Sivut

31.12.2013

Askel kerrallaan

Tajusin, että vaikka kävinkin läpi viime vuoden tapahtumat, en ole pohtinut yhtään ensi vuotta.

Nyt tiedän miksi.

Yritin miettiä, mitä me voisimme tavoitella ja kahlasin läpi muiden blogistien kunnianhimoisia suunnitelmia. Kun lukee valioitumisesta ja pelastuskoirahaaveista, alkaa siinä nokka täristä itse kullakin. Meidän tavoitteemme tuntuvat niihin verrattuna niin kovin pieniltä. Yritän kuitenkin uskotella itselleni, että kukin tyylillään ja että kaikki tavoitteet ovat yhtä hyviä, joten tässä meidän tavoitteemme.

Tavoitteet ovat korkealla.
Ensinnäkin, tärkeimpänä pyrkimyksenä on aloittaa kisailu agilityssä. Tämä kuulostaa tietysti ihan hyvältä, mutta se on käytännössä jo saavutettu sillä olen jo ilmoittautunut ensimmäisiin kisoihin. No, ainakaan en luo tyhjiä odotuksia.

Toinen tavoite liittyen aksailuun on luokkanousu. En tiedä onko se mahdollista, ehkä ei edes ole. Kuvittelen kuitenkin, että vuodessa ehtii tapahtua yhtä sun toista, ja luokkanousu kakkosiin olisi ulottuvillamme. Tämä voisi olla meidän kovan luokan tavoite.

Muitakin tavoitteita on, tosin vähän pienempiä. Olen jo pitkään halunnut kokeilla Valon kanssa eri lajeja vepestä hakuun ja flyballista rallytokoon. Vuoden 2014 tavoite on siis kokeilla edes yhtä uutta lajia.

Niin, ja pyrkimyksenä on myös pysyä terveenä ja elämäniloisena. Ne taitavat olla ne kaikista tärkeimmät.

Nyt kun luen nämä uudestaan, ne näyttäväkin ihan hyviltä. Ainakin ne ovat meille sopivat.

27.12.2013

Kuukausi kuukaudelta

Listasin meidän vuotemme kohokohdat kuukausi kuukaudelta. Kun muistelen kulunutta vuotta, tulee sellainen olo, että se on ollut melko tapahtumarikas. Niin hyviä kun huonojakin asioita on tullut vastaan, mutta päällisin puolin vuodesta 2013 on jäänyt varsin hyvä mieli.

Tammikuu
Kävimme eläinlääkärissä Valon hampaiden takia. Niissä on jonkin verran hammaskiveä, ja ajattelimme että ne olisi hyvä puhdistaa. Koko tapahtuma oli aavistuksen hävettävä, koska eläinlääkäri katsoi Valon hampaita, sanoi "nehän on ihan valkoiset" ja lähetti meidät kotiin. Onneksi hän ei veloittanut meiltä mitään!

Helmikuu
Vietimme "pikkujoulua" agilityseurakavereiden kanssa. Valo vietti ystävänpäivää uuden toverinsa Mörön kanssa. Mitään sen erityisempää ei oikeastaan tapahtunut. Alkuvuosi menee yleensä pienessä sumussa, koska on niin kylmää ja lumista. Yritän vain selvitä päivästä toiseen, juoda paljon teetä ja käyttää villasukkia.

Maaliskuu
Pääsiäslomalla kävimme mökillä. Tassuttelimme järven jäällä pitkiä matkoja. Kairasimme jäähän reiän vedenottoa varten, ja Valosta oli hurjan hauskaa juoda vettä nimenomaan siitä reiästä. Oma juomakuppi pysyi koskemattomana.

