Kuka menee lenkille?

Minusta on todella mukavaa, että meitä on on kaksi - minä ja M - jakamassa paitsi arkea, mutta myös Valon lenkityksiä. Yksin asuvalla koiranomistajalla on taatusti kädet täynnä töitä! Mutta välillä siitä, että meitä on kaksi, syntyy myös ongelmia.

Alussa melkein kiistelimme siitä, kuka saa mennä lenkille ja kävimmekin usein yhdessä ulkoilemassa. Jollen ihan väärin muista, taisimme vuorotella jopa hihnan pitämisessä! Käymme edelleen yhdessä lenkeillä, mutta paljon aiempaa harvemmin.

En siis todellakaan ajatellut, että tällaisestakin asiasta saisi revittyä ongelmia. Mutta mitä jos lenkkivuorot on unohdettu sopia ja jos molempia väsyttää aamulla? Mitä jos sovitut lenkit unohtuvat? Mitä jos toinen ajautuu kuin huomaamattaan menemään lähes kaikki lenkit?

Koska itse olen järjestelmällisyyden ystävä ja M hajamielisyyden uhri, keksimme tähän ratkaisun:

Toimii.

Meillä on jättimäinen tussitaulu makuuhuoneessamme, mistä myös tämä lenkkiaikataulumme löytyy. Yhtä hyvin tämä voisi tosin olla vaikka muistilappu jääkaapin ovessa. Aiemmin soittelimme tai tekstailimme toisillemme, että kenenkäs vuoro se nyt olikaan ja ehtisitsä mennä kun mä en ehtis. Iltaisin sovimme seuraavan päivän lenkit, mikä alkoi jossain vaiheessa puuduttamaan.

Lenkkiaikataulun teimme yhdessä, kalenterit käsissä. Aikataulu ei ole mitenkään absoluuttinen: jos tulee jotain, niin sitten vaihdetaan. Mutta kyllä tämä omaa suunnittelua ja aikataulutusta helpottaa. Viikonlopun aikataulut vaihtelevat sen verran usein, että olemme jättäneet sen pois aikataulusta.

Olisi todella mielenkiintoista tietää miten muissa kodeissa toimitaan. Siispä kysynkin: miten te sovitte, kuka menee lenkille?

Mutainen aamunaloitus

Lauantaiaamut ovat hienoja jo siksi, että ne ovat lauantaiaamuja. Kun kiireettömän lauantaiaamun yhdistää vielä syksyiseen ruskaan ja poskilla jo vähän kipristelevään ilmaan, ollaan hyvillä vesillä. Ja jos jaksaa herätä aikaisin, ei aamulenkillä tule ketään vastaan. Toisin on arkena.

Valokin taitaa pitää syksystä. Sateista se ei oikein välitä, mutta hiukan viileämmästä ilmasta kyllä. Viileän ilman myötä myös Valon energiataso on tuntunut nousevan. On ollut helpottavaa huomata, että kesän laiskuus on hävinnyt ja tilalle on tullut energinen koira. Ajattelin kirjoittaa tästä lisää vielä myöhemmin ja käydä läpi, mitä muutoksia kastrointi on tuonut puoli vuotta leikkauksen jälkeen.

Joka tapauksessa, kaikki eivät tunnu arvostavan syksyn ilosanomaa yhtä paljon kuin minä tai Valo. Näytin M:lle tätä kuvaa, ja reaktio oli vähän erilainen:

- Onks toi meidän pellolta otettu kuva?
- On, oltiin siellä Valon kanssa aamulla. Eiks oo hieno maisema?
- Ihan mutasta!

Okei, olihan tuossa jotain perääkin. Valon tassut, minun kengät ja jopa housunlahkeeni menivät ihan liejuisiksi.

Mutta voi pojat, oli se sen arvoista!

Kylmä vesi, kuuma koira

Olimme taas viime viikonlopun mökillä. Syksy on selvästi saapunut, sillä järvivesi on muuttunut aivan järkyttävän kylmäksi! Uimaan piti silti päästä, tietenkin.

Koska Valo ei vieläkään ole täysin myyty koko uimisidealle, päätin mennä Valon tueksi itsekin veteen. Kun heitin lelun (hups, se olikin dami... onneksi emme harrasta noutamista!) ensimmäistä kertaa vähän syvemmälle veteen, Valo jäi rannalle uikuttamaan.

