Retki olohuoneeseen

M ehdotti vähän aikaa sitten, että otamme patjat sängystä ja nukumme yhden yön olohuoneen lattialla. Tämä oli minusta varsin hyvä ehdotus.

Valo ei saa tulla sänkyymme ja välillä se vähän harmittaa. Olisi niin kiva nukkua, jos koira lämmittäisi jalkoja. Tosin en tahtoisi Valon likaisia tassuja ja ties missä käynyttä kieltä sotkemaan ja karvastamaan sitä huonekalua, minkä päällä vietämme eniten aikaa.

Joten viime lauantaina kun lakanat alkoivat olla siinä vaiheessa, että ne olisi hyvä vaihtaa, nukuimmekin niiden kanssa vielä yhden yön, mutta lattialla.

Vaikka matka makuuhuoneesta olohuoneeseen on noin kolme metriä, tuntui silti kuin olisimme olleet retkellä. Ja koska emme olleet sängyssä, sai Valokin tulla nukkumaan meidän kanssamme! Minä ajattelin vain että jes, saan silittää sitä koko yön.

Aika huonosti taidan tuntea oman koirani.

Valo ei nimittäin halunnut tulla nukkumaan meidän kanssamme. Se nukkui koko yön patjojen vieressä. Aamulla se lopulta kiipesi patjojen päälle. Voi että miten mukavaa oli vain olla ja puoliksi nukkua koira vieressä. Noin sangollinen hiekanmuruja varisi peitolle, mutta mitä siitä. Lakanat menivät pesuun myöhemmin päivällä.

Joten ensi kerralla kun taas vaihdamme lakanat, suuntaamme olohuoneeseen.

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen

Valon kastroinnista on nyt kulunut puoli vuotta. Mietimme pitkään, pitäisikö Valo leikauttaa vai ei. Lopulta päädyimme siihen, että plussia on enemmän kuin miinuksia ja veimme Valon leikkauspöydälle.

Kokemus oli suoraan sanottuna vähän kammottava. Ei ole ollenkaan mieltä ylentävää katsoa omaa koiraansa taju kankaalla. Itku siinä tuli. Eläinlääkäri hoiti työnsä hyvin, tosin kauheasti empatiaa häneltä ei herunut. Valo toipui kuitenkin leikkauksesta nopeasti ja poistimme tikit itse kymmenen päivän jälkeen. Suurta harmia tuotti kauluri, jota Valo ei voinut sietää. Se itki ja mökötti, kun se joutui pitämään sitä.

Vaikka kaulurinpitoa kesti vain 10 päivää, voin sanoa, että se kyllä tuntui kokonaiselta kuukaudelta. 

Aluksi tuntui, että Valossa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutamia viikkoja leikkauksen jälkeen huomasimme kuitenkin, että Valosta oli tullut paljon laiskempi kuin aiemmin. Se löntysteli lenkit eikä jaksanut kovin pitkäkestoisia treenejä tai lenkkejä. Tämä oli suoraan sanottuna aika shokki, kun se ennen oli varsinainen tehopakkaus ja virtaa riitti koko kylälle.

Vasta nyt Valon energiataso on alkanut palautua ennalleen. Olen käynyt sen kanssa pyörälenkeillä ja agilityssa, ja se on jaksanut touhuta koko sen ajan, mitä olen suunnitellutkin. Myös lenkeille on tullut uutta puhtia. Silti eron entiseen huomaa. Ennen Valo saattoi jaksaa touhuta ylikierroksilla vaikka kolme tuntia, nyt se väsähtää paljon nopeammin. Myös agilityssa olen huomannut, miten tärkeää on pitää tarpeeksi taukoa.

Vaikka joudummekin agilityssa tauottamaan aikaisempaa enemmän, on keskittyminen ihan eri luokkaa kuin aiemmin. Valo on edelleen kiinnostunut tyttökoirista, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Treenit vedetään täysin muita koiria huomioimatta. Jess! Tämä on ehdottomasti ollut paras asia, mitä leikkauksesta on aiheutunut. Lenkeillä olemme oikeastaan aina pystyneet ohittamaan muita koiria suhteellisen iisisti, joten siinä ei varsinaisesti ole tapahtunut mitään muutosta. Rähjääjä Valo ei ole koskaan oikeastaan ollut, mutta tuntuu, että Valo on muuttunut vähän leppoisammaksi kaveriksi. Sellainen yleinen hösääminen ja riekkuminen on vähentynyt jonkin verran.

