Äiti vai emäntä?

"Mamma antaa sulle nyt vähän nappuloita."
"Odotas kun äiti laittaa pannan päälle."

Kuulostaako tutulta?

Aika moni koiranomistaja puhuu itsestään yksikön kolmannessa persoonassa. Se on aika hellyyttävää, mutta omaan suuhuni se kuulostaa turhan oudolta. Äitini kysyi minulta kerran, miksikä minä kutsun itseäni Valon kuullen. Kun vastasin, etten miksikään, äiti kauhistui: "eihän se tiedä kuka sä oot!" Niin juu.

Mutta vaikka puhuisinkin itsestäni, en usko että käyttäisin sanaa mamma. Enhän minä ole Valon äiti. Olen sen emäntä. Tosin en pidä emäntäkään kovin mukavana sanavalintana, koska siitä tulee mieleen vanhatpiiat, kaulimet ja ne samannimiset pääsiäsmunat (...). Ruotsalaisittan matte ja husse kuulostavat vähän mukavemmilta. Eipä meillä kyllä niitäkään ole käytetty.

Monet itseään äideiksi tituleeraavat taitavat ainakin jossakin määrin inhimillistää oman koiransa. Sinällään ymmärrän kyllä, sillä inhimillistän itsekin Valoa välillä. Sanon esimerkiksi usein ääneen M:lle mitä kuvittelen Valon ajattelevan. Ja en minä sano, että inhimillistäminen olisi täysin väärin. Mutta on se pikkuisen väärin silti. Jos koiraa kohdellaan kuin ihmistä, ketä se oikestaan palvelee? Koiraa vai sen omistajaa?

Valo nukkumassa vieraspedillä. Unikaverina hiiripehmolelu.

Koira pysyy koirana vaikka sitä kuinka puunaisi, vaatetuttaisi ja kutsuisi lapsekseen. Koiranvaatteeista en kirjoita enempää, koska ne ovat mielestäni pelkkää kuraa. Käyttövaatteet, kuten huomioliivit tai herkästi paleleville tarkoitetut lämpivät vaatteet ovat tietysti asia erikseen. 

Ei siis liene kovin epäselvää, että pidän mammattelua ja äidittelyä vähän turhanpäiväisenä. Silti en ole päässyt tästä ilmiöstä täysin eroon. Vaikka en itse tituleeraa itseäni oikeastaan miksikään Valon kuulleen, muut käyttävät minusta sujuvasti sanaa mamma.

Ja niin, kyllähän siitä tulee aika hyvä fiilis. Mamma! Minä olen Valon mamma!

Rakas rakki

Vaikka Valossa on lukuisia ärsyttävyyksiä, löytyy niitä hyviä puolia paljon, paljon enemmän. Kaiken kaikkiaan Valo on ihan mahtava ipana, sellainen rakas rakki. Tästä seuraa aika siirappinen teksti tuon hurtan hyvistä ominaisuuksista, joten kannattaa laittaa ne vaaleanpunaiset lasit jo nyt päälle.

Ensinnäkin arvostan sitä, että Valo lähtee aina innolla mukaan uusiin asioihin. Minusta on ihan parasta, että minulla on kaveri joka on jo menossa, kun keksin ehdottaa esimerkiksi lätäköissä hyppimistä, onkaloon kurkkimista tai keppien heittelemistä.

Valo lähtee myös aina leikkiin mukaan. Luulin aiemmin, että kaikki koirat tykkäävät leikkimisestä. Agilityssa olen kuitenkin törmännyt koiriin, joita leikkiminen ei voisi vähempää kiinnostaa, varsinkaan jos se ei ole oma emäntä, kuka sitä lelua heiluttaa. Valolle sen sijaan on ihan sama, kuka lelun toisessa päässä on - aina ei tarvitse edes olla ketään.

Valo on todella ihmisrakas. Se on aika hienoa, miten hyvää fiilistä voi levittää niin helposti. Minusta on mahtavaa katsoa miten ihmisten - niin kodittomien, vanhusten kuin ihan tavallisten aikuistenkin - suupielet kaartuvat hymyyn kun ne silittelevät tuota oranssia karvapalloa. Lasten kanssa Valo on aika villi, joten varsinkin pikkulapset säikähtävät Valoa helposti. Luulen kuitenkin, että suuri osa Valon viehätysvoimasta tulee sen energisyydestä ja riehakkuudesta.

Vaikka lapset pelkäävätkin välillä Valoa, ei siihen oikeastaan ole syytä. Valo on nimittäin todella kiltti koira. Sitä saa vetää hännästä ja korvista, halata ja rutistaa. Eikä haittaa.

Olen myös todella kiitollinen siitä, että Valo ei ole remmirähjä. Voin pitää Valoa lenkeillä vapaana, eikä tarvitse pelätä, että se ryntäisi ohimenevän koiran tai jäniksen luo. On se hihnassa kävelykin aika mukavaa. Olemme opettaneet, että vetää ei