Sydämeltään pentu

Minä unohdin taas. Valon syntymäpäivät nimittäin.

Eihän sillä oikeasti ole mitään väliä, ja vähän minua hävettää edes myöntää, että minua edes harmittaa tämä synttäriunohdukseni. Mutta pieni ääni päässäni sanoo, että kyllä synttärit pitää muistaa. Oli ne sitten karvaisen tai karvattoman ystävän.

Valo täytti viime viikolla neljä vuotta. Se on koira parhaimmassa iässä, kaikki sanovat. Ei mikään pentu enää, mutta ei myöskään vanhus. Jaksaa touhuta ja riekkua, mutta aikuismaisella maltilla.

Silti huomaan ilostuvani eniten niistä hetkistä, kun Valo käyttäytyy kuin teini.

Kuten toissapäivänä, kun Valo vapaaksi päästyään meinasi juosta vieraan mummon luokse. Tai eilen, kun menimme bussiin ja ohjasin Valon tyhjälle penkille, mutta se menikin paikalle, jossa istui jo nainen verkkatakissaan ja asettui hänen jalkojensa juureen. Tai silloin, kun olemme ulkona ja Valo vapaana olleessaan yhtäkkiä vain juoksentelee sinne tänne ilman päämäärää.

Parasta aikuisena olemisessa taitaakin olla se, ettei aina tarvitse olla niin aikuinen.

Välillä sitä voi vähän pelleillä, sekoilla ja olla lapsekas. Ja kyllä - olen oikein kiitollinen, että Valon teinikohtaukset ovat vain hetkiä.

Sitten voi taas palata rauhallisempaan ja järkevämpään rytmiin.

Pentuaika kuvina

Aloitin blogin Valon ollessa jo aikuinen, joten täällä ei ole kauheasti pentukuvia pyörinyt. Mutta voi jumantsuikka, että niitä pentuajan kuvia riittää täällä omissa arkistoissa! Ajattelin julkaista muutaman suosikkikuvani. Tunnisteella pentu löytyy muutama kuva lisää Valon pentuajoista.

Ylläoleva kuva on otettu sinä päivänä, kun Valo tuli kotiin. Tässä sillä on vielä ihan kirkkaansiniset silmät, niin kuin pennuilla yleensä. Nyt silmien väri on muuttunut ruskeaksi.

Pidimme Valon pedin alla tuollaista suojaa vahinkoja varten. Valo ei kylläkään tehnyt tarpeitansa kertaakaan suojien päälle, vaan aina siihen viereen, tai vaihtoehtoisesti matolle.

Valon peti oli myös vuorattu pyyhkeillä ja vilteillä, jotta se olisi sopivan kokoinen. Silti se oli aika reilu. Nyt pedissä ei ole muuta kuin siihen kuuluva tyyny, ja se on pikkuisen liian pieni.

Valo ja Pyry. Havannankoira Pyry oli Valon tavatessaan jo 14-vuotias koiravanhus, eikä se arvostanut lainkaan ympärillä hääräävää riehakasta tollerinpentua. Tällä kaksikolla oli aina omat kiistansa, mutta muutamina harvoina hetkinä ne osasivat jopa arvostaa toisiaan. Pyry oli lapsuudenkotini koira, ja se nukkui pois elokuussa 2012  vain paria viikkoa ennen kuin se olisi täyttänyt 16.

Kulmakunnan pentujengi. Etenkin labbis oli Valon mieleen. Ne olivat melkein päivälleen samanikäisiä ja leikkivät viikoittain yhdessä. Labbis oli meillä myös kerran hoidossa. En muista päivästä muuta, kuin että olimme ulkona lähes koko ajan, koska sisällä matot rullaantuivat ja vaasit kaatuilivat.

Pentukuvat ovat kyllä petollisia. Pörheitä pikkuhauvoja katsellessa sitä unohtaa kaiken muun. Kuten ajantajun. Minun piti käydä kaupassa jo tunti sitten, mutta jumituin katsomaan näitä kuvia ja muistelemaan niitä aikoja. Valo oli välillä ihan mahdoton riiviö, mutta koska se oli mielestämme niin söpö, sai se paljon anteeksi.

No jaa. Kyllä Valo vieläkin saa anteeksi vaikka ja mitä, vaan koska se osaa olla nii-in suloinen.

