Lihava, se sanoi

Lihava.

Se on voimakas ja ruma sana. Ja se pätee Valoon.

Kastroinnin jälkeen Valolle on maistunut ruoka ihan älyttömän hyvin. Sitä ei kiinnosta mennä edes lenkille, jos joku on samaan aikaan keittiössä. Eikä lenkkeilykään aina suju niin aktiivisesti, ja välillä Valoa joutuu suorastaan raahaaman perässä. Agilityssakin vauhti on hidastunut huomattavasti.

En silti ajatellut, että Valon painosta tulisi sen isompi ongelma. Vähensimme herkkujen antamista ja pidimme kiinni lenkeistä. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämä ei riitä. Kotioloissa painonnousua ei huomaa helposti, sillä ei Valo varsinaisesti lihava ole. Ylimääräistä sillä kuitenkin on, ja viime aikoina olen kohdannut monta hälyttävää merkkiä.

Ensimmäinen merkki oli eläinlääkärissä. Punnitsimme Valon, ja odotin mittarin näyttävän jotain 20 kilon korvilla - se on ollut pitkään Valon peruspaino. Vaaka nousikin 22,7 kiloon.

Toinen merkki oli agilitykisat kuukauden takaa. Tuomari tuli luoksemme suorituksemme jälkeen, kokeili Valon kylkiluita ja sanoi Valon olevan turhan pullea. Se kuulemma näkyi varsikin hypyissä: suoritus oli vaivalloisen näköistä.

Valon laiskuus ja etenkin paino on itketyttänyt minua monesti. Olen itse aina ollut aktiivinen ja sitä olen toivonut myös koiraltani; että se olisi aina valmiina, minun seikkailukaverini. Mutta Valon energiatasot eivät ole enää lähelläkään sellaista, mitä toivoisin.

Nyt olemme lisänneet liikunnan määrää jonkin verran. Tällä hetkellä Valo pääsee kolmesti päivässä lenkille, jotka käydään suurilta osin vapaana. Lenkkeilyaikaa päivässä kertyy noin 2-3 tuntia. Lisäksi käymme agilitytreeneissä, pyöräily-/juoksulenkeillä ja uimassa noin neljästi-viidesti viikossa.

Ruoka on vaihdettu Pure Naturalin Active Dogiin, jota Valo saa nappulalleen 210 grammaa päivässä. Muuta Valo ei syötäväkseen saa hyvin satunnaisia luita lukuunottamatta. Active Dog kuulostaa vähän ironiselta, mutta sisällöltään se vaikutti paljon paremmalta kuin saman merkin normi- tai kevytversio.

Tällä tyylillä olemme nyt menneet reilun kuukauden ja samaa rataa jatkamme ainakin kesän yli. En ole varma onko vielä jotain, mitä voisin tehdä. 

Jos sinulla on omia kokemuksia tai neuvoja, luen ne mielelläni - tämä asia on minulle suuri huolenaihe.

Vuosi kastroinnista

Valon kastroinnista on kulunut jo reilu vuosi. Edellisen päivityksen kirjoitin puoli vuotta leikkauksen jälkeen, ja ajattelin tilanteen pysyvän samana hamaan tulevaisuuten asti. Ihan näin ei onneksi käynyt.

Olen saanut paljon kyselyitä kastrointiin liittyen ja ajattelin tämän postauksen toimivan hyvänä ponnahduslautana omien ajatusten peilaamiseen. Koitan siis kirjoittaa omat kokemukseni ja ajatukseni mahdollisimman rehellisesti, jotta kastrointia harkitseva voisi saada näistä jonkinlaista apua omaan päätöksentekoonsa.

Lähtötilanteemme ennen leikkauttamista oli aika perinteinen: narttukoirat kiinnostivat ihan hirveästi, eikä keskittymisestä meinannut tulla mitään, kun piti vaikka treenata. Tuntui hölmöltä kiusata sekä itseään, Valoa että muita koiria, kun ratkaisu tilanteeseen oli olemassa.

Muutama kuukausi leikkauksen jälkeen huomasin, kuinka Valon energiataso oli tipahtanut merkittävästi. Valo tuntui huomattavasti aiempaa löysemmältä ja laiskemmalta. Itkin tätä monet illat, mutta nyt, kun leikkauksesta on jo yli vuosi, on energiatasot nousseet samoihin lukemiin ja virtaa riittää taas ihan samalla tavalla. Valo on jopa alkanut taas piippaamaan iltaisin, vaikka se olisi kyllä saanut unohtuakin. Energiaa siis riittää, eikä merkkejä laiskuudesta ole enää näkyvissä.

