Joten muutama päivä sitten, kun pyöräilin uutta reittiä pitkin isäni luokse ruokkimaan kalat, osui matkan varrelle paljon uusia maisemia.
Paaaljon uusia retkikohteita.
Yksi kohteista oli kaunis joenpenkka metsän keskellä, jonka ajattelin Valon kanssa valloittaa. Yllättävää kyllä, pyöräillessä sitä ei aina huomaa kuinka pitkätkin matkat taittuvat lyhyessä ajassa. Luulin lähteväni hyvin varustautuneena, sillä otimme aivan ensimmäiseksi bussin allemme. Muistelin bussipysäkin olleen "ihan siinä joen vieressä".
Voin kertoa, ettei se nyt ihan vieressä ollut. Ei siis lähelläkään.
Loputtomat tienhaarat saivat meidät etsimään joenpahaista tunnin verran. Ja minä olin kuvitellut, että sinne kävelee viidessä minuutissa.
Mutta mikäpä retki olisi onnistunut ilman paria epäonnistumista. Sumeaksi mieleni pistänyt epätoivo huuhtoutui nopeasti pois, kun Valo pääsi vihdoin uimaan ja minä pääsin syömään eväitä.
Ja siihen se Valo sitten lupsahti. Keskelle nurmikkoa. Minä taas selailin lehtiä, nautin tekemättömyydestä ja tuulenvireestä ja hätistelin ampiaisia. Sitten lähdimme takaisin kotiin.
Tämä oli kyllä hyvää ajanvietettä. Kotiin tullessa väsytti ja muistoksi jäivät joessa virkistyneet varpaat, nurmikosta vihertynyt t-paita ja auringontuoksuinen koirankarva. Ei huono saalis.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti