Kiitos on pieni sana

Tänään oli todella stressaava päivä. Kotiin pyöräillessäni olin ahdistunut, väsynyt ja päässä surisi. Ensimmäinen selkeä ajatus, joka päähäni tuli oli Valo: pakko päästä Valon kanssa pellolle juoksemaan. 

Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.

Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.

Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.

Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.

Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.

Maatilalla

Vietimme pääsiäisen melko pörröisissä merkeissä Haltialan maatilalla. Pikkulampaat veivät sekä minun että Valon sydämen: minä huokailin ja Valo piippaili.



Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.

Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.

Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.

Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.

Play!

Starttasimme tänään ensi kertaa kolmosissa. Meillä oli vain yksi rata. Ihan kivasti meni muuten, mutta unohdin katsoa koiraa.

Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.

Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.

Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.

Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.

Lumessa pyöriminen on parasta, mitä tolleri voi talvella tehdä

Nämä kuvat ovat otettu vain pari viikkoa sitten, mutta jo nyt ne tuntuvat vanhentuneilta. Kevät on tullut vauhdilla, eikä meidän pihanurmikossa ole havaittavissa enää yhden yhtä lumilänttiä.

Vaikka odotan innolla lämpimiä ilmoja, on talvessakin omat puolensa. Ensinnäkin, Valo tykkää lumesta aivan hirvittävästi. Se ilo on aika läpitunkevaa: kun toinen pyörii lumessa vailla huolen häivää, onnellisena juuri siitä hetkestä, nousee hymy katsojankin kasvoille.

Tällä kyseisellä lenkillä minä en ollut ainoa katsoja. Eräs pariskunta tuli ihastelemaan Valoa ja sen talviriemua. Voi, miten näistä kohtaamisista jääkin aina niin hyvä mieli!

Erityisesti mielialaani nostaa se, kun Valoa epäillään pennuksi. Sitä tapahtuu aika usein. Toivon, että juuri se, leikkisän pentumainen olemus, säilyy Valossa vielä sen viiksikarvojen harmaannuttuakin. Riemussa on hyvä elää.

Kepon kanssa reissuun

Ette arvaakaan, mikä hämmästys nousi pintaan, kun eräissä agilitykisoissa seurakaverini kysyi, onko minulla kepo mukana matkassa?

Kisat olivat ensimmäisiä, joihin osallistuin, ja ajattelin että nyt tuli moka. Onko kepo joku välttämättön väline, mikä kisoissa on hyvä olla mukana? Ja sitten ehdin jo harmitella, että miksen ole älynnyt hankkia sellaista, mikä-ikinä-onkaan. Se on varmasti todella hyödyllinen.

Onneksi, ihan huomaamatta, kepo oli kuin olikin mukana - ja aika hyödyllinhenän se ainakin välillä on!

Oletteko te kuulleet kyseistä termiä? Minulle tämä oli ihan uusi juttu, ja jaksaa kyllä hymyilyttää vieläkin. Urbaanin sanakirjan mukaan näköjään kelpo kepo voi kehittyä KNAMiksi asti!

Miten paljon olenkaan koiraharrastuksesta oppinut.

Suurten kysymysten äärellä

Vuosi on alkanut rytinällä ja minä olen luvannut olla parempi ihminen. Olen mm. lopettanut karkinsyönnin, kunnostautunut saliharrastuksen parissa ja hakeutunut hyväntekeväisyystyön pariin. (Heh, näin tarkemmin ajateltuna nämä on kuin suoraan iltapäivälehden kliseisimmät uudenvuodenlupaukset -listauksesta. Puolustuksen sanana nämä eivät kuitenkaan ole olleet niitä, uudenvuodenlupauksia, vaan loppiaislupauksia. Täysin eri asia.) Kaikkien näiden suurten ajatusten keskellä yksi asia on pysynyt aika pienenä.

Nimittäin Valo.

Se ei juurikaan pidä meteliä itsestään. Se vain tallustelee vieressä, vähän tökkii jäätä käpälällään ja syö muutaman kaninpapanan. Sisällä se menee väsyneenä kylpyhuoneeseen ja vielä väsyneempänä omaan koppaan. Niin sitä alkaa ajattelemaan, että mitä tuon koiran päässä oikein liikkuu. Kaninpapanat ja koirakaverit vai elämän suuret kysymykset?

