Vihdoin täällä taas

Jouluaatto on kyllä mainio päivä. Saa rentoutua, syödä hyvin ja oleskella läheisten kanssa. Valo ei kyllä ole perustanut tuosta rentoutumisesta juurikaan. Se on touhottanut kuin paraskin tonttu toljanteri, nuuskinut ruuanmuruja ja kurkkinut paketteja. 

Kohta menemme saunomaan. En ole aiemmin käynyt joulusaunassa, mutta M:n myötä saunomisesta on tullut perinne, joka kieltämättä on aika mukava. Ehkä Valokin tulee lämmittelemään.

Toivomme Valon kanssa kaikille oikein riemukasta, lahjarikasta, rauhallista ja maukasta joulua kaikille lukijoille! Nauttikaa läheistenne seurasta, olkaa kilttejä ja syökää paljon piparkakkuja.

Pakettimaniaa

Olen viime päivinä paketoinut ahkerasti lahjoja. Valo-raukka on itkenyt ja piipannut päivät pitkät, kun pakettivuoret ovat seilanneet ympäri asuntoa. Niin monta pakettia, eikä yhtäkään Valolle. Siis ainakaan vielä.

Valo on ollut niin pakettipulassa, että se riemastui jopa muovinpalasesta, joka lennähti paketoinnin hulinassa lattialle. Sitä se sitten jäyti pahimpaan hätäänsä.

Onneksi kohta on joulu! En malta odottaa, että tuo piippausmasiina saa vihdoin repiä ja riiviä kyllästymiseen asti paketin toisensa perään.

Vähän veikkaan, ettei malta Valokaan.

Vitsit vähissä

Huomenna on tärkeä päivä. Valmistun koulusta.

Pidän pienen kahvihetken perheelleni, ja sitä varten olen siivonnut koko tämän päivän. Iltapäivällä, kun oli Valon lenkin aika, olin jo ehtinyt siivota ja kotona oli kerrankin täysin raikasta ja puhdasta.

Niin, siis nimenomaan oli.

Lenkillä Valo rymysi vapaana, enkä käsittänyt että se koituisi kohtalokseni. Kun minä kävelin eteenpäin, Valo ilmeisesti löysi jonkinlaisen ojanpenkan, missä se sitten kävi vähän uiskentelemassa. Minä en tätä huomannut kuin vasta kotona.

Kun pääsimme lenkiltä takaisin sisälle, kuivasin Valon tassut ja ihmettelin, että haiseeko Valon pyyhe tosiaan noin pahalta. Heitin pyyhkeen pyykkikoriin. Pistävä haju kuitenkin seurasi minua minne meninkin, ja huomasin että myös koira käveli uskollisesti vanavedessäni.

Yksi plus yksi on kaksi, se pitää hyvin usein paikkansa. Tutkin Valon, ja lopulta löysin hajun syyn. Valon oikea korva oli täynnä jonkinlaista ruskeaa mätää. Siis nimenomaan mätää, niin pahalta se haisi. Vein Valon pesuun. Valon korvaa tietysti kutitti, kun se oli täynnä liejua ja vettä, ja se ravisteli koko ajan niin, että kaikki liejut lensivät ympäri kylpyhuonetta.

Pesuepisodin jälkeen Valo käveli koko kodin ainoalle valkoiselle matolle, oksensi siihen sitä samaa liejua ja meni nukkumaan. Minä vein maton kylpyhuoneeseen pestäväksi ja tunsin itseni hyvin pieneksi.

No, nyt täällä on onneksi taas siistiä. Mutta että raikkaan tuoksuista, siitä en menisi vannomaan.

Yleensä minua ei harmita tällaiset tapaukset juurikaan, eikä tämä ole poikkeus. Koirataloudessa sitä vaan tottuu siihen, ettei mikään ole koskaan täydellistä, vaan jossain leijuu aina karva jos toinen. Enkä minä haluaisikaan olla täydellinen.