Kolme vuotta kotona

Tasan kolme vuotta sitten Valo tuli meille.

En olisi muistanut sitä, ellen olisi lukenut minun ja M:n vanhoja tekstiviestejä. M lähetti minulle päivää ennen pennun hakemista viestin, jossa luki "Tiedätkö mikä päivä huomenna on?" ja minä vastasin että "Onnenpäivä!". Nuo viestit minä kyllä muistan.

Muistan myös sen toiveikkaan ja pelonsekaisen fiiliksen, mikä minulla oli, kun ajoimme hakemaan Valoa. Ja sen jännityksen, kun ensimmäistä kertaa sain silittää omaa koiraani, heittää sille lelua ja katsella kuinka se leikki sisarustensa kanssa.

Ja muistan sen epätoivon hetken, kun lähdimme ajamaan kotiin, ja Valo itki kurkku suorana haluavansa takaisin. Sitten, kymmenen minuutin kuluttua, itku lakkasi ja Valo nukahti. Silloin minä ajattelin, että tämä on nyt meidän koira.

Kolmeen vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Olemme käyneet pentukursseilla, tokossa, agilityssa, koirauimalassa ja koirakouluttajalla. Valo on syönyt litratolkulla lunta, laatikollisen rotanmyrkkyä ja pussillisen pähkinöitä. Olemme opettaneet Valolle kierimistä, ravistelua, noutamista ja valonkatkaisijan painamista. Olemme tutustuneet naapureihin ja tavanneet lukuisia muita koiraihmisiä. Valo on saanut lastillisen koirakavereita ja kourallisen vihollisia.

Vaikka tämä onkin klisee, aika todella on mennyt ihan hirvittävän nopeasti. En voi uskoa, että Valo on ihan oikeasti jo 3-vuotias ja aikuinen koira.

On siinä tietysti hyvätkin puolensa, ettei Valo ole enää pentu. Ei esimerkiksi tarvitse enää suojella mattoja kuin pyhintä omaisuutta ja rynnätä pää kolmantena jalkana ulos, kun Valo aamulla herää. Eikä Valoa tarvitse enää kantaa kotiin, vaikka lenkki vähän venähtäisikin.

Ja kaikista tärkein: pentuna Valoa ei voinut kunnolla halata kun se oli niin pieni. Nyt voi.

Pyry

Ajattelin kertoa hieman havannankoira Pyrystä. Se tuli lapsuudenkotiini ollessani 6-vuotias ja toimi siellä perheen isäntänä viime vuoden elokuuhun saakka.

Pyry oli varsinainen sirkuskoira, ja opetimme sille temppuja aina hulavanteen läpi hyppäämisestä pianonsoittoon. Pyryä ei kuitenkaan koskaan varsinaisesti kasvatettu. Sen takia se räyhäsi hihnassa, haukkui ovikellolle ja pissasi sisälle. Vasta Valon hankittuamme ymmärsin, miten koiran käytös on täysin riippuvainen omasta käytöksestä. Ennen saatoin esimerkiksi ajatella, että "ei sitä voi kouluttaa, kun se on tuollainen jäärä".

Pyry oli kuitenkin aivan mahtava koira.Vietin sen kanssa paljon aikaa ja se oli aikoinaan minulle todella tärkeä. Kun Valo tuli mukaan kuvioihin, tuli Valosta kuitenkin minulle heti se kaikista tärkein ja rakkain koira.Onhan se minun ihan oma koirani.

Pyry ja Valo tulivat yllättäen hyvin toimeen, ottaen huomioon, ettei Pyry tullut toimeen oikeastaan kenenkään koiran kanssa. Pentuna Valo härnäsi Pyryä aika paljon paiskimalla sitä tassulla naamaan, mitä Pyry ei luonnollisesti oikein arvostanut. Se murisi ja näytti hampaita, mutta kun signaalit eivät menneet tuolle tohelolle perille, meinasi Pyry kerran jopa puraista Valoa. Onneksi ehdin väliin. Ärsyttäminen jatkui tietenkin joka tapauksessa, loppuun saakka.

Olen silti iloinen, että Valo ja Pyry tapasivat toisensa. Ja välillä, kun toivo oli jo lakannut, ne taisivat jopa viihtyä toistensa seurassa. Ainakin hetken.