Olen aina pitänyt Valoa viisaana koirana. Se osaa piristää juuri oikeilla hetkillä ja nauttia pienistäkin asioista. Toisaalta, Valo on aitoon tolleritapaan myös äärimmäisen höntti hurtta. Se saattaa juosta päin seinää tai kiertää puuta jatkuvasti väärään suuntaan.

Se taitaa kyllä olla aika hyvä tasapaino: vähän maailmanparantamista ja aika ajoittan, vähän kaninpapanaa.

Ihan hiljaa

Valo on pienestä pitäen ollut todella kiltti koira. Se haluaa tehdä kaiken hyvin, pahoittamatta kenenkään mieltä. Ja sehän on hirvittävän mukavaa.

Esimerkiksi agilityssa Valo vie lelunsa vuorotellen jokaisen lähistöllä olevan ihmisen luo, jotta kaikki saisivat leikkiä tasapuolisesti.

Ja jos sillä on hätä, se ei hauku eikä vingu, vaan menee seisomaan ulko-oven edustalle. Siinä se odottaa, että sitten kun vaan jollain on aikaa, niin mä voisin käydä pihalla. Ja jos Valon mökillä päästää ulos, se tulee sisälle halutessaan taas ulko-oven eteen seisomaan. Se seisoo siinä ääntä päästämättä niin kauan, kunnes joku tajuaa päästää sen sisälle.

Kerran ollessamme kavereiden luona kylässä, Valo jäi puoleksi tunniksi pimeään vessaan. Valo oli kaverini huomaamatta seurannut häntä vessaan, ja jäi sitten sinne loukkuun. Valo ei taaskaan ilmoittanut olemassaolostaan mitään, odotti vain.

Hiljainen odottelu on erikoista myös siksi, koska yleensä Valo on meidän taloudessa se kaikista puheliain. Se mörisee, huokailee, vinkuu ja ulvoo. Paitsi silloin, kun se oikeasti tarvitsisi jotain. Ja niin tyytyväinen kuin minä olenkin siihen, että Valo käyttäytyy kauniisti, on tämä silti jotenkin sydäntäraastaavaa.

Kyllä puoliaan saa pitää. Ja jos sinut unohdetaan vessaan, siitä saa älähtää.

Joskus parhaan viihteen tarjoaa grilliritilä

Ystävämme omistavat moottoriveneen, jonka kyytiin nousimme viime viikolla ensi kerran. Kiertelimme saaristoja ja nousimme maihin pienelle kaupungin omistamalle saarelle, jonka nimeä en enää muista.

Upeat maisemat ja meren suolainen tuoksu porautuivat tajuntaan. Kiersimme saaren ja löysimme pienen grillauspaikan, johon pysähdyimme. Valo oli vapaana ja olisi voinut haistella ja tutkia vaikka koko saaren ympäri - siellä ei ollut melkein ketään muita kuin me.

Puitteet olivat siis ihan luksusluokkaa.

Ja mitä tekee Valo? Ikuinen ahmatti, syöpöttelijäsesse, maistuis-varmaan-mullekin-Valo. Se löysi saaren ainoat grilliritilät ja nuoli niitä koko loppuillan.

Että olisihan sitä voinut vaikka uida meressä, lähteä tutkimusretkelle saaren ympäri tai vaikka norkoilla leikkiseuraa. Mutta ei.

Grilliritilät voittivat.

Maisemaretkeilyä

Olen kovan luokan maisemainnostuja. Hienon maiseman nähdessäni alan välittömästi kaavailla paikan päälle asuntoa, huvilaa tai vähintäänkin retkeä.

Joten muutama päivä sitten, kun pyöräilin uutta reittiä pitkin isäni luokse ruokkimaan kalat, osui matkan varrelle paljon uusia maisemia.

Paaaljon uusia retkikohteita.