Kastroinnin jälkeen Valo on myös alkanut haukottelemaan paljon. En tiedä miksi. Välillä se on vähän ärsyttävää, kun toinen aukoo suutaan vähän väliä, mutta mikään iso juttu se ei ole.

Iso juttu sen sijaan on Valon ruokahalu. Se on lisääntynyt ihan selkeästi. Annoimme Valolle aluksi saman määrän ruokaa kuin aiemmin, mutta se alkoi lihomaan. Nyt olemme alkaneet antaa sille ns. "laihdutusruokaa". Laihdutusruokaa saa antaa enemmän kuin tavallisia nappuloita, mikä tuntuu mielestäni mukavalta, kun koiralla on koko ajan nälkä. Olemme lisäksi jättäneet suuren osan kaikista ylimääräisistä herkuista pois, mikä on tuntunut auttavan. Ruuan kanssa on saanut olla aika tarkkana, ja tuntuu että Valon ruokahalu on ihan ääretön. Tämä on siis selkeästi ollut yksi huonoista puolista.

Valo painaa nyt 20 kiloa, yhden kilon enemmän kuin ennen leikkausta. Mielestäni se on kuitenkin nyt hyvässä painossa. Tarkkailen silti edelleen aika tiuhaan, mitä herkkuja sille syötetään. Välillä tämä on mennyt vähän hysterian puolelle, kuten eilen kun hermostuin kun M antoi Valolle tyhjän raejuustopurkin nuoltavaksi.

Leikkaus toi mukanaan aika paljonkin muutoksia, mutta onneksi mitään dramaattista ei tapahtunut. Välillä minua harmittaa vieläkin se, että Valon energiatasot eivät ole entisellään, mutta se on aika paljon itsestäkin kiinni. Kyllä se koira vetää täysillä agilityradan tai pyörälenkin, kunhan se on saanut levätä tarpeeksi ennen sitä.

Kaiken kaikkiaan, päätös oli vaikea ja siitä seurasi odottamattomia asioita. Silti ratkaisimme asian mielestäni onnistuneesti.

Tassut kohti taivasta

Joskus parasta on vain olla. Nostaa tassut ylös ja rentoutua.

Mitä sitten, kun sinua ei enää ole?

Niin kuin koirat usein, myös Valo on minulle paljon enemmän kuin pelkkä koira. Se on perheenjäsen, minun tuki ja turva. Luottoystäväni.

Valo on vasta 3-vuotias ja ajattelen, että se ei ole elänyt vielä kolmasosaakaan elämästään. Silti, samalla - Valo on jo 3-vuotias. Noutajat elävät keskimäärin 10-vuotiaiksi. Se on niin lyhyt aika, ettei edes naurata. Eikä minulla sittenkään ole mitään takeita, että Valo eläisi edes niin kauan.

On myös totta, että aika menee hirvittävää vauhtia. Minun pieni pentuni ei ole enää pentu.

Minulla tulee tuota koiranretaletta ikävä jo yhdessä päivässä. Miten selviän sitten, kun sitä ei ole enää olemassa?

On ehkä hölmöä ajatella tällaista jo nyt. Olen vähän murehtijatyyppiä, ja ehdin läpikäydä kaikki mahdolliset skenaariot ennen kuin mitään on ehtinyt edes alkaa. Mutta milloin näitä asioita sitten pitäisi ajatella? Mitä jos herään vuosien päästä yhtäkkiä siihen, että Valo ei enää jaksa nousta pedistä ylös? Eikö se silloin ole paljon pahempi isku, kun se tulee varoittamatta?

Kirjoitin aikoinaan lukiossa esseen, jossa sanoin, että ihmiset elävät sen takia niin pitkään, koska heillä kuluu aikaa selvittää elämän tarkoitus. Koirat taas selvittävät sen paljon nopeammin. Vaikka ajatus on toki naiivi, piilee siinä mielestäni silti kaunis sanoma.

Tiedän, että Valo on kanssamme vain lyhyen ajan. Siksi yritän olla läsnä mahdollisimman paljon. Silittää sen pehmeitä tassuja, leikkiä päivittäin ja olla puhumatta puhelimeen, kun olemme ulkona. Haluan, että muistan Valon kurttuisat kulmat, innostuneen ilmeen ja raskaat huokaukset.