Käytännössä Valo on täysin sama ja samanluonteinen koira kuin ennen leikkausta, mutta se pahin ongelma; kiinnostus tyttöihin, on heikentynyt selkeästi. Nykyään Valo pystyy jopa leikkimään koirien kanssa, aiemmin se oli vain astumisen yritystä. Valo pystyy myös keskittymään esimerkiksi lenkkeilyyn tai treenaamiseen ihan eri tavalla kuin aiemmin. Muut koirat eivät häiritse yhtään, vaikka vieressä treenaisi juoksuinen narttu.

Valon tilanne on siis tasaantunut merkittävästi ja mitään luonteenmuutoksia tai sen koommin ulkonäkömuutoksiakaan en ole huomannut.

Ruokahalu sen sijaan on kasvanut ihan älyttömiin mittasuhteisiin ja saa olla huipputarkkana, ettei koira lihoisi turhaan. Ruoka maistui jo aiemmin hyvin, mutta nyt Valo ei malttaisi edes lähteä lenkille, jos joku on keittiössä. Muiden kokemusten perusteella tämä taitaa olla aika yleinen leikkauttamisen jälkiseuraamus. Valon paino ei kuitenkaan ole noussut kuin kilon, sillä olemme vähentäneet ylimääräiset herkut lähes nollaan ja olleet supertarkkoina nappulamäärissä. Kunhan nykyiset nappulat loppuvat, on ajatuksissa myös ruokavalion muutos entistä proteiini- ja rasvarikkaampaan ruokaan, sillä uskon, että muutos auttaisi pitämään Valon kylläisempänä pidempään.

Leikkauksen vaikutukset näkyivät Valossa pitkään, mutta nyt ne ovat onneksi tasaantuneet. Tuttuni aussie oli kastroitavana samaan aikaan kuin Valo, ja sillä ei huomattavia muutoksia tullut ollenkaan. Aika tapauskohtaista taitaa siis olla, mitä vaikutuksia kastrointi tuo tullessaan.

Jos harkitset kastrointia, suosittelen sitä oman kokemukseni perusteella ehdottomasti. Tosin mielestäni isolle toimenpiteelle tulee olla hyvä syy: jos koiralla tai sinulla ei ole suuria ongelmia, voi kastrointi olla turhaa. Vaikka leikkaus on rutiinitoimenpide, liittyy siihen aina riskinsä - ja toki myös toipilasaika, joka ainakin meillä oli aika kauheaa.

Mutta jos koiran käytös on oikeasti häiritsevää, ja sellaista mihin kastrointi voisi auttaa, kannattaa sitä ehdottomasti harkita. Meillä päätös oli oikein onnistunut.

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen

Valon kastroinnista on nyt kulunut puoli vuotta. Mietimme pitkään, pitäisikö Valo leikauttaa vai ei. Lopulta päädyimme siihen, että plussia on enemmän kuin miinuksia ja veimme Valon leikkauspöydälle.

Kokemus oli suoraan sanottuna vähän kammottava. Ei ole ollenkaan mieltä ylentävää katsoa omaa koiraansa taju kankaalla. Itku siinä tuli. Eläinlääkäri hoiti työnsä hyvin, tosin kauheasti empatiaa häneltä ei herunut. Valo toipui kuitenkin leikkauksesta nopeasti ja poistimme tikit itse kymmenen päivän jälkeen. Suurta harmia tuotti kauluri, jota Valo ei voinut sietää. Se itki ja mökötti, kun se joutui pitämään sitä.

Vaikka kaulurinpitoa kesti vain 10 päivää, voin sanoa, että se kyllä tuntui kokonaiselta kuukaudelta. 

Aluksi tuntui, että Valossa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutamia viikkoja leikkauksen jälkeen huomasimme kuitenkin, että Valosta oli tullut paljon laiskempi kuin aiemmin. Se löntysteli lenkit eikä jaksanut kovin pitkäkestoisia treenejä tai lenkkejä. Tämä oli suoraan sanottuna aika shokki, kun se ennen oli varsinainen tehopakkaus ja virtaa riitti koko kylälle.