Yksi kohteista oli kaunis joenpenkka metsän keskellä, jonka ajattelin Valon kanssa valloittaa. Yllättävää kyllä, pyöräillessä sitä ei aina huomaa kuinka pitkätkin matkat taittuvat lyhyessä ajassa. Luulin lähteväni hyvin varustautuneena, sillä otimme aivan ensimmäiseksi bussin allemme. Muistelin bussipysäkin olleen "ihan siinä joen vieressä".

Voin kertoa, ettei se nyt ihan vieressä ollut. Ei siis lähelläkään.

Loputtomat tienhaarat saivat meidät etsimään joenpahaista tunnin verran. Ja minä olin kuvitellut, että sinne kävelee viidessä minuutissa.

Mutta mikäpä retki olisi onnistunut ilman paria epäonnistumista. Sumeaksi mieleni pistänyt epätoivo huuhtoutui nopeasti pois, kun Valo pääsi vihdoin uimaan ja minä pääsin syömään eväitä.

Ja siihen se Valo sitten lupsahti. Keskelle nurmikkoa. Minä taas selailin lehtiä, nautin tekemättömyydestä ja tuulenvireestä ja hätistelin ampiaisia. Sitten lähdimme takaisin kotiin.

Tämä oli kyllä hyvää ajanvietettä. Kotiin tullessa väsytti ja muistoksi jäivät joessa virkistyneet varpaat, nurmikosta vihertynyt t-paita ja auringontuoksuinen koirankarva. Ei huono saalis.

Poimintoja lomalaisen matkakirjasta

Päivät lipuvat ohi kuin saippua käsistä, ja minusta tuntuu, että olen käyttänyt koko lomani järvessä köllimiseen.

On tässä onneksi muutakin tullut tehtyä. Olen itse aina liputtanut sellaisen aktiiviloman puolesta, jossa hääritään vähän sitä sun tätä. Koska M puolestaan rentoutuu parhaiten vaaka-asennossa hyvän kirjan parissa, olen nimittänyt Valon Viralliseksi Lomakumppanikseni. Olemme treenaaneet agilitya ja käyneet kisoissa, pitäneet grilli-iltoja, vierailleet Visulahdessa, poimineet mustikoita, tehneet pihatöitä ja juosseet sinne tänne muutaman leikki-ikäisen perässä.

Veikkaan, että eniten Valo on tykännyt niistä lukuisista grilli-illoista, jolloin makkarankäry on ujuttautunut nenäonteloon saakka.

Tämänpäiväiseen lomanviettoon kuului käynti Suomenlinnassa. Vastoin hyväksi havaittuja tapojaan myös M liittyi retkikuntaamme, ja niin matkasimme kolmistaan kohti Suurta Seikkailua. Minä hössötin koko ajan kamera valmiina nappaamaan kuvia Valon tehdessä ensi kertaa uusia asioita (laivalla matkustaminen, saaressa käyminen, hanhenkakan syöminen). Valo taas oli kaiken suhteen hyvin cool. Vaikka sekä laiva että saari olivat täynnä hännälle astuvia turisteja, otti se kaiken vastaan hillityn rauhallisesti. Ehkä kuumuus teki tehtävänsä.

Viiden tunnin retki uusien tuoksujen ja ihmisten parissa jätti kuitenkin jälkensä. Minulla on taas väsynyt koira.

Bobombom duaa, vain elämää, ei sen enempää ja on se lomailu vaan muukaavaa.

Metsän pyörteissä

Luulin, että luontopolut ovat leppoisia, hyvin merkittyjä reittejä, joita pitkin voi tallata vaikka lenkkarien nauhat löysällä. Selvisi, että ei ole.

Ainakaan tämä yksi, jolla kävimme Valon uuden ystävän Cocon ja hänen omistajansa kanssa.

Reitti oli pitkä, kuoppaisa ja mutkitteleva ja minä kaaduin kalliolle löysien nauhojeni takia. Sain myös hyttysenpiston silmään, joka allergisoi niin että näytin saaneeni turpiin ja Valo meinasi hypätä lampeen, mistä se ei olisi päässyt enää ylös ilman apua.