Huhtikuu
Valo täytti 3 vuotta ja minä 23 vuotta. Huhtikuussa Valo myös kastroitiin. Tämä oli varmasti koko vuoden isoin tapahtuma. Parhaiten päivästä muistan sen, kun Valo oli vielä ihan lääketokkurassa. Se oli ihan raukka eikä tajunnut mistään mitään. Paitsi sitten, kun avasin eteisen kaapin oven, missä pidämme Valon luita, herkkuja, ruokaa ja muita tarpeita. Viimeisillä voimillaan koiranraato raahautui etutassujen turvin luokseni. Sitten se rojahti siihen, keskelle eteistä, kun ei jaksanutkaan enää liikkua.

Toukokuu
Toukokuussa tuli kesä! Nautimme lämpimästä ilmasta ja ulkoilimme paljon. Toukokuu oli myös todella kiireistä aikaa koulussa. Järjestin muutaman koulukaverin kanssa paneelikeskustelun pentutehtailusta. Tilaisuus oli todella mielenkiintoinen, ja siihen osallistui jopa europarlamentaarikko Sirpa Pietikäinen. Aloin myös kirjoittamaan lopputyötäni. 

Kesäkuu
Aloimme treenata agilitya monta kertaa viikossa. Osallistuimme ensimmäisiin kisoihimme, jotka olivat seuran sisäiset. Tulimme koko seuran kesken toisiksi! Juhannuksen vietimme rennosti mökillä, ja Valo oppi - vihdoin ja viimein - uimaan. Kävimme myös katsomassa agilityn SM-kisoja, ja minuun puri pahanlaatuinen agilitykärpänen.

Heinäkuu
Osallistuimme ensimmäisiin seuran ulkopuolisiin agilityn möllikisoihin ja voitimme. Kovat agitreenit jatkuivat. Olimme usein kaksitaan Valon kanssa kentällä, ja minä raahasin keinua ja muita esteitä yksin radalle, kun Valo katsoi vierestä. Heinäkuussa mökkeilimme paljon, ja kävimmepä myös ravintolassa Valon kanssa. 

Elokuu
Osallistuimme toisiin agilitykisoihin, jotka voitimme myös. Olin ihan fiiliksissä. Elokuussa aloitimme remontin kotonamme. Maalasimme eteisen ja olohuoneen seinät ja katot sekä keittiön kaapit. Kyllästyimme kaikki maalilta haisevaan kotiimme ja lähdimme muutamaksi päiväksi mökille evakkoon. 

Syyskuu
Työharjoitteluni alkoi, ja Valo jäi pitkästä aikaa yksin kotiin. Ensimmäisenä työpäivänä kerroin, että minulla on koira. Työkaverin silmät kirkastuivat ja hän sanoi, että voin tuoda sen koska tahansa töihin mukaan. Tiesin siitä päivästä lähtien, että tämä työpaikka on ihan mahtava. Agilitytreenit talvihallilla alkoivat. Halli on eri kuin viime vuonna, mutta oikein sopiva. Hallin vieressä on iso metsikkö, mutta siellä on pieneläimille tarkoitettuja loukkuja, eikä koiria voi oikein ulkoiluttaa siellä.

Lokakuu
Lokakuussa oli paljon työkiireitä ja Valo jäi vähemmälle huomiolle. Tasaisin väliajoin otin lenkille mukaan lelun, ja joka heiton myötä myös osa stressistä katosi.

Marraskuu
Ei vieläkään lunta! Muutamana päivänä pyrytti pieniä määriä, mutta lumet sulivat sitä mukaa kun ne maahan laskeutuivat. Pidennetystä syksystä innostuneena kävimme mökillä. Aloitin pääsykokeisiin lukemisen.



Joulukuu
Valmistuin koulusta. Vietimme joulun mökillä, ja oli aika sateista ja pimeää. Silti joulu oli mielestäni todella kotoisa ja lokoisa. Valo sai lahjaksi noin tsiljoona pehmolelua, joista yksi ehti jo hajota. Minä sain lahjaksi muun muassa suklaata, agilitykengät ja leffaliput.

Uutta vuotta vietämme luultavasti kotona. Käymme katsomassa parit raketit ja syömme hyvin, ehkä katsomme jonkin elokuvan. Siinä on hyvän uuden vuoden ainekset, ainakin minusta.