Sillä siitähän se elämä pääosin koostuu: uurastuksesta, onnistumisen hetkistä - sekä silloin tällöin pienestä määrästä liejua.

Mitä antaa koiralle joululahjaksi kun raha on vähissä?

Tänä vuonna toivon joululahjaksi suklaata, hyvää mieltä ja lämpöisiä kelejä.

Valo taas toivoo joulupukilta lähinnä paljon paketteja. Olkoot sisällä vaikka sahanpurua, mutta paketteja pitää olla paljon. Parasta nimittäin on pakettien avaaminen. Vaikka Valolle kelpaisikin sahanpuru, annan sille silti myös ihan oikeita lahjoja.

Opiskelijataloudessa joululahjojen ostaminen vaatii kekseliäisyyttä. Olen kyllä aina ollut tarkka rahasta, emmekä ole koskaan tuhlanneet Valoon mitään älyttömyyksiä. En oikeastaan edes pidä shoppailusta. Minusta on kurjaa ostaa uutta, jos vanhallakin pärjäisi. Tai jos tavaran voisi hankkia käytettynä.

Joululahjat ovat silti minun heikko kohtani.

Voi, miten olisi mukavaa ostaa Valolle ainakin uusi älypeli, jonkinlainen kongi ja uusi, nykyistä kauniimpi ruokakippo. Mutta tarvitseeko Valo näitä asioita todella? No, ei.

Koska lahjoissa Valolle enemmän on enemmän ja paketteja pitää olla ISO KASA, ajattelin että nyt jos koskaan tarvitaan luovuutta. Ja sitä onneksi löytyi, ainakin riittävissä määrin.

Onnistuin nimittäin pitämään kulut nollissa Valon joululahjahankinnoissa. Möin muutaman vanhan koiranlelun eteenpäin. Näillä rahoilla ostin sitten neljä käytettyä pehmolelua (yhdessä tosin vielä laputkin kiinni, joten lienee ihan uusi). Vaikka lelut ovat jo jonkun muiden leikkimiä, ne ovat siistejä ja varmasti mieluisia koiralle. Rahaa jäi vielä yli, ja sillä ostan luita ja muita herkkuja.

Valo on myös aina saanut sukulaisilta lahjoja, joten lahjavuori on ainakin viime vuosina ollut iso.

Kaikki koiranomistajat eivät tietysti lahjo koiraansa millään tavalla. Sekin on ihan ymmärrettävää, ja olisipa muuten tämäkin ongelma aika vähällä vaivalla ratkottu.

Mutta niin. Valo tykkää pakettien avaamisesta ja minä tykkään pakettien antamisesta, niin mikäs siinä sitten. Ajattelin kirjoittaa tähän, että ehkä sitten ensi vuonna Valo saa ihan uudet lelut. Mutta toisaalta, tuskin saa.

Käytetyt lelut ovat nimittäin ihan yhtä hyviä kuin uudetkin.

Kärhämää korteista

Joulukortit. Meillä on ollut tapana lähettää vuosittain joulukortit läheisimmille sukulaisille ja ystäville. Tänä vuonna halusin lähettää Valon kuvan, joten tilasin kortit netistä. Kun ne tulivat, näytin niitä M:lle.

Keskustelumme meni suurin piirtein näin.

- Eikö ookin hienot joulukortit!
- Siinähän on Valo.
- No niin on! Eikö oo kiva?
- Kuka nyt meidän koirasta haluaa kuvan?! Ihan hassua.

En ollut edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa, että joku ei haluaisi joulukorttia, missä on Valon kuva. Koirakortithan ovat suloisia ja persoonallisia.

M perusteli kantaansa sillä, että jotkut menevät näissä koira- ja lapsikorteissaan vähän yli. Tarvitseeko omista koiristaan todella lähettää kuvat joka serkun kaimalle? Mitä jos vastaanottaja ei tykkää koirista? Onko se kettuilua lähettää koiran kuva vaikkapa omasta koirasta haaveilevalle, mutta allergiselle ihmiselle?