Mutta noin muuten retki oli kyllä mukava. Siis ihan oikeasti mukava. Pidän kovasti metsässä olemisesta, ja myös Valo puikkelehti eteenpäin kuin affena mökkijärvellä. Pienelle Cocolle jotkin nousut olivat liian suuria, mutta sinnikkäästi sekin kiipesi lähes joka niemelle ja notkolle.

Lopulta kotiin päästessämme minulla oli lähes umpeen muurautunut silmä, hyttysenpistoksista läikikkäät kädet, kalliota vasten nirhautuneet, mustelmaiset jalat mutta - mikä tärkeintä - myös yksi hyvin väsynyt koira.

Se on onnea se.

Rakastan sinua, koira

Rakastan sinua, koira.

Suuria, toiveikkaita silmiäsi, jotka sykähtävät innosta aina kun puhun sinulle.

Ympäriinsä pyörivää häntääsi, joka tiputtaa huomaamattasi sohvapöydältä kaikki tavarat.

Pehmeää turkkiasi, johon voisin hautautua päiviksi.

Notkeita tassujasi, jotka taipuvat kaksinkerroin ja ovat lähes aina kuraiset.

Hassuja korviasi, jotka menevät kiharaksi niiden kastuessa.

Märkää kuonoasi, joka tulee luokse, kun minulla on paha olla.

Rakastan sinua, koira. Ihan jokaista osaasi.

Eri kiva koirakaveri

Voi kyynel.

Kyynel minulta juuri meinasi silmäkulmasta tipahtaa, kun Valo tapasi ystäväni koiran Cocon. Coco on pirteä ja kaunis perhoskoira, jolla on pienestä koostaan huolimatta virtaa kuin voimalaitoksessa. Vaikka Coco on hyvän ystäväni koira ja kohta jo kaksivuotias, tapasi se Valon ensimmäistä kertaa vasta nyt.

Valo ei ole pentuaikojensa jälkeen haalinut ympärilleen kauheasti koirakavereita. Tai siis yhtään, jos tarkkoja ollaan. Agilitystä löytyy toki muutama varsin mukava tyyppi, mutta mitään varsinaisia leikkejä heidän kanssaan emme ole koskaan viritelleet. Naapuruston koiratkin ovat olleet lähinnä nuuhkaisututtuja.

Koirakavereiden vähyys johtuu pitkälti siitä, että Valo ei oikein osaa olla koirien kanssa. Enkä puhu nyt agressiivisuudesta.

Valon ollessa pentu sosiaalistimme sitä kovasti ja päivän parhaat hetket olivatkin leikkihetket muiden pentujen kanssa. Yritin sinnikkäästi jatkaa leikkihetkien järjestämistä, mutta Valon kasvaessa kuvioon astuivat mukaan hormonit. Kyllä te tiedätte, ne hormonit jotka saavat unohtamaan leikkimisen ja tajuamaan oman lisääntymiskykynsä. Eikä haitannut, vaikkei tyttökoiria ollut lähettyvillä, kyllä poikakoiratkin kelpasivat.

Kun tilanne lopulta meni siihen, että koiran tavattuaan Valo ei kielloista huolimatta tehnyt enää muuta kuin astumisyrityksiä, luovutin koirakavereiden haalimisen. Tilanne ei ollut mukava niin toiselle koiralle, minulle kuin Valollekaan. Valon kastroinnin jälkeen tilanne helpottui huomattavasti, mutta leikkiyritykset olivat aika onnettomia edelleen.

Mutta palataan takaisin Cocoon ja minun vuodattamaani kyyneleeseen. Se oli nimittäin ilon kyynel.

Ystäväni ehdotti nimittäin koiratreffejä, ja suostuin siihen varauksella. Toiset koirat ovat aina kiinnostaneet Valoa ja se on sosiaalinen luonteeltaan, joten ajattelin, että ehkä nyt olisi sopiva hetki taas kokeilla. 