Lopulta kannoin 20-kiloisen, hiukan hysteerisen hurtan niin syvälle, ettei sen tassut yltäneet enää pohjaan. Valo kääntyi ensin rantaa päin, mutta kun käänsin sen ympäri, se alkoi uida kohti lelua.

Tämän jälkeen Valo nouti lelua ihan itse, mutta kävi joka hakureissun jälkeen kuivaamassa itsensä rannalla. Lisäksi, valomaiseen tapaansa, se piippasi kovaan ääneen aina itse uimisen ajan. Naapuritkin varmaan jo ihmettelevät, että mitä ihmettä mökillämme oikein tapahtuu.


Silti Valo palasi aina veteen, hakemaan lelua yhä uudestaan.

Ja näyttipä se aika tyytyväiseltä itseensä, joka kerta kun oli onnistuneesti noutanut lelun vedestä.

Nonni sitte, takakäpät

Olen miettinyt, miten fiksu koira Valo oikeastaan on. Se oppii nopeasti uusia temppuja, mutta niiden lisäksi se on kuin huomaamatta oppinut myös muita sanoja. Temppujen ja peruskäskyjen lisäksi Valo osaa nimittäin vaikka mitä muuta.

Varo

Aloitetaan peruskauralla. "Varo" voisi oikeastaan lukeutua peruskäskyihin. Otin sanan kuitenkin mukaan siksi, ettemme ole varsinaisesti opettaneet tätä. Jotenkin Valo on hiffannut, että kun sanomme "varo", silloin pitää varoa ja astua syrjään. Käytän sanaa usein silloin, kun istun tietokoneen ääressä työpöydällä. Valo tykkää nimittäin nukkua joko pää, häntä tai vähintäänkin tassut kiinni tuolissa, ja jos nousisin tuolilta ilman että älähtäisin, rullaisin Valon päälle.

Namikaappi
Hei-pala

Näitä käyttää isoäitini. Hänen luonaan vieraillessamme isoäitini kysyy tasaisin väliajoin Valolta "missä namikaappi" ja Valo juoksee kaapin eteen. Sieltähän niitä nameja sitten saa, vähän liiankin usein... Hei-palan sanomalla ("annetaanko hei-pala?") saa aikaan saman efektin, Valo rymistää namikaapin eteen. Hei-pala annetaan aina silloin, kun lähdemme isoäidin luota.

Toinen käppä

Takakäpät
Toinen takakäppä

Valoa kuivatessani minulla on tullut rutiiniksi sanoa ensimmäisen etutassun kuivauksen jälkeen "toinen käppä", jolloin Valo osaa itse kääntyä ja antaa toisen etutassun. Etutassujen jälkeen kuivaan takatassut, ja silloin sanon "takakäpät" ja Valo kävelee vähän eteenpäin, jotta minun ei tarvitse liikkua. Toisen takatassun vuoron tullen sanon "toinen takakäppä" ja taas Valo kääntyy. Aika kätevää, myönnetään.

Okei

Tästä olen hieman häpeissäni. Okei tarkoittaa nimittäin vähän kaikkea. Yleensä käytän sitä silloin, kun päästän Valon ulkona vapaaksi. Jos sanon sanan tavallisella äänenpainolla, se tarkoittaa, että saa mennä vapaasti mutta ei minun ohitse. Jos sanon okei kirkkaalla ääneellä (ja ehkä kädenheilautus lisäksi), tarkoittaa se että saa mennä myös minun ohitse ja juosta miten päin tahtoo. Tämän lisäksi M käyttää sanaa okei ja se tarkoittaa aina että saa juosta miten vain. Jotenkin Valo on silti oppinut mitä okei tarkoittaa missäkin tilanteessa.

Nonni sitte 

Toinen häpeäpilkku. Käytän tätä silloin, kun Valo on vapaana ja haluan, että se menee minun taakseni. Se saa siis edelleen kävellä vapaana, kunhan se pysyy minun takanani. Sanoin usein "nonni sitte" silloin, kun lenkillä tulee ihmisiä vastaan.

Mitään näistä emme siis ole varsinaisesti opettaneet Valolle, mutta silti se vain osaa ne.

Välillä sitä vaan äimistyy itsekin, miten fiksuja nuo nelijalkaiset ovatkaan.

Kamala tauti

Täällä ollaan vähän kipeinä.

Oireet: Huokailu, mököttäminen, vinkuminen, syyllistävät katseet.

Diagnoosi: Huomionkipeys.