24.12.2013

Vihdoin täällä taas

Jouluaatto on kyllä mainio päivä. Saa rentoutua, syödä hyvin ja oleskella läheisten kanssa. Valo ei kyllä ole perustanut tuosta rentoutumisesta juurikaan. Se on touhottanut kuin paraskin tonttu toljanteri, nuuskinut ruuanmuruja ja kurkkinut paketteja. 

Kohta menemme saunomaan. En ole aiemmin käynyt joulusaunassa, mutta M:n myötä saunomisesta on tullut perinne, joka kieltämättä on aika mukava. Ehkä Valokin tulee lämmittelemään.

Toivomme Valon kanssa kaikille oikein riemukasta, lahjarikasta, rauhallista ja maukasta joulua kaikille lukijoille! Nauttikaa läheistenne seurasta, olkaa kilttejä ja syökää paljon piparkakkuja.

22.12.2013

Pakettimaniaa

Olen viime päivinä paketoinut ahkerasti lahjoja. Valo-raukka on itkenyt ja piipannut päivät pitkät, kun pakettivuoret ovat seilanneet ympäri asuntoa. Niin monta pakettia, eikä yhtäkään Valolle. Siis ainakaan vielä.

Valo on ollut niin pakettipulassa, että se riemastui jopa muovinpalasesta, joka lennähti paketoinnin hulinassa lattialle. Sitä se sitten jäyti pahimpaan hätäänsä.

Onneksi kohta on joulu! En malta odottaa, että tuo piippausmasiina saa vihdoin repiä ja riiviä kyllästymiseen asti paketin toisensa perään.


Vähän veikkaan, ettei malta Valokaan.

19.12.2013

Vitsit vähissä

Huomenna on tärkeä päivä. Valmistun koulusta.

Pidän pienen kahvihetken perheelleni, ja sitä varten olen siivonnut koko tämän päivän. Iltapäivällä, kun oli Valon lenkin aika, olin jo ehtinyt siivota ja kotona oli kerrankin täysin raikasta ja puhdasta.

Niin, siis nimenomaan oli.

Lenkillä Valo rymysi vapaana, enkä käsittänyt että se koituisi kohtalokseni. Kun minä kävelin eteenpäin, Valo ilmeisesti löysi jonkinlaisen ojanpenkan, missä se sitten kävi vähän uiskentelemassa. Minä en tätä huomannut kuin vasta kotona.

Kun pääsimme lenkiltä takaisin sisälle, kuivasin Valon tassut ja ihmettelin, että haiseeko Valon pyyhe tosiaan noin pahalta. Heitin pyyhkeen pyykkikoriin. Pistävä haju kuitenkin seurasi minua minne meninkin, ja huomasin että myös koira käveli uskollisesti vanavedessäni.

Yksi plus yksi on kaksi, se pitää hyvin usein paikkansa. Tutkin Valon, ja lopulta löysin hajun syyn. Valon oikea korva oli täynnä jonkinlaista ruskeaa mätää. Siis nimenomaan mätää, niin pahalta se haisi. Vein Valon pesuun. Valon korvaa tietysti kutitti, kun se oli täynnä liejua ja vettä, ja se ravisteli koko ajan niin, että kaikki liejut lensivät ympäri kylpyhuonetta.

Pesuepisodin jälkeen Valo käveli koko kodin ainoalle valkoiselle matolle, oksensi siihen sitä samaa liejua ja meni nukkumaan. Minä vein maton kylpyhuoneeseen pestäväksi ja tunsin itseni hyvin pieneksi.


No, nyt täällä on onneksi taas siistiä. Mutta että raikkaan tuoksuista, siitä en menisi vannomaan.

Yleensä minua ei harmita tällaiset tapaukset juurikaan, eikä tämä ole poikkeus. Koirataloudessa sitä vaan tottuu siihen, ettei mikään ole koskaan täydellistä, vaan jossain leijuu aina karva jos toinen. Enkä minä haluaisikaan olla täydellinen.