Ja hyvin siinä kävi. Epäilevä Eemeli sai nenilleen, kun huomasin että Valo ja Coco tulivat hyvin toimeen ja välillä, huomattavasta kokoerosta huolimatta, ne jopa leikkivät yhdessä. Ensimmäistä kertaa reiluun kahteen vuoteen Valo otti leikkiasennon toisen koiran kanssa! Ei niistä mitään bestiksiä tullut, mutta kuitenkin. Ne ottivat ensimmäisen askeleen kohti toveruutta.

Enempää en olisi saattanut toivoa.

Ihan pihalla

Nyt minä sen ymmärrän. Kaikki ne tuhannet suomalaiset, jotka kesän tullen istuttavat perennoja ja kitkevät rikkaruohoja viidettä tuntia putkeen.

Oman pihamme saatuamme meistä on tullut ihan samanlaisia. Basilika sinne, pinaatti tuonne. Kaiken sen istutuksen, kitkemisen ja ruohonleikkuun lomassa luulen, että Valo on nauttinut pihalla olemisesta kaikista eniten. Se ei enää muuta haluaisikaan tehdä kuin oleskella pihalla, etsiä ojasta keppejä ja katsoa ohilipuvia lapsia ja muita kanssakulkijoita.

Jos Valon päästää pihalle aamulla, se ei sieltä haluaisi enää pois koko päivänä. Sisälle mentäessä se pyytää heti takaisin ulos. Eikä lenkitkään oikein kiinnosta, kun hajut voi saada kätevästi pihaltakin.

Ja mikäs siinä. Ei meidän piha mikään puutarhaunelma ole, mutta se on kotoisa ja meille sopiva. Etäpäivinä voi tehdä töitä ulkona, eikä työnteko tunnukaan työltä. Ruoka-aikoina voi mennä terassille grillaamaan, joka sekään ei oikein tunnu ruuanlaitolta.

Piha on hyvästä syystä kesällä varakoti. Siellä kaikki tekeminen tuntuu jotenkin kivemmalta. Rennommalta.

Vieraskoreudesta viis

Iloista äitienpäivää kaikille emoille! Tänään on ollut aikamoinen kyläilypäivä. Kävimme juhlistamassa minun äitiäni ja isoäitiäni sekä M:n äitiä. Veimme tuliaisiksi kukkia, simaa ja sinne tänne säntäilevän koiran.

Valo on aina ollut aika, sanoisinko, riehakas kyläilijä.

Se juoksee kaikki huoneet läpi, kynsii parketit ja kaahottaa matot rullalle. Eikä todellakaan auta, vaikka sen istuttaisi aluksi ja yrittäisi rauhotella. Kun sen lopulta päästää vapaaksi, on tuli irti. Toinen vaihtoehto olisi tietysti pitää koira hihnassa koko kyläilyn ajan, mutta ei sekään tunnu kauhean hyvältä vaihtoehdolta.

Alkukaahotuksen jälkeen Valokin onneksi rauhoittuu. Ja osoittaa intoilu tietysti, että ikävä on ollut ja että on mukava tulla kylään. Mutta voisihan sen tuoda muullakin tavalla esiin.

Kuten vaikkapa rauhallisella hännänheilutuksella.

Rakeita, perhana

Vapun tultua ilmat kylmenivät lähes nollan tuntumaan. Rakeita on satanut lähes joka pirskatin päivä.

Ja juuri kun minä ehdin kysyä M:ltä, että kannattaisikohan jo laittaa talvitakit varastoon. No ei kannattaisi.

Jos on jotain, mistä minä en pidä, niin se on kylmä ilma. Varsinkaan, kun se tulee kulman takaa salaa, monen lämpimän päivän jälkeen. Valo sen sijaan oli aika innoissaan. Se katsoi ympäriinsä lentäviä rakeita suurin silmin, spurttaili niiden perään ja napsi niitä ilmasta.

Lopulta innostuin muovailemaan rakeista lumipalloja, joita heittelin punakiiturin iloksi sinne tänne.

Voin rehellisesti sanoa, että kenenkään muun kanssa en olisi hymyillyt ulkona tuossa ilmassa. Mutta Valon kanssa kyllä. Ja sulaahan ne rakeet aika nopeasti pois.

