Hyllyputken jälkeen Valo näytti taas, miten sitä agilitya suoritetaan! Eilen juoksimme agilitykisoissa kaksi rataa, joista molemmista napsahti nollat taskuun. Toinen nolla oli kolmas kakkosluokassa; nyt ollaan siis virallisesti kolmosluokassa!
Alla video ensimmäisestä radasta. Molemmat radat olivat melko helppoja: virtaviivaista juoksua, joka ei sinällään ole meidän vahvuutemme. Valo on nykyään jo melko estevarma, mutta nopeus on kompastuskivemme. Suoralla pätkällä minä juoksen usein kovempaa kuin Valo, vaikka kyllä se käpälistään lujaakin pääsee, paljon lujempaa kuin minä. Vauhtikestävyystreenejä siis tiedossa.
Kilpakaveri tuli muuten sanomaan, että sulla on magee tolleri. On hyvä tietää, että vaikka vauhti ei ole huima, on tyyli silti hallussa.
Että tuli sitten ajettua reilut 300 kilometriä kahden, tai oikeastaan neljän, hyllyn takia.
Suuntasimme vähän aikaa sitten seurakaverin kanssa agilitykisoihin Lempäälään nollaratojen toivossa. Voisihan sitä sunnuntai-illan muullakin tavoin viettää, mutta me vietimme sen sitten autossa - ja neljän ansiokkaan hyllyn suorituksessa.
Molempien ratojen alussa Valo juoksi ensimmäisen hypyn ohi. Alkuja lukuun ottamatta suoritukset olivat kyllä ihan hyviä. Valolla oli hyvä draivi, ja sitä minä olenkin peräänkuuluttanut. Vähän karvas mieli kisoista silti jäi. No, jäipähän ensi vuodelle enemmän tavoiteltavaa.
Viime viikonloppuna starttasimme kahden lähdön verran agilitykisoissa.
Ensimmäiseltä radalta tuli yliaikanolla (+ 1,66 sekuntia) ja kolmas sija. Toiselta radalta tuli kolmanneksi viimeiseltä esteeltä hylkäys, kun Valo kiipesi A:lle, vaikka sen piti mennä putkeen. Videolta näkee, että vähän harmitti. (Ilmeisesti muuten myös yleisöä, kun videolta kuuluu tuntemattoman lapsen huudahdus "sehän sai vain hyllyn!". Mahtava kommentaattori! Sama lapsi ihmetteli kuulemma vielä videon loputtua sitä, miten meille tuli hylly, vaikka näytti hyvältä. Hihi.)
Näiden kisojen piti olla viimeiset, mutta koska molemmat suoritukset olivat niin lähellä, innostuin ilmoittautumaan vielä yksiin kisoihin. Ne ovat tulevana viikonloppuna Lempäälässä, puolentoista tunnin ajomatkan päässä. Ilmoittautuessa olin ihan fiiliksissä, nyt tuntuu jo vähän hassulta matkata yhteensä kolme tuntia noin kahden minuutin radallajuoksua varten. Varsinkin, kun olisi tässä muutakin tekemistä. Tosin parasta tekemistä on kyllä juuri tämä - Valon kanssa yhdessä vietetty aika.
Ja eikö pieni hupsuus ja spontaanius ole välillä ihan hyvästä?
Olimme Valon kanssa viime viikonloppuna agilitykisoissa.
Kisoja edeltävät treenit eivät menneet kauhean hyvin, ja panikoin kisoissakin, että mitä jos se taas menee putkeentarpeilleen. Se kuva piirtyi verkkokalvooni ilmeisesti sitten pysyvästi. Hirveän kiva. Teimme tämän takia ennen kisoja pitkän lenkin, jonka takia onnistuin missaamaan ensimmäisen radan kohdalla rataantutustumisen.
Ei ollut kauhean hyvät fiilikset ei. Mutta sitten ajattelin, että piru vie. Meni syteen tai saveen, keskitytään pariin hankalaan kohtaan ja katsotaan mitä tulee. Kunhan tehdään hyvällä menolla.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että hyvä meno tarkoitti myös melko hyvää suoritusta. Toisella radalla keskityin nopeuttamaan tempoamme, joka osaltaan onnistuikin.
Molemmat radat olivat virheettömiä, mutta ensimmäiseltä radalta tuli vajaa kaksi sekuntia yliaikaa. Toisella
radalla olimme nopeampia: ykkössija ja ensimmäinen luva kakkosluokasta
napsahti taskuun.
Kyllä maar olen vain tyytyväinen!
Videoita jälkikäteen katsoessani tulee kyllä mieleen ihan hirvittävästi korjattavaa. Mutta siihen päivään ja hetkeen, ne suoritukset riittivät oikein hyvin.
Hyvää pääsiäistä toverit! Ai että loma ja lämpimät kelit ovat tehneet hyvää tahmeaksi menneelle mielelle.
Meidän koko perheellä on ollut, saanko sanoa, melko munarikas pääsiäinen.
Minä ja M piilotimme toisillemme suklaamunia, joita piti sitten etsiä kuumaa-kylmää -tekniikalla. Valokin pääsi osalliseksi munahurmokseen. Se sai koiramaailmassa kuuluisaksi kiirineen munalelun omakseen. Tämä ei kylläkään ollut se alkuperäinen versio, vaan kymmenen euron jäljennös, jonka löysimme Mustista ja Mirristä.