Sillä siitähän se elämä pääosin koostuu: uurastuksesta, onnistumisen hetkistä - sekä silloin tällöin pienestä määrästä liejua.

14.12.2013

Mitä antaa koiralle joululahjaksi kun raha on vähissä?

Tänä vuonna toivon joululahjaksi suklaata, hyvää mieltä ja lämpöisiä kelejä.

Valo taas toivoo joulupukilta lähinnä paljon paketteja. Olkoot sisällä vaikka sahanpurua, mutta paketteja pitää olla paljon. Parasta nimittäin on pakettien avaaminen. Vaikka Valolle kelpaisikin sahanpuru, annan sille silti myös ihan oikeita lahjoja.

Opiskelijataloudessa joululahjojen ostaminen vaatii kekseliäisyyttä. Olen kyllä aina ollut tarkka rahasta, emmekä ole koskaan tuhlanneet Valoon mitään älyttömyyksiä. En oikeastaan edes pidä shoppailusta. Minusta on kurjaa ostaa uutta, jos vanhallakin pärjäisi. Tai jos tavaran voisi hankkia käytettynä.

Joululahjat ovat silti minun heikko kohtani.

Voi, miten olisi mukavaa ostaa Valolle ainakin uusi älypeli, jonkinlainen kongi ja uusi, nykyistä kauniimpi ruokakippo. Mutta tarvitseeko Valo näitä asioita todella? No, ei.

Koska lahjoissa Valolle enemmän on enemmän ja paketteja pitää olla ISO KASA, ajattelin että nyt jos koskaan tarvitaan luovuutta. Ja sitä onneksi löytyi, ainakin riittävissä määrin.

Onnistuin nimittäin pitämään kulut nollissa Valon joululahjahankinnoissa. Möin muutaman vanhan koiranlelun eteenpäin. Näillä rahoilla ostin sitten neljä käytettyä pehmolelua (yhdessä tosin vielä laputkin kiinni, joten lienee ihan uusi). Vaikka lelut ovat jo jonkun muiden leikkimiä, ne ovat siistejä ja varmasti mieluisia koiralle. Rahaa jäi vielä yli, ja sillä ostan luita ja muita herkkuja.


Valo on myös aina saanut sukulaisilta lahjoja, joten lahjavuori on ainakin viime vuosina ollut iso.

Kaikki koiranomistajat eivät tietysti lahjo koiraansa millään tavalla. Sekin on ihan ymmärrettävää, ja olisipa muuten tämäkin ongelma aika vähällä vaivalla ratkottu.

Mutta niin. Valo tykkää pakettien avaamisesta ja minä tykkään pakettien antamisesta, niin mikäs siinä sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän, että ehkä sitten ensi vuonna Valo saa ihan uudet lelut. Mutta toisaalta, tuskin saa.

Käytetyt lelut ovat nimittäin ihan yhtä hyviä kuin uudetkin.

12.12.2013

Kärhämää korteista

Joulukortit. Meillä on ollut tapana lähettää vuosittain joulukortit läheisimmille sukulaisille ja ystäville. Tänä vuonna halusin lähettää Valon kuvan, joten tilasin kortit netistä. Kun ne tulivat, näytin niitä M:lle.

Keskustelumme meni suurin piirtein näin.

- Eikö ookin hienot joulukortit!
- Siinähän on Valo.
- No niin on! Eikö oo kiva?
- Kuka nyt meidän koirasta haluaa kuvan?! Ihan hassua.

En ollut edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa, että joku ei haluaisi joulukorttia, missä on Valon kuva. Koirakortithan ovat suloisia ja persoonallisia.

M perusteli kantaansa sillä, että jotkut menevät näissä koira- ja lapsikorteissaan vähän yli. Tarvitseeko omista koiristaan todella lähettää kuvat joka serkun kaimalle? Mitä jos vastaanottaja ei tykkää koirista? Onko se kettuilua lähettää koiran kuva vaikkapa omasta koirasta haaveilevalle, mutta allergiselle ihmiselle?

Minulle joulukortit taas ovat aina olleet ilon aihe. Sillä ei oikeastaan ole väliä, tipahtaako postiluukusta joulupukin, enkelin tai oman koiran/lapsen kuva. 

Pirskatti, olkoot kuva vaikka joulukinkkujen iloisesta sikermästä. Mukavinta on vain saada kortti ja huomata että sinua on ajateltu.

Joten, pienestä vastustelusta huolimatta, kaikki tuttumme saavat tänä vuonna Valon kuvan joulukortikseen. Se on lähetty hyvällä mielellä, ja toivon että kaikki sen myös vastaanottavat samoin ajatuksin.

10.12.2013

Kisaturistit

Kävimme Valon kanssa viikonloppuna katsomassa agilitykisoja. Emme siis itse osallistuneet, olimme paikan päällä vain katselemassa. Katsoimme maksiykkösten ratasuoritukset (tai siis minä katsoin, Valo keskittyi lähinnä vieressä seisovan naisen pullaan) ja olivat ne vaan jännää katsottavaa! Muutamia aivan upeita suorituksia. Ihan harmittaa, ettei tullut kuvattua yhtäkään ratasuoritusta, niitä olisi nimittäin mukava katsoa näin jälkikäteenkin.

Rata ei vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikealta, muutama jyrkkä kulma, mutta muuten aika virtaviivaista menoa. Uskon, että olisimme ainakin teoriassa voineet pärjätä Valon kanssa aika hyvin. Teoria on tietysti ihan eri asia kuin käytäntö - luultavasti ensimmäiset viralliset kisat menevät sellaisessa jännityksessä, että minä kaahotan sinne tänne ja Valo juoksee pelkkää putkea.

Katselemisen ja yleisen fiilistelyn lisäksi otin myös askeleen kohti ensimmäisiä virallisia kisoja: ostin kisakirjan.



Mutta siinä missä minä intoilin, Valo suorastaan närkästyi koko kisoihin. Raukka itki koko matkan. Ensin se itki innostuksesta, kun se luuli pääsevänsä itse tositoimiin. Sitten se itki, kun se huomasi, ettei se pääsekään.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse itkeä. Kun saan vielä ostettua lisenssin, olemme kisavalmiita ensi vuoden alusta lähtien! Olen suunnittelut, että osallistumme ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin heti tammikuussa.

Välillä minusta tuntuu, että touhotan ajottain agilitypuuhista vähän liiankin paljon, mutta nyt siirryn tärkeämpiin tehtäviin. Kuten kisakirjan koristelemiseen.

5.12.2013

Säikähdys lenkillä

Olen tänään tehnyt töitä kotoa käsin. Aamupäivällä pyrytti, ja lähdimme sen kunniaksi pienelle lenkille.

Otin lelun mukaan ja heittelin sitä aikani, kunnes alkoi kuulua ryminää. Samalla sekunnilla kolme salskeaa irlanninsusikoiraa laukkasivat suoraa päätä meitä kohti. Omistajaa ei näkynyt missään.

Säikähdimme molemmat, mutta Valo toimi onneksi esimerkillisesti. Se tuli taakseni käskystä ja minä pidin vierailijat loitolla. Onneksi koirat eivät edes vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta Valosta ja pysyivät loitolla.

Hetken päästä koirien omistajakin tuli paikalle, huikkasi anteeksi ja lähti menemään. 

Tapahtuma jäi kalvamaan mieltäni. Vaikka meille ei käynyt kuinkaan, ei se silti kovin mukavaa ollut. Ymmärrän, että koiria halutaan pitää vapaana, olihan Valokin vapaana kun tämä sattui. Mutta silti. Kun vieras, vieläpä iso koira rymistää luokse, on vaikea aavistaa mitä seuraavaksi tapahtuu.


Valo onneksi unohti tapahtuman äkkiä. Ehkä minunkin pitäisi.