Supersuunnistajat

Teimme viime viikonloppuna Valon kanssa pienen suunnistusretken. Katsoin kartasta, että reilu neljä kilometriä kodistamme, metsän keskeltä, löytyy ihan oikea järvi! Ai vitsit, että fiilistelin tätä löytöä. En ole tunnettu hyvistä suunnistajantaidoista enkä ole koskaan ollut mukana missään partiopuuhissa. Yleensä löydän kyllä perille, mutta mutkien kautta. Otin kuitenkin haasteen vastaan.

Ja järvelle me löydettiin! Melkein suorinta reittiä jopa.

Perille löytämisestä on kyllä enemmän kiittäminen kännykkääni kuin suunnistustaitojani. Ei se siis ihan kaikkien partiosääntöjen mukaan tainnut mennä. Mutta tulos oli joka tapauksessa sama.

Onnellinen minä ja onnellinen Valo.

Älä jätä minua yksin

Olen usein miettinyt, mitä Valo tekisi, jos sattuisi jokin kriisitilanne. Jos asunto esimerkiksi syttyisi palamaan keskellä yötä. Jos saisin sairauskohtauksen yksin kotona. Jos pyörtyisin keskellä metsää.

Olen lukenut silmät kiiluen ja tippa linssissä monia eri sankarikoirien uskaliaita tarinoita. Joku on osannut hakea astmapiipun, toinen käydä hakemassa apua naapurista, kolmas pelastanut omistajansa veden syvyyksistä.

Sitä häkeltyy aina vain uudestaan, miten koirat voivatkin olla niin rohkeita, älykkäitä ja lojaaleja. Samalla sitä väistämättä on katsonut arvioiden tuota omaa hurttaansa. Juu, onhan se välillä ihan fiksu, mutta useimmiten ihan täysi tolvana. Kaikella rakkaudella Valoa kohtaan, en uskonut että se osaisi tehdä yhtään mitään hätätapauksen sattuessa.

Kunnes pieni tapaus sattui omalle kohdalle.

Olimme muutama viikko sitten Valon kanssa agilityhallin viereisessä metsikössä jäähdyttelemässä, kun minä kaaduin. Maan päällä oli vielä lunta, enkä huomannut kuinka liukasta oli. Olimme kahdestaan keskellä metsää, kaukana hallista ja muista ihmisistä. Valo oli vapaana.

Yritin nousta, mutta päässä sumeni ja alkoi oksettamaan. Istuuduin alas ja nieleskelin itkua. Yritin monta kertaa nousta ylös, mutta joka kerta oli pakko palata takaisin maahan. Siinä minä sitten istuin, keskellä metsää, ja yritin pysyä tolkuissani. Mutta onneksi en ollut yksin. Minulla oli Valo.

En tiedä, ymmärsikö Valo miksi pysähdyimme (tuskin), mutta se tuli viereeni istumaan. Se istui vieressäni koko sen ajan kuin minäkin olin maassa. Ja vaikka tilanne tuntuikin lohduttomalta, ei se jostain syystä ollutkaan niin kovin kamalaa.

Tilanne päätyi hyvin, levättyäni aikani sain klenkattua takaisin hallille ja auton luo. Löin häntäluuni ja käteni ilmeisesti melko kovaa, koska niihin sattui melko pitkän aikaa. Mutta välillä sellaista vaan sattuu. Epäilen kyllä, että jos olisin menettänyt tajuntani, ei Valo olisi osannut auttaa.

Mutta siinä tilanteessa, epätoivoisena ja kivussa, en muuta kaivannutkaan. Kuin vain toisen, joka istui siinä vieressä. Se ei hoputtanut, ei hätäillyt. Vain oli.

Joten ehkä minullakin on kuitenkin ihan oma sankarikoira. Oma pieni pelastajani, joka ei koskaan jätä yksin.

Onnellisuutta oppimassa

Minulla on ollut niin hyvä vuoden alku, että hymyily alkaa jo sattumaan. Eilen lenkillä ollessani mietin sitä, miten onnekas olenkaan.

Eilen sain tietää, että pääsin haaveilemaani yliopistoon tekemään maisterintutkintoa.

