltyäni katsoin Valoa, ja se huiskautti kokeiluksi häntää. Ei se mitään. Ensi kerralla me osataan taas vähän paremmin.

Ja niin siitä hännänhuiskautuksesta tuli minun loppuiltani pelastus.

Toki virheet harmittavat edelleen, mutta Maailman Parhaimman Treenikaverin kanssa on mukava mennä hiomaan niitä virheitä pois.

Täältä tullaan, menestys!

Viime sunnuntaina starttasimme kolmansissa virallisissa kisoissamme. Suoritimme pelkän hyppyradan, ja se oli hyvä päätös. En usko, että Valo olisi tällä kertaa jaksanut tehdä niin hyvällä draivilla, jos suoritettavia ratoja olisi ollut kolme. Yhdessäkin oli tekemistä.

En oikein tiedä, miten meidän olisi paras valmistautua kisasuoritukseen. Tärkeää on tietysti lämmitellä tarpeeksi, mutta meidän tapauksessa lämmittely on kuitenkin parasta pitää minimaalisena. Valo on niin innostunut päästessään kisoihin että se tärisee ja vinkuu kaiken energiansa ihan loppuun. Kun lopulta on aika mennä radalle, on suurin osa innostuksesta jo täristy, enkä saa haluamaani vauhtia suoritukseen.

Joka tapauksessa, rata meni mielestäni oikein hyvin. Lopussa, kun takaaleikkaasin hypyn kohdalta kepeille, Valo pysähtyi hetkeksi ja saimme siitä kiellon.

Tiesin jo rataan tutustuessa, että takaaleikkaus tuossa kohtaa oli riski. Ajattelin, että jos hidastan omaa vauhtiani tarpeeksi, Valo kyllä hyppää, mutta eipäs hypännyt. Pitää siis treenata lisää.

Tulimme lopulta seitsemänsiksi 35 koirakon joukosta. Ei siis ihan huonosti, mutta olisihan se paremminkin voinut mennä. Aluksi minua harmitti aika kovasti, ja tuntui että olemme maailman surkeimpia. Että ei tässä touhussa ole mitään järkeä.

Sitten katsoin suorituksen videolta pariin otteeseen uudestaan ja huomasin, että ehkä siinä on sittenkin jotain järkeä. Edes vähän.

Ei muuta kuin kentälle vaan. Me kyllä jaksetaan treenata.

Ja joku päivä me vielä saadaan nollatulos.

Niin lähellä että itkettää

Viime viikonloppuna olimme toisissa virallisissa agilitykisoissa. Ja ai samperi, että harmittaa.

Meillä oli kaksi lähtöä, joista ensimmäinen meni penkin alle. Tai paremmin sanottuna puomin alle. Valo sai jonkin paniikkikohtauksen eikä uskaltanut kiivetä puomille. Se on aina aiemmin kiivennyt ilman minkäänlaisia ongelmia puomia pitkin, mutta nyt sille tuli joku stoppi. Minä yritin varmaan viisi kertaa saada sen menemään, mutta ei.

Toinen lähtö meni paljon paremmin. Valo oli jo väsähtänyt ja vauhtia oli selvästi vähemmän, mutta tarkkuus oli hyvä. Viiletimme menemään nollarataa, kunnes tuli radan viimeinen pätkä. Puomi, rengas, hyppy, suorassa linjassa. Tällä kertaa Valo kampesi puomille ilman ongelmia, mutta alastulossa se unohti pysähtyä oikeaoppiseen 2-on2-off-asentoon. Hämmennyin tästä niin paljon, että ensin jatkoin matkaa renkaalle, ja viimeisen hypyn kohdalla päätin sitten jäädä paikoilleni ihmettelemään kun "ei se pysähtynyt". Valokin ihmetteli kun minä jäin pyörimään paikoilleni, joten se juoksi hypystä ohi.

Siis siitä viimeisestä hypystä ohi.

Korjasin tämän toki, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty. Olisimme saaneet ensimmäisen LUVAmme, mutta eipä nyt saatu. Toisaalta saimme edes ensimmäisen oikean tuloksemme. Aiemmista lähdöistä on tullut vain hylkyjä, joten parannus tietysti sekin.