Vasta nyt Valon energiataso on alkanut palautua ennalleen. Olen käynyt sen kanssa pyörälenkeillä ja agilityssa, ja se on jaksanut touhuta koko sen ajan, mitä olen suunnitellutkin. Myös lenkeille on tullut uutta puhtia. Silti eron entiseen huomaa. Ennen Valo saattoi jaksaa touhuta ylikierroksilla vaikka kolme tuntia, nyt se väsähtää paljon nopeammin. Myös agilityssa olen huomannut, miten tärkeää on pitää tarpeeksi taukoa.

Vaikka joudummekin agilityssa tauottamaan aikaisempaa enemmän, on keskittyminen ihan eri luokkaa kuin aiemmin. Valo on edelleen kiinnostunut tyttökoirista, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Treenit vedetään täysin muita koiria huomioimatta. Jess! Tämä on ehdottomasti ollut paras asia, mitä leikkauksesta on aiheutunut. Lenkeillä olemme oikeastaan aina pystyneet ohittamaan muita koiria suhteellisen iisisti, joten siinä ei varsinaisesti ole tapahtunut mitään muutosta. Rähjääjä Valo ei ole koskaan oikeastaan ollut, mutta tuntuu, että Valo on muuttunut vähän leppoisammaksi kaveriksi. Sellainen yleinen hösääminen ja riekkuminen on vähentynyt jonkin verran.

Kastroinnin jälkeen Valo on myös alkanut haukottelemaan paljon. En tiedä miksi. Välillä se on vähän ärsyttävää, kun toinen aukoo suutaan vähän väliä, mutta mikään iso juttu se ei ole.

Iso juttu sen sijaan on Valon ruokahalu. Se on lisääntynyt ihan selkeästi. Annoimme Valolle aluksi saman määrän ruokaa kuin aiemmin, mutta se alkoi lihomaan. Nyt olemme alkaneet antaa sille ns. "laihdutusruokaa". Laihdutusruokaa saa antaa enemmän kuin tavallisia nappuloita, mikä tuntuu mielestäni mukavalta, kun koiralla on koko ajan nälkä. Olemme lisäksi jättäneet suuren osan kaikista ylimääräisistä herkuista pois, mikä on tuntunut auttavan. Ruuan kanssa on saanut olla aika tarkkana, ja tuntuu että Valon ruokahalu on ihan ääretön. Tämä on siis selkeästi ollut yksi huonoista puolista.

Valo painaa nyt 20 kiloa, yhden kilon enemmän kuin ennen leikkausta. Mielestäni se on kuitenkin nyt hyvässä painossa. Tarkkailen silti edelleen aika tiuhaan, mitä herkkuja sille syötetään. Välillä tämä on mennyt vähän hysterian puolelle, kuten eilen kun hermostuin kun M antoi Valolle tyhjän raejuustopurkin nuoltavaksi.

Leikkaus toi mukanaan aika paljonkin muutoksia, mutta onneksi mitään dramaattista ei tapahtunut. Välillä minua harmittaa vieläkin se, että Valon energiatasot eivät ole entisellään, mutta se on aika paljon itsestäkin kiinni. Kyllä se koira vetää täysillä agilityradan tai pyörälenkin, kunhan se on saanut levätä tarpeeksi ennen sitä.

Kaiken kaikkiaan, päätös oli vaikea ja siitä seurasi odottamattomia asioita. Silti ratkaisimme asian mielestäni onnistuneesti.

Fiilaten, höyläten ja haukotellen

Valo on alkanut haukottelemaan oikein olan takaa.

Valo haukottelee, kun otan hihnan esille. Se haukottelee, kun laitan sille pannan päälle. Se haukottelee, kun menemme hissiin. Se haukottelee, kun menemme ulos ja kun tulemme sisälle. Se haukottelee, kun se lonnii jossain kilometrin päässä ja minä pyydän sitä tulemaan vauhdikkaammin. Se haukottelee, kun juttelen sille.

Se ei ole väsymyshaukottelua, vaan ihan selvästi jonkun tunteen ilmaisu. Mutta minkä?!

Nämä mystiset suunavaamiset alkoivat vasta Valon kastroimisen jälkeen. Ennen sitä se oli ihan tavallinen haukottelija. Silloin se haukotteli, kun se ei oikein pitänyt jostakin. Haukotus toimi siis pienenä mielenosoituksena. Nyt Valo haukottelee käytännössä jatkuvasti. Sitä alkaa ajattelemaan, että eikö tuo koirarukka pidä enää mistään.