Olen katsonut nettikaupoista näitä kyseisiä munaleluja ties kuinka pitkään, mutta en ole saanut aikaiseksi ostaa sellaista. Kun Valon lempilelu, keltainen vinkupallo, otti ja hajosi pari päivää sitten, kävimme hakemassa uuden samanlaisen. Ja siinä kaupan hyllyllä, heti vinkupallojen vieressä se sitten oli. The munapallo.
Täytyy kyllä sanoa, että lelu oli aivan mainio! Valo ei meinannut karvoissansa pysyä, kun sai käpäliinsä tämän uuden aarteensa. Mutta oli siinä huonotkin puolensa. Hauskaa riitti noin kymmenen minuuttia, ja sitten Valo onnistui jäytämään lelunsa rikki.
Minä luulin, että tämä oli nyt the koiranlelu, hajoamaton ja ikuinen ilo, mutta ei näköjään. Ehkä olisi pitänyt ostaa se aito ja alkuperäinen versio. Ei siihen toisaalta tullut kuin pieni särö kylkeen, joten kyllä sillä muutamat leikit vielä aikaiseksi saa.
Toisaalta, nyt kun sitä ajattelee, niin eivät ne ikuisesti ehjinä pysyvät lelut ole niitä parhaita. Minun mielestäni kylläkin, mutta Valon mielestä paras osuus on riuhtoa ja repiä lelut riekaleiksi.
Paitsi pehmolelut. Niitä kuuluu vain kanniskella paikasta toiseen, vähän nuolla ja pitää pään alla.
Viime viikonloppuna olimme toisissa virallisissa agilitykisoissa. Ja ai samperi, että harmittaa.
Meillä oli kaksi lähtöä, joista ensimmäinen meni penkin alle. Tai paremmin sanottuna puomin alle. Valo sai jonkin paniikkikohtauksen eikä uskaltanut kiivetä puomille. Se on aina aiemmin kiivennyt ilman minkäänlaisia ongelmia puomia pitkin, mutta nyt sille tuli joku stoppi. Minä yritin varmaan viisi kertaa saada sen menemään, mutta ei.
Toinen lähtö meni paljon paremmin. Valo oli jo väsähtänyt ja vauhtia oli selvästi vähemmän, mutta tarkkuus oli hyvä. Viiletimme menemään nollarataa, kunnes tuli radan viimeinen pätkä. Puomi, rengas, hyppy, suorassa linjassa. Tällä kertaa Valo kampesi puomille ilman ongelmia, mutta alastulossa se unohti pysähtyä oikeaoppiseen 2-on2-off-asentoon. Hämmennyin tästä niin paljon, että ensin jatkoin matkaa renkaalle, ja viimeisen hypyn kohdalla päätin sitten jäädä paikoilleni ihmettelemään kun "ei se pysähtynyt". Valokin ihmetteli kun minä jäin pyörimään paikoilleni, joten se juoksi hypystä ohi.
Siis siitä viimeisestä hypystä ohi.
Korjasin tämän toki, mutta siinä vaiheessa peli oli jo menetetty. Olisimme saaneet ensimmäisen LUVAmme, mutta eipä nyt saatu. Toisaalta saimme edes ensimmäisen oikean tuloksemme. Aiemmista lähdöistä on tullut vain hylkyjä, joten parannus tietysti sekin.
Silti tuo jäi harmittamaan ihan hirvittävästi, ja sen takia kirjoitan siitä vasta nyt tänne blogiin. Vasta nyt tajuan, miten hyvin meillä meni radan suorittaminen loppua lukuunottamatta. Ja vaikka virheet ärsyttävät, kyllä niistä oppii. Minä ainakin opin tästä virheestäni, ja keksinpä itselleni uuden moton.
Älä jää radan aikana ihmettelemään, vaan suorita. Ihmettele vasta myöhemmin.
Jos pitäisi valita yksi asia, mikä saa Valon pään sekaisin, se olisi pulkkamäki. Ehdottomasti.
Frisbee ei ole mitään verrattuna siihen tunnekuohuun, mikä Valon valloittaa, kun menemme pulkan kanssa laskemaan mäkeä.
Kotimme lähellä on jättimäinen mäki, joka on varsin suosittu talvella. Me läksimme sinne eilen illalla, kun muut olivat jo lähteneet pois. Saimme koko mäen omaan käyttöömme.
Otimme pari videopätkää, mutta kädet kohmeessa äänet jäivät valitettavasti pois. Mutta voitte kuvitella sellaista kimeää, jatkuvaa haukuntaa ja yninää. Valo ei edes ole mikään haukkujatyyppi, mutta mäessä se huutaa nokka täristen kuin harras fani kisakatsomossa.
Olen ollut viime päivinä todella kiireinen, enkä ole saanut niin paljon omaa aikaa kuin olisin ehkä toivonut. Tällaiset asiat ovat kuitenkin niitä, jotka tuovat lisää intoa ja puhtia. Ehkä jopa enemmän kuin se yksinolo.
Ei siihen paljon vaadita. Kun kerran käy Valon kanssa vähän pulkkailemassa, niin jaksaa taas seuraavan viikon haasteet ja mahdollisuudet. Ihan uudella voimalla.