Viime kuussa muutimme uuteen kotiin, joka on kaikkea sitä, mistä olen unelmoinut.

Toissa kuussa pääsin oman alani työpaikkaan.

Kaiken tämän päälle, minulla on ympärilläni hyviä ihmisiä ja yksi aivan mahtava koira.

Ja niin, olen varovaisesti koittanut levittää tätä hyvää mieltä myös ympäristööni. Olen hymyillyt vastaantuleville, kiittänyt bussikuskia ja vitsaillut ruokakaupan jonossa. En joka kerta, mutta välillä.

Toki minullakin on ollut huonoja hetkiä ja epäonnekkaita sattumuksia. Välillä kaikki ketuttaa ja tekisi mieli mennä peiton alle syömään suklaavanukasta ja katsomaan saksalaisia telenoveloita koko loppuelämäksi. Mutta kohdataanpa nyt tosiasiat. Elämässä herkkuluut eivät koskaan jakaudu tasapuolisesti. Ja silloin kun itse jää luita vailla, on ihan ok vähän mököttää.

Suuri osa tästä omaksumastani elämänmyönteisestä filosofiasta on Valon ansiota. Minä olen yksinkertaisesti vain ottanut Valolta mallia. Se on opettanut minulle isoja asioita kovan työn merkityksestä, hauskanpidosta ja onnellisena olemisesta. Ja kaiken tämän se on opettanut vain olemalla oma itsensä.

Siis. Kiitos Valo.

Olet tehnyt elämästäni paljon kauniimman.

Hyvän mielen jakajat

"Toisen ihmisen sanoilla voi olla mieletön merkitys. Olin jo ajatellut koko agilityn lopettamista, koska homma vaan ei kulkenut. Tänään sain kommentin jonka vuoksi hautasin lopetusajatukset ja suuntaan aivan uudella innolla eteenpäin. Kiitos sinulle treenipari sanoistasi :) Positiivisia sanoja kehiin, se voi muuttaa isojakin asioita!"

Törmäsin viime viikolla Facebookissa ylläolevaan tilapäivitykseen. Ja minä olin se treenipari!

Voi vitsit, miten iloiseksi tulin. Näinhän sen pitäisi mennä. Sanotaan hyviä juttuja toisillemme, ilahdutetaan ja kehutaan, kun aihetta on.

Vaikka positiivisilla sanoilla ja teoilla on välillä isokin vaikutus, ne jäävät helposti sanomatta ja tekemättä. Se on turhauttavaa. Niin monesti olen itsekin ilahtunut moneksi päiväksi jostakin mukavasta sanasta, kommentista tai jopa ihan vaan oikeaan hetkeen tulleesta hymystä. Näitä pieniä hetkiä voisi itsekin jakaa paljon enemmän.

Tässä(kin) suhteessa minulla on paljon opittavaa Valosta. Se saa aikaan monta hymyä ja hyvää mieltä minne ikinä meneekään. Haluaisinkin sen takia, tai ehkä vain hetken mielijohteesta, kiittää kaikkia teitä lukijoita ja kommentoijia koko sydämestäni! Te olette saaneet minut monen monta kertaa iloiseksi. Visertelen edelleen ihastuksissani "heei mä oon saanu kommentin" ja olen lapsekkaan innostunut jokaisesta tykkäyksestä. Sähköpostitse tulleet kyselyt ja yhteydenotot ovat nekin jääneet mieleeni ja olen niistä kaikista kovin kiitollinen.

Blogin kirjoittaminen on ollut todella mielekästä puuhaa. Olen saanut purkaa ajatuksiani, tallentaa hienoja hetkiä ja tutustua muihin samanmielisiin. Olen opettanut ja etenkin oppinut. Itkenyt ja nauranut. Negatiivisia kommentteja minulle ei ole tullut lainkaan, ja siitä minä ja pieni blogini olemme todella onnekkaita. Palautetta ja kritiikkiä saa toki antaa, mutta se onkin jo eri asia.

KIITOS siis teille, ihanat lukijani. Saatte hymyn huulilleni.