No. Onneksi se ei sentään haukottele silloin, kun se leikkii, syö tai nukkuu. Vasta sitten huolestun.

Hirvi vei kaiken innon

Olen harmitellut, että Valo on muuttunut laiskemmaksi kastroinnin jälkeen. Nykyään eroa entiseen ei huomaa muutoin kuin lenkkeillessä. Lenkkeilyt ovat kuitenkin tärkeä osa arkea. Valo ei enää touhota kuin tuulispää, vaan maleksii minun takanani. Samojen reittien kiertämiseen kuluu melkein tupla-aika, kuin mitä ennen leikkausta.

Viikonloppuna sain kuitenkin nähdä, että ehkä peli ei olekaan vielä menetetty.

Olimme mökillä ja teimme aamulenkin metsässä. Valo touhotti, kaahotti, hyppeli ja juoksi. Nuuski kantoja ja söi mustikanvarpuja. Ihan niin kuin ennen. Kaikki meni siis loistavasti.


Ainakin siihen asti, kunnes pusikosta alkoi kuulua kovaa ryminää.

Valo säikähti ja luikki luokseni. Ohitsemme juoksi kovaa vauhtia hirvi! Tai ainakin luulen, että se oli hirvi. Tilanne oli ohi niin nopeasti, välissä oli puita ja pusikkoa ja huolehdin samalla Valosta, joten en saanut hyvää kuvaa, mikä elikko siitä oikein meni. Mutta – totuuden nimissä – kuulostaahan se vähän hienommalta, kun voi sanoa että törmäsimme muuten lenkillä hirveen, kuin että no saattoi se olla joku isokokoinen rusakkokin.

Joka tapauksessa, hirviepisodin jälkeen Valo oli niin peloissaan ettei se enää uskaltanut touhottaa. Se kipitti melkein juoksujalkaa mökille asti. Ja kaikki into oli hävinnyt.

Mutta intoa Valossa oli kuitenkin, edes sen pienen hetken. Minä näin sen. Ja olen varma, että joku päivä se tulee vielä takaisin. Toivottavasti jäädäkseen.

Pohdintoja leikkauksen jälkeen

Valon kastroinnista on nyt kulunut melkein kolme viikkoa ja ajattelin hieman kertoa, kuinka leikkaus on vaikuttanut Valoon ja meidän elämään yleensä.

Pohdimme asiaa melko pitkään, vaikka emme keksineetkään varsinaisesti mitään asiaa, mikä olisi ollut leikkausta vastaan. Ainoa este oli leikkauksen hinta – yksityisillä eläinlääkäreillä hinnat tuntuvat pyörivän 300 euron kieppeillä. 

Agilitykaverin avustamana löysimme eläinlääkärin, joka lupasi kustantaa koko lystistä pelkästään 130 euroa. Silloin ajattelimme, että nyt tai ei koskaan. Tällaisten asioiden päättämisessä rahan ei tietysti pitäisi olla se merkitsevin asia, mutta tällä kertaa, niin kuin elämässä välillä, se vain meni niin. 

Itse leikkaus oli melko nopeasti ohi ja kaikki sujui mallikkaasti. Vaikka Valo olikin kaulurin kanssa kaikin tavoin hyvin raukka, toipui se pikavauhtia ja tikit saimme itse poistettua melko helposti. 

Elätin toivetta, että Valo unohtaisi steriloinnin jälkeen narttukoirat lähes kokonaan. Että muita koiria tavatessaan se ei yrittäisi pelkästään astua niitä, vaan että se voisi myös leikkiä niiden kanssa. Ja että agility sujuisi pelkästään agilityn merkeissä, eikä tyttökoirista haaveilun merkeissä. Ajattelin myös, että Valo saattaisi jonkin verran rauhoittua noin muutenkin.

Oikeasti asiat eivät menneet ihan niin. Ihan yhtä lailla kuin ennenkin ne tyttökoirat kiinnostavat. Mitään varsin isoa ongelmaa meillä ei koskaan tämän kanssa ole ollut, joten ei se kauhean suuri pettymys ollut.