Olen viettänyt koko kesän kotona lopputyötä kirjoittaen, ja Valon ei ole tarvinnut olla yksin juuri ollenkaan. Tällä viikolla aloitin kuitenkin työt toimistolla, ja Valo on jäänyt päivisin yksin kotiin. Muutos ei selvästikään ole ollut kovin mieluisa.

Tänään Valo sukelsi M:n jalkojen alle makoilemaan. Siinä se nökötti täysin tyytyväisenä, vaikka voin kuvitella, etteivät selkään porautuvat neljäneloskoon kintut voi tuntua kovin mukavilta.  

No, saipahan huomiota.

Miksei me osata?

Olen ollut todella innostunut menestyksestämme epävirallisissa agilitykisoissa ja olen viimeiset päivät nähnyt unia minusta ja Valosta tekemässä agiradalla pahemman asteen kulmia ja käännöksiä kuin tuosta vain. Mieli on jo kovasti tehnyt ilmoittautua virallisiin kisoihin. Mutta ennen kuin saamme kontaktit ja etenkin keinun kuntoon myös muualla kuin kotiradalla, en aio mennä kisaamaan.

Tästä minulla tuli mieleeni, että miten on mahdollista, että jotkut koirat rymisevät keinua alas vuoden ikäisinä?

Ja miten jotkut, vain 2-vuotiaat koirat ovat jo kolmosluokassa ja menestyvät kansainvälisissä huippukisoissa? Tämäntyyppiset tarinat ovat todella inspiroivia, ja se on mahtavaa, kun joku nuori koira tekee tasaista nollarataa kolmosissa. Muiden menestys ei ole itseltä pois. Silti pieni ääni päässäni sanoo, että miksi me emme osaa vieläkään keinua vaikka muut osaavat? Miksi nuo osaavat niin hyvin ja me emme? Miksi alla olevan typpiset kommentit särähtävät niin pahasti korvaani?

No ei me olla treenattu kuin vuoden mut nyt me ollaan kolmosissa.

Käytiin me toi alkeiskurssi niin sit alettiin jo kisaamaan.

Möllikisoissa ne radat on ihan alkeisluokkaa, ne vois tehdä vaikka silmät kiinni ja pään päällä seisoen. 

Olen kyllä tyytyväinen omasta edistyksestämme. Valo on huippuhurtta, ja se oppii nopeasti. Välillä se possuilee kentällä kuin raavas sika, ja välillä possuilen itse. Mutta haastavuuden takia agility onkin niin hauskaa. Pidän myös siitä, että agilityssa ei suoraan kilpailla toista koirakkoa vastaan. Jokainen tekee parhaansa ja sitten katsotaan mihin se riittää.

Silti minua vähän harmittaa, että Valo on jo 3-vuotias eikä se ole vielä edes aloittanut varsinaista kisauraansa. Emme me tietysti kauhean paljon ole treenanneet. Kaksi vuotta, kerran viikossa. Kesällä olemme harjoitelleet kolmasti viikossa, koska haluaisin niin kovasti edistyä ja aloittaa kisaamisen. On ehkä hölmöä ajatella, että olisimme kisakunnossa kun emme edes treenaa kovin usein.

Toisaalta on totta, että kynnys osallistua kisoihin on eri ihmisillä ihan erilainen. Itse haluaisin, että kaikki esteet ovat varmat ja että hallitsemme valssauksen, leieröinnin ja takaakierron kuin tanssia vaan. Toiset ovat menneet kisoihin paljon aikaisemmin. En tiedä kumpi tyyli on parempi.

Ajattelen myös, että se voi olla hyväkin asia, että meillä on vielä pitkä tie edessämme. Tahto edistyä ja päästä kilpailemaan vie meitä eteenpäin. Jos harrastus tuntuisi pelkältä hauskalta haahuilulta, sellaiseksi se myös jäisi.

Tiivistettynä: hyvä kesä

Sain mainiolta Koeruuvet-blogilta Meidän kesä 2013 -haasteen. Haasteen säännöt: laita seitsemän kuvaa kesästäsi ja selitä kuvat vain yhdellä sanalla. Haasta sen hälkeen seitsemän blogia tekemään sama!

Haastan seuraavat blogit:
Ihan suppilona!
Koiratädin ihmemaa
Nipsu-koiran elämää
Novascotiannoutaja Milo
Novascotiannoutaja Pablo
Urpoilua
Viksu ja Cara

Valo on kesällä 2013 ollut...

innokas...

turhautunut...

omistautunut...

märkä...

läpimärkä...

väsynyt...

ja iloinen.

Tiivistettynä siis: Meillä on ollut hyvä kesä.