Pienestä pitäen

Valo on pennusta saakka ollut frisbeehullu. Nykyään se on myös mm. pulkkahullu, agilityhullu, luuhullu ja keltainen-vinkupallo-hullu. Frisbee on silti ollut menossa mukana alusta lähtien. (Tai siitä lähtien, kun minä tietämättömänä kaupassa ajattelin, että saattaiskohan se tykätä tästä, no ei välttämättä, mutta kun on kerran halpa niin ostetaan sitten...)

Näissä kuvissa Valo on noin neljäkuukautinen. Sillä oli silloin iso pää ja liruhäntä, mutta olen huomannut sen vasta kuvista. Vaikka tiedän, että Valo on kasvanut ja muutenkin muuttunut pentuajoistaan, on se minun mielestäni silti aina pysynyt ihan samanlaisena.

Tuo samainen oranssi läpyskä on vieläkin käytössä. Nykyään erinäiset kopit, voltit ja kunniakierrokset ovat olennainen osa heittelyä. Brassailija.

Frisbee on siitä kätevä, että sitä voi heitellä myös talvisin, sillä se ei uppoa lumeen, niinkuin useimmat muut lelut. Valo ei nimittäin läheskään aina katso, mihin lelu heitetään. Se vain säntäilee. Mysteeriksi on jäänyt, miten se kuitenkin onnistuu niin usein koppaamaan lelunsa. Koiran kuudes aisti?

Ensimmäiset kuukaudet

Selailin koneeni vanhoja kuva-albumeja, mistä sitten löysin Valon pentukuvia. Tämä kirvoitti mieleeni muistoja ensimmäisistä kuukausista oman koiran kanssa.

Haimme Valon kasvattajalta noin 2,5 vuotta sitten yhtenä toukokuun päivänä. Valo oli sillloin 7,5 viikkoa vanha ja meitä jännitti ihan hirveästi. Valo itse oli tavattoman reipas ja se oppi jo istumaankin ensimmäisenä päivänään.

Aluksi emme käyneet ollenkaan lenkeillä, vaan oleskelimme pihapiirissä pensasaidatulla nurmikolla. Naapurin kaksi pientä tyttöä taisivat vakoilla meitä ikkunastaan, sillä aina kun tulimme ulos, olivat tytötkin heti ulkona ja pyysivät lupaa silitellä pentua.

Ensimmäiset kuukaudet opettelimme uusia asioita kuten bussilla matkustamista, imuriin tutustumista ja pannan käyttämistä. Vaikka ehdin jo sanoa, että Valo oli reipas, oli se myös aikamoinen pelkuri. Esimerkiksi bussit ja pyörät olivat niin hurjia, että muutamat itkutkin tuli tirautettua. Kerta kerralta kaikki tämänmoiset pelottavat kapistukset alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, lopulta jo vähän tylsiltäkin.

Sisäsiistiksi opettaminen sujui mielestäni yllättävän onnistuneesti, vaikka siinä olikin aluksi hieman tekemistä. Kun Valo oli vielä pieni, se laski alleen sinä siunattuna hetkenä, kun se aamulla avasi silmänsä. Senpä takia kehitimme hieman työlään, mutta toimivan, rutiinin. Laitoimme iltaisin seuraavan päivän vaatteemme takkia myöten sängynreunalle odottamaan. Aamulla pukeuduimme sängyssä hyvin hiljaa ja mahdollisimman liikkumatta vaatteisiimme. Tämän jälkeen suorastaan syöksyimme nappaamaan Valon syliimme, kengät päälle ja juoksujalkaa ulos. Ja onnistunut suoritus ulkona!

Koska Valo on sekä minun että M:n ensimmäinen oma koira, olimme myös välillä aika pelokkaita. Siinä mielessä, että jos Valo sattui vaikkapa kertaalleen oksentamaan ruokansa, me kiidimme pikimmiten eläinlääkäriin. Tämä alkoi tietenkin tuntua lompakossa ja pikkuhiljaa ymmärsimme, ettei joka yskäisystä ole ihan välttämätöntä rientää lääkärin tarkistettavaksi.

Valo oli mielestäni (tietenkin) maailman suloisin ja ihanin pikku pörröpallo, ja olin siitä täysin hullaantunut. Ensihuuma on jo laskenut, mutta koiraani rakastan yhä.

Voi, ei kyllä olisi pitänyt mennä katselemaan pentukuvia. Tässähän tulee aivan kauhea pentukuume.