Sen sijaan muita muutoksia on tullut. Lenkeillä käydessämme olen huomannut, että Valosta on kuoriutunut oikea lonnija. Se maleksii aiempaan verrattuna hyvin hitaasti ja huolettomasti eteenpäin, niin että sitä joutuu toisinaan oikein houkuttelemaan kulkemaan vähän ripeämmin. Se pysähtelee lenkeillä myös aiempaa enemmän, kuin pitämään taukoa. Leikkiminen ja agility on edelleen yhtä touhua, mutta niiden jälkeen se on selvästi väsyneempi kuin ennen leikkausta.

Valosta on siis tullut hiukan laiskempi. En tiedä, onko se hyvä vai huono asia, sillä olen aina pitänyt Valossa siitä, että se on sellainen kuin on; hätähousuinen intoilija. Toisaalta se on mukavaa ja helpottaa se toki arkea, kun Valo on rauhallisempi ja väsähtää helpommin. Olen myös tyytyväinen tietäessäni, että ainakin osa sairauksista on poissuljettuja leikkauksen myötä. Ehkä Valo on meidän kanssamme muutaman vuoden kauemmin leikkauksen ansiosta.

Mutta rehellisesti sanottuna: jos olisin tiennyt tämän kaiken ennen leikkausta, en ole varma, olisinko päätynyt steriloimaan Valon.

Viimeinen päivä

Tänään sen saa ottaa pois! Kaulurin, nimittäin. Ainakin jos osaamme itse ottaa tikit pois.

On tätä päivää odotettukin. En malta odottaa, että voimme taas pitää Valoa ulkona vapaana, mennä agilityyn ja heitellä frisbeetä.

Valosta on kyllä kuoriutunut oikea pro-tason kaulurinpitäjä. Se osaa juoda, leikkiä leluilla ja nukkua omassa kopissaan sen kanssa. Eikä Valo edes enää kolisuta sitä niin paljon, vaan se luikkii ympäriinsä kuin paraskin salaisen palvelun agentti.

Toivottavasti Valon ei kuitenkaan tarvitsisi käyttää kaulurintaitojaan enää koskaan. En nimittäin usko, että kenelläkään tulee kauluria kauhea ikävä.

Onnea on nukkua omassa pedissä

Tänään on Valon viides päivä kaulurin kanssa. Nyt se on onneksi oppinut elämään sen kanssa eikä vaikuta enää niin raukalta kuin aiemmin.

Valon strategia on hyvin yksinkertainen. Se käyttäytyy kuten tavallisestikin, eikä taida aina edes muistaa, että sillä on muovinen tötterö päässään. Tämä johtaa lukemattomiin kolauksiin, kun kauluri ottaa johonkin kiinni. Eipä näytä haittavaan. Se on kyllä ihan kätevää, koska äänestä tiedämme, missä Valo menee.

Valo on myös oppinut kääntämään niskaansa sen verran, että se voi nuohota lattiaa koko imukuppi lattiassa kiinni. Hyvin tehokasta herkkujen seulontaa. Omassa pedissäkin nukkuminen onnistuu. Myös autossa matkustaminen ja nukkuminen kaulurin kanssa sujuu vaivattomasti.

Ainoastaan juominen ja leluilla leikkiminen ei kaulurin kanssa onnistu. Yritys on kyllä kovaa! Kun Valolla on jano, kuuluu keittiöstä kauhea ryminä. Aluksi minä ihmettelin, että mitä ne naapurit oikein touhuavat. Selvisi, että se olikin Valo, joka kaulurillaan töni vesikuppia.

Kyllä tästä siis yli päästään. Nyt ollaan jo puolessa välissä.

Eilen se tapahtui

Viime yö oli pitkä. Valo itki koko yön eikä siinä kauheasti ketään sitten nukuttanut. Neljältä aamuyöllä laitoin korvatulpat ja nukahdin.

Kävimme siis eilen leikkauttamassa Valon. Pitkällisten pohdintojen jälkeen päätimme, että tämä on paras ratkaisu. Itse leikkaus sujui melko nopeasti ja kaikin puolin hyvin. Paitsi että se oli aika kammottavaa katsoa omaa koiraansa vintti pimeänä. Onneksi Valo toipui leikkauksesta nopeasti, nyt se on jo oma itsensä.