Niin se pysyy elämässäni aina.

Päivä elämästä: töitä ja tammenterhoja

Ajattelin tehdä My day -postauksen, ja tässä se nyt sitten on.

Päiväksi valikoitui keskiviikko. Olisin kyllä voinut valikoida vähän tarkemmin, päivä oli nimittäin aika tavallinen! Joka tapauksessa, tämä varmasti kuvastaa parhaiten, millaista meidän arki useimmiten on.

- - -

klo 7.00 Ensimmäinen herätys. Käännän kylkeä ja jatkan unia vielä hetken. Valokin nukkuu.

klo 7.12 Nousen ylös. Valo venyttelee, tassutelee hiukan ympäärinsä ja menee sitten eteisen oven luokse mököttämään. Ulkona on miinusasteita, ja laitan verhot takaisin kiinni jottei kylmä pääse sisälle.

Puen päälle, otan hihnan käteen ja lähden Valon kanssa aamulenkille.Viileä ilma vihloo poskia vasten. Kävelemme pellolle ja päästän Valon vapaaksi. Valo juoksentelee sinne tänne hajujen perässä. Minä alan piristymään kun katson Valon touhuamista. Uusi päivä!

klo 8.00 Palaamme lenkiltä. Valo menee nuuskimaan M:ää, joka nukkuu vielä. Syön aamiaseksi puuroa ja mustikoita, Valo nappuloita ja kananmunaa. Valo pääsee tänään mukaan töihin, joten valitsen sille lelun mukaan otettavaksi. Otan joka kerta jonkun unohtuneen, lelulaatikon pohjalle jääneen lelun. Näin Valo jaksaa leikkiä töissä itsekseenkin.

klo 8.25 Valolta pääsee itku kun se huomaa, että se pääsee mukaan. Minua hymyilyttää, ja kävelemme hyvillä mielin bussipysäkille.

Bussikuski katsoo Valoa epäillen. Se on aika mielenkiintoista, miten eri tavalla kuskit suhtautuvat koiriin. Osa välttelee, osa hymyilee, osa alkaa juttelemaan ja osa ei reagoi mitenkään. Bussissa on onneksi paljon tilaa, ja matkaamme mukavasti koko reitin. Valo yrittää nuuskia kaikkia, ketkä hyppäävät kyytiin.

klo 9.15-16.00 Töissä! Valo käyttää koko työajan hyödyksi: se kiertää jokaisen luona lelunsa kanssa ja pyytää leikkimään. Minä yritän tehdä töitä, mutta joudun kaitsemaan yli-innokasta koiraa vähän väliä. Valo nukkuu koko työpäivän ajan yhteensä noin 10 minuuttia.

klo 16.15 Lähdemme töistä vähän etuajassa. Odottelemme bussia vilkkaan tien varrella. Valo katsoo suurin silmin autoja, jotka kaahavat ohitse ja säikähtää läheltä ajavaa rekkaa. Koska olemme menossa isoäitini luokse, otamme eri bussin kuin yleensä.

klo 16.45  Reitti on vähän tuntematon, ja jäämme bussista pois aivan liian aikaisin. Minua harmittaa, koska joudumme tekemään pitkän kävelylenkin. Pysähdymme matkalla ihmettelemään tammenterhoja. Valo on into piukassa, kun kävelemme uusia reittejä. Minäkin innostun.

klo 17.35 Vihdoin isoäidin luona! Päästän Valon vapaaksi, kun pääsemme pihaan. Valo ryntää tyypilliseen tapaansa etuovelle. Kun pääsemme sisälle, Valo kaahottaa kaikki matot ihan rullalle. Isoäiti antaa Valolle kiisseliä, vaikka minä yritän vastustella.

klo 19.50 Kotiinlähdön aika. Valo on syönyt kiisselin lisäksi noin pussillisen koirannameja. Päätän, että kävelemme koko matkan, vaikka väsyttää jo vähän. Ulkona on pimeää, ja innostun leikkimään kamerallani.

klo 20.40 Takaisin kotona.

Alan tehdä ruokaa: pitsaa! Pitsa on ihan loistava arkipäivän fiiliksennostattaja. Stressaan hetken, että voinko antaa Valolle jauhelihaa, kun se on juuri syönyt mahansa täyteen isoäitini luona. Lopulta sekoitan pari lusikallista lihaa koirannappuloiden sekaan. M tulee kotiin juuri, kun otan pitsan uunista. Miehen vaisto?