Silti tuo jäi harmittamaan ihan hirvittävästi, ja sen takia kirjoitan siitä vasta nyt tänne blogiin. Vasta nyt tajuan, miten hyvin meillä meni radan suorittaminen loppua lukuunottamatta. Ja vaikka virheet ärsyttävät, kyllä niistä oppii. Minä ainakin opin tästä virheestäni, ja keksinpä itselleni uuden moton.

Älä jää radan aikana ihmettelemään, vaan suorita. Ihmettele vasta myöhemmin.

Tarvitseeko agilityssa voitontahtoa?

Ennen Valoa urheilin monta kertaa viikossa. Omistin lähes koko elämäni urheilulle ja kilpailemiselle.

Valon hankittuamme kisaaminen jäi, ja pikkuhiljaa loppui myös aktiivinen treenaminen. Minulla ei yksinkertaisesti ollut enää aikaa harrastukselleni, koska minulla oli Valo. Vaikka se ajanjakso on jo taaksejäänyttä elämää, on jotain osia siitä jäänyt edelleen päähäni.

Kuten voitontahto ja kilpailuhenkisyys. Ne ovat siirtyneet agilityyn.

Agility on todella hauska harrastus, mutta välillä huomaan ottavani sen vähän liiankin vakavasti. Haluan kehittyä jatkuvasti, hinkata liikkeitä ja pärjätä kisoissa. Haluan tietää agilitysta kaiken ja oppia hyväksi, parhaaksi mahdolliseksi. Vaikka olen useimmiten melko seesteinen tyyppi, agilitykentällä minusta kuoriutuu voitontahtoinen taistelija. Aivan niin kuin aiemmassa harrastuksessani.

Mutta aiemmin minä olin vastuussa vain itsestäni. Nyt minun täytyy ajatella myös Valoa. Jaksaako se tehdä harjoituksen vielä yhden kerran? Mikä on vain possuilua ja mikä oikeaa väsymystä? Mitä minä voin vaatia koiraltani?

Valo tekee kentällä aina parhaansa, siitä se on mainio treenikaveri. Koiran kanssa harrastaessa saa myös opetella ihan eri tavalla omien tunteidensa hallintaa. Valo huomaa heti, jos minä jännitän, stressaan tai olen hermostunut. Ollessani rento ja iloinen, myös Valo saa itsestään enemmän irti. Välillä se on tuskaisaa, kun toinen on kuin peili omiin tunteisiin - sitä ei pääse pakoon. Toisaalta se on ollut todella opettavaista.

Tarvitseeko agilityssa siis voitontahtoa? Ei välttämättä. Agility on siitä hieno harrastus, että sitä voi harrastaa omalla tasollaan. Joko sunnuntaiharrastelijana tai sitten ihan tosissaan, mitalinkiilto silmissä.

Me olemme itse siinä välissä. Minulla on voitontahtoa, ja haluan oppia lisää. Mutta jotain olen oppinutkin aiemmasta harrastuksestani. Haluan, että agility pysyy hauskana. Haluan pärjätä, mutta  en sen kustannuksella, että suuntaan viikoittain treeneihin itku silmässä.

Agilityn ei tarvitse olla pelkkää suorittamista, mutta ei myöskään pelkkää haahuilua. Tämä on oma akilleen kantapääni; löytää se oikea tasapaino.

Luulen kyllä, että kehityn asiassa ja löydän vielä meille sopivan vaihtoehdon. Sitä paitsi, stressaantuneena ei parane mennä treenamaan tai kisailemaan.

Valo pitää siitä kyllä huolen.

Voihan kontakti

Ensimmäiset viralliset kisat ovat ohi. Päällimmäisenä ajatuksena on vain, että voi vitsit niiden kontaktien kanssa. Jännitin kisoja aika paljon, ja ainoana tavoitteena oli, että kunhan ei tule hylkyä. Ja hylkyhän sieltä tuli.

Suoritus on kuvattu videollekin, tosin kännykällä, joten laatu on mitä on. Ainakaan minun mokailut eivät näy niin selvästi!



Aloitimme radan heti riman tiputuksella. En heti tajunnut miksi Valo tiputti sen, koska Valo ei pudottele rimoja melkein koskaan. Ja sitten tajusin: samalla kun huudan Valolle vapautuskäskyn, oikein isken kättäni alaspäin. No. Läksy opittu.