Leikkaus on siis jo unohdettu, mutta sen jälkivaikutukset ei. Valolla pitää kymmenen päivän ajan olla kauluri päällään, jottei se pääsisi nuolemaan haavaa. Minä ajattelin, että se saattaisi hieman vierastaa kauluria mutta että kyllä se siitä tottuu.

No ei ole ainakaan vielä tottunut. Se törmäilee koko ajan seiniin, tuoleihin ja lattiaan. Nyt se sentään pääsee jo itse seisoma-asennosta makuulle. On tuo sen touhu silti aikamoista taistelua. Kun kaulurin ottaa ulkoilua varten pois, nousee häntä pystyyn ja olemus kevenee kertaheitosta. Kauluri päällä se näyttää totaalisen surkealta ja pientä, onnetonta vinkunaa kuuluu vähä väliä.

Raukka ei mahdu edes omaan petiinsä kaulurin kanssa.

Leikkauttaakko vaiko eikö

Kas siinä pulma. Olemme miettineet Valon sterilisointia. En osaa sanoa, olisiko se oikea ratkaisu vai ei.

Monet tuntuvat perustelevan kastroimista juuri sillä, että näin koiran karkaamiset, aggressiot ja reviiritietoisuus voivat vähentyä. Tällaisissa tapauksissa kastrointi on mielestäni todella ymmärrettävää, ellei jopa odotettavaa. Meillä ei kuitenkaan ole mitään yllämainituista ongelmista. Valo on todella kiltti koira eikä se pentuaikojen jälkeen ole enää karkaillutkaan.

Miksi me sitten veisimme koiramme leikattavaksi?

Tiettyjen syöpien ja muiden sairauksien riskit pienenevät. Tämäkään ei kuitenkaan ole meidän päällimmäinen syy, vaikka se on tietysti myös hyvä asia. Jos tietäisin varmasti, että sterilisoimalla Valon se saisi lisää elinaikaa, tekisin sen heti. Koska siitä ei kuitenkaan ole varmuutta, on se vain hyvä lisä.

Ongelma löytyy sen sijaan agilitysta.Valo ei pysty keskittymään agilityyn ollenkaan, jos kentältä löytyy hyväntuoksuinen tyttökoira. Halliin, jossa käymme, ei saa edes tuoda juoksuisia narttuja, joten Valon huomion kiinnittäneet koirat ovat muuten vain erityisen kiinnostavia. Lisäksi emme oikein pysty käymään missään koiratapaamisissa, koska Valoa kiinnostaa joku ihan muu kuin leikkiminen. Minusta olisi ihanaa sopia naapureiden ja tuttujen koirien kanssa leikkitreffejä, mutta tällä hetkellä se olisi pelkästään turhauttavaa - kaikille osapuolille.

Tämä ei omasta mielestäni ole kuitenkaan pelkkää mukavuudenhalua. Luulen, että Valollakin olisi parempi olla, kun sen ei tarvitsi edes ajatella tyttökoiria. Emme kuitenkaan aio teettää sillä pentuja.

Silti minua kalvaa pieni syyllisyys, kun mietin tätä asiaa. Pystyn selvästi kuvittelemaan Valon leikkauksen jälkeen kovissa kivuissa ja kauluriin pukeutuneena. Valo osaa olla todella sydäntäraastavan raukka, jos sille tapahtuu jotain ikävää.

Kastroinnissa on kuitenkin paljon hyviä puolia, ja olenkin kallistumassa eläinlääkärille menon puoleen. Huonoja puolia ei mielestäni ole paljon. Leikkaukseen liittyy tietysti aina pieni riski, mutta tämäntyyppisessä rutiinitoimenpiteessä se on luultavasti aika harvinaista, että jotain oikesti sattuisi.

Olen kuullut myös tarinoita siitä, miten koiran persoonallisuus on muuttunut täysin leikkauksen myötä. Koirasta on tullut laiskempi, elottomampi ja huonosti reagoiva. Näitä tarinoita en ole kuitenkaan kuullut yhdeltäkään oikealta koiranomistajalta, vaan tapaukset ovat aina olleet "tutun tuttujen" koiria. Luonne voi tietysti muuttua hieman rauhallisemmaksi esimerkiksi karkailun ja haukkumisen puolesta, mutta sehän on vain hyvä asia.

Ainoaksi todelliseksi miinukseksi mielestäni jää siis koiran kärsimys. Minä en vain kestäisi niitä isoja, surullisennäköisiä nappisilmiä.