Minulle joulukortit taas ovat aina olleet ilon aihe. Sillä ei oikeastaan ole väliä, tipahtaako postiluukusta joulupukin, enkelin tai oman koiran/lapsen kuva. 

Pirskatti, olkoot kuva vaikka joulukinkkujen iloisesta sikermästä. Mukavinta on vain saada kortti ja huomata että sinua on ajateltu.

Joten, pienestä vastustelusta huolimatta, kaikki tuttumme saavat tänä vuonna Valon kuvan joulukortikseen. Se on lähetty hyvällä mielellä, ja toivon että kaikki sen myös vastaanottavat samoin ajatuksin.

Kisaturistit

Kävimme Valon kanssa viikonloppuna katsomassa agilitykisoja. Emme siis itse osallistuneet, olimme paikan päällä vain katselemassa. Katsoimme maksiykkösten ratasuoritukset (tai siis minä katsoin, Valo keskittyi lähinnä vieressä seisovan naisen pullaan) ja olivat ne vaan jännää katsottavaa! Muutamia aivan upeita suorituksia. Ihan harmittaa, ettei tullut kuvattua yhtäkään ratasuoritusta, niitä olisi nimittäin mukava katsoa näin jälkikäteenkin.

Rata ei vaikuttanut mitenkään ylitsepääsemättömän vaikealta, muutama jyrkkä kulma, mutta muuten aika virtaviivaista menoa. Uskon, että olisimme ainakin teoriassa voineet pärjätä Valon kanssa aika hyvin. Teoria on tietysti ihan eri asia kuin käytäntö - luultavasti ensimmäiset viralliset kisat menevät sellaisessa jännityksessä, että minä kaahotan sinne tänne ja Valo juoksee pelkkää putkea.

Katselemisen ja yleisen fiilistelyn lisäksi otin myös askeleen kohti ensimmäisiä virallisia kisoja: ostin kisakirjan.

Mutta siinä missä minä intoilin, Valo suorastaan närkästyi koko kisoihin. Raukka itki koko matkan. Ensin se itki innostuksesta, kun se luuli pääsevänsä itse tositoimiin. Sitten se itki, kun se huomasi, ettei se pääsekään.

Kauaa ei kuitenkaan tarvitse itkeä. Kun saan vielä ostettua lisenssin, olemme kisavalmiita ensi vuoden alusta lähtien! Olen suunnittelut, että osallistumme ensimmäisiin virallisiin agilitykisoihin heti tammikuussa.

Välillä minusta tuntuu, että touhotan ajottain agilitypuuhista vähän liiankin paljon, mutta nyt siirryn tärkeämpiin tehtäviin. Kuten kisakirjan koristelemiseen.

Säikähdys lenkillä

Olen tänään tehnyt töitä kotoa käsin. Aamupäivällä pyrytti, ja lähdimme sen kunniaksi pienelle lenkille.

Otin lelun mukaan ja heittelin sitä aikani, kunnes alkoi kuulua ryminää. Samalla sekunnilla kolme salskeaa irlanninsusikoiraa laukkasivat suoraa päätä meitä kohti. Omistajaa ei näkynyt missään.

Säikähdimme molemmat, mutta Valo toimi onneksi esimerkillisesti. Se tuli taakseni käskystä ja minä pidin vierailijat loitolla. Onneksi koirat eivät edes vaikuttaneet kovin kiinnostuneilta Valosta ja pysyivät loitolla.

Hetken päästä koirien omistajakin tuli paikalle, huikkasi anteeksi ja lähti menemään. 

Tapahtuma jäi kalvamaan mieltäni. Vaikka meille ei käynyt kuinkaan, ei se silti kovin mukavaa ollut. Ymmärrän, että koiria halutaan pitää vapaana, olihan Valokin vapaana kun tämä sattui. Mutta silti. Kun vieras, vieläpä iso koira rymistää luokse, on vaikea aavistaa mitä seuraavaksi tapahtuu.

Valo onneksi unohti tapahtuman äkkiä. Ehkä minunkin pitäisi.