Ensimmäisen hypyn ja pituuden jälkeen oli puomi, joka sujui hyvin. Seuraava kontakti oli keinu, ja minä yritin leikata takaa, mutta Valo hämmentyi eikä suostunut kiipeämään keinulle. Siinä me sitten tovi jahkailtiin, mutta saimme keinun lopulta onnistuneesti läpi. Keskiosa radasta sujui hyvin, takaaleikkaus kepeille onnistui hyvin ja kaikki meni loistavasti, kunnes tulimme A:lle. Valon täytyy pysähtyä joka kontakteille. A:n Valo kuitenkin rynni alas, ja kun otimme sen uudestaan, tuli kolmas kielto ja hylkäys. Toisella kiipeämiskerralla Valo pysähtyi mallikkaasti A:lle two-on-two-offiin ja sen jälkeen oli enää suoraanjuoksemista pussille, muurille ja hypylle.

Vaikka ratamme hylättiinkin, olen silti tyytyväinen suoritukseemme. Kun vain saamme kontaktit viilattua parempaan kuntoon, luulen että suorituksemme kohenevat merkittävästi.

Ja ainahan niitä uusia kisoja tulee. Nyt olemme yksiä kisoja kokeneempia!

Kisaturistit

Kävimme Valon kanssa viikonloppuna katsomassa agilitykisoja. Emme siis itse osallistuneet, olimme paikan päällä vain katselemassa. Katsoimme maksiykkösten ratasuoritukset (tai siis minä katsoin, Valo keskittyi lähinnä vieressä seisovan naisen pullaan) ja olivat ne vaan jännää katsottavaa! Muutamia aivan upeita suorituksia. Ihan harmittaa, ettei tullut kuvattua yhtäkään ratasuoritusta, niitä olisi nimittäin mukava katsoa näin jälkikäteenkin.

Rata ei vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikealta, muutama jyrkkä kulma, mutta muuten aika virtaviivaista menoa. Uskon, että olisimme ainakin teoriassa voineet pärjätä Valon kanssa aika hyvin. Teoria on tietysti ihan eri asia kuin käytäntö - luultavasti ensimmäiset viralliset kisat menevät sellaisessa jännityksessä, että minä kaahotan sinne tänne ja Valo juoksee pelkkää putkea.

Katselemisen ja yleisen fiilistelyn lisäksi otin myös askeleen kohti ensimmäisiä virallisia kisoja: ostin kisakirjan.

Mutta siinä missä minä intoilin, Valo suorastaan närkästyi koko kisoihin. Raukka itki koko matkan. Ensin se itki innostuksesta, kun se luuli pääsevänsä itse tositoimiin. Sitten se itki, kun se huomasi, ettei se pääsekään.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse itkeä. Kun saan vielä ostettua lisenssin, olemme kisavalmiita ensi vuoden alusta lähtien! Olen suunnittelut, että osallistumme ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin heti tammikuussa.

Välillä minusta tuntuu, että touhotan ajottain agilitypuuhista vähän liiankin paljon, mutta nyt siirryn tärkeämpiin tehtäviin. Kuten kisakirjan koristelemiseen.

Miksei me osata?

Olen ollut todella innostunut menestyksestämme epävirallisissa agilitykisoissa ja olen viimeiset päivät nähnyt unia minusta ja Valosta tekemässä agiradalla pahemman asteen kulmia ja käännöksiä kuin tuosta vain. Mieli on jo kovasti tehnyt ilmoittautua virallisiin kisoihin. Mutta ennen kuin saamme kontaktit ja etenkin keinun kuntoon myös muualla kuin kotiradalla, en aio mennä kisaamaan.

Tästä minulla tuli mieleeni, että miten on mahdollista, että jotkut koirat rymisevät keinua alas vuoden ikäisinä?

Ja miten jotkut, vain 2-vuotiaat koirat ovat jo kolmosluokassa ja menestyvät kansainvälisissä huippukisoissa? Tämäntyyppiset tarinat ovat todella inspiroivia, ja se on mahtavaa, kun joku nuori koira tekee tasaista nollarataa kolmosissa. Muiden menestys ei ole itseltä pois. Silti pieni ääni päässäni sanoo, että miksi me emme osaa vieläkään keinua vaikka muut osaavat? Miksi nuo osaavat niin hyvin ja me emme? Miksi alla olevan typpiset kommentit särähtävät niin pahasti korvaani?

No ei me olla treenattu kuin vuoden mut nyt me ollaan kolmosissa.

Käytiin me toi alkeiskurssi niin sit alettiin jo kisaamaan.

Möllikisoissa ne radat on ihan alkeisluokkaa, ne vois tehdä vaikka silmät kiinni ja pään päällä seisoen. 

Olen kyllä tyytyväinen omasta edistyksestämme. Valo on huippuhurtta, ja se oppii nopeasti. Välillä se possuilee kentällä kuin raavas sika, ja välillä possuilen itse. Mutta haastavuuden takia agility onkin niin hauskaa. Pidän myös siitä, että agilityssa ei suoraan kilpailla toista koirakkoa vastaan. Jokainen tekee parhaansa ja sitten katsotaan mihin se riittää.

Silti minua vähän harmittaa, että Valo on jo 3-vuotias eikä se ole vielä edes aloittanut varsinaista kisauraansa. Emme me tietysti kauhean paljon ole treenanneet. Kaksi vuotta, kerran viikossa. Kesällä olemme harjoitelleet kolmasti viikossa, koska haluaisin niin kovasti edistyä ja aloittaa kisaamisen. On ehkä hölmöä ajatella, että olisimme kisakunnossa kun emme edes treenaa kovin usein.

Toisaalta on totta, että kynnys osallistua kisoihin on eri ihmisillä ihan erilainen. Itse haluaisin, että kaikki esteet ovat varmat ja että hallitsemme valssauksen, leieröinnin ja takaakierron kuin tanssia vaan. Toiset ovat menneet kisoihin paljon aikaisemmin. En tiedä kumpi tyyli on parempi.

Ajattelen myös, että se voi olla hyväkin asia, että meillä on vielä pitkä tie edessämme. Tahto edistyä ja päästä kilpailemaan vie meitä eteenpäin. Jos harrastus tuntuisi pelkältä hauskalta haahuilulta, sellaiseksi se myös jäisi.

Korkealta on lyhyt tie alas

Kävimme eilen HSKH:n järjestämissä agilityn epiksissä. Nämä olivat toiset, seuran ulkopuoliset kisat meille. Ekoista kisoista tuli voitto, ja jotenkin me sitten voitettiin taas.

Olen kyllä tosi mielissäni ja fiilikset on vieläkin katossa!

Rata oli kylläkin todella helppo, eikä siellä ollut muita esteitä kuin hyppyjä, putkia ja kontaktit. Moni koirakko saikin nollatuloksen ja me satuimme sitten olemaan nopeimmat nollaradan vetäjät.

Palkinnoksi saimme muun muassa sekä koiralle että omistajalle omat herkut. Ne menivät jo parempiin suihin, mutta paremman puutteessa otin kuvan kääreistä. Maistui, molemmille!

Vähän tätä fiilistä kyllä heikentää se, että kisapaikalla oli treenikenttä, minne sai vapaasti mennä harjoittelemaan. Itse treenikenttä oli kyllä oikein kiva juttu eikä siinä mitään, mutta sen ympärillä tapahtuneet asiat olisin voinut jättää väliin. Menimme nimittäin palkintojenjaon jälkeen treenaamaan vähän keinua. Ei olisi kannattanut.

Juuri se mistä on varoitettu, tapahtui. Valo juoksi täysillä keinuun eikä pysähdellyt ollenkaan. Toisin sanoen kun keinun toinen pää nousi, Valon käpälät olivat jo ilmassa ja se teki oikein hienon lennon keinusta maahan.

Minä ajattelin vain, että voihan räkä. Olimme juuri tehneet mahtavan suorituksen radalla ja sitten minä menen pilaamaan kaiken pistämällä Valon keinulle. Este sujuu omalla kotikentällä jo hyvin, ja ajattelin että tässä ei olisi mitään eroa. Mutta keinu oli ihan eri näköinen ja tietysti se oli sitten eri juttu. Onneksi Valon ei käynyt kuinkaan.

Nojaa. Emmepähän ainakaan päässet ylpistymään liikaa, kyllä sitä treenattavaa vielä riittää ja vaikka kuinka. Ja kai minä tästä jotain opinkin. Kuten sen, että enää en vie koiraani tuntemattomille esteille suin päin. Etenkään, jos se käy vielä ihan ylikierroksilla.