Valo syö oman ruokansa noin puolessa minuutissa ja tulee sen jälkeen sohvapöydän alle mököttämään. Katsomme telkkarista Hyviä ja Huonoja Uutisia. Valo mönkii jalkojemme alle.

 

klo 22.30 M menee tietokoneelle ja Valo nukahtaa M:n viereen: hännänpää koskettaa työtuolia. Minä menen petiin ja luen vielä muutaman sivun kirjaa ennen kuin nukahdan. Tänään on ollut hyvä päivä.

Pikkuveljen kanssa

Näimme tänä viikonloppuna pikkuveljeäni. Veli asuu yli 250 kilometrin päässä meistä, joten emme näe toisiamme kovin usein. Mutta silloin kun näemme, touhua riittää vaikka ja kuinka.

Valo on veljeni kanssa hyvää pataa. Useimmiten veli suostuu heittämään lelua ja juoksemaan Valon perässä. Lisäksi pikkuveli ja Valo ovat siitä kovin samanlaisia, että niillä molemmilla on paljon energiaa.

Kun Valo oli syönyt kolmannen lattialta löytämänsä lego-palikan, katsoin parhaaksi mennä tämän kaksikon kanssa ulos. Siellä ne viilettivät, kiipesivät kivien päälle, söivät mustikanraatoja ja juoksivat keppien perässä.

Kun palasimme takaisin sisälle, molemmat simahtivat. Veli sohvalle ja Valo vaatekaappiin. En muuten todellakaan tiedä, miksi Valo änkesi vaatekaappiin! Siellä se makoili kenkien päällä ja takkien alla. Näytti vielä ihan tyytyväiseltä. Välillä minä en vaan tajua tuon turren aivoituksia.

Nojaa. Rauhallista oli siis, ehkä noin kymmenen minuuttia. Sitten alkoi taas touhu.

Kuka pelkää metsästäjää?

Metsästyskausi. Vielä tämän kuukauden loppuun saakka metsissä vilisee maastokuvioon pukeutunutta väkeä. Meidän lähimetsästä ei onneksi metsästäjiä löydy, mutta mökin metsikössä tilanne on toinen.

En ole ollenkaan metsästystä vastaan, mutta tuntuu, että lupien saaminen metsästykseen on lähes rikollisen helppoa. Kokemattomat metsästäjät pääsevät tositoimiin suhteellisen helpolla vaivalla. Teoriakokeen läpäistyään saa metsästykortin, jolla puolestaan saa haettua hallusapitolupaa aseelle.

Jos mielii metsästää jotain isompaa eläintä, pitää toki suorittaa erillinen ampumakoe. Tämä koe ei kuitenkaan kuulosta kovinkaan vaativalta. Kokeessa ammutaan 75 metrin etäisyydeltä paikallaan olevaa maalikuviota, jonka osuma-alueen halkaisija on 23 senttimetriä. Kokeessa ammutaan neljä laukausta, ja riittää, että laukaukset sivuavat osuma-aluetta. Lisäksi koetta voi yrittää viisi kertaa samassa tilaisuudessa.

Tämä tuntuu mielestäni varsin helpolta kokeelta siihen nähden, että sen suorittamisen jälkeen saa mennä täysin erilaisiin olosuhteisiin ampumaan liikkuvia eläimiä.

Vaikka uskon, että suurin osa suomalaisista metsästäjistä on osaavia ammattilaisia, joukosta löytyy aina noviiseja. Helsingin Sanomat kertoo kuukausi sitten sattuneista kahdesta tapauksesta, joista molemmissa metsästäjät olivat vahingossa ampuneet toista metsästäjää.

Olisiko tilanne parempi, jos metsästysluvan hankkiminen olisi vaikeampaa? Jos luvan saamiseksi edellytettäisiin harjoituskertoja ja ampumakoe olisi haastavampi?

Silloin kun olemme mökillä metsästyskauden aikaan, Valo käyttää oranssia liiviä. Myös minulla on aina päälläni jotakin oranssia tai punaista. Huomioliivi ei silti ole täysin varma henkivakuutus.

En tiedä teistä, mutta ainakin minä pelkään kokematonta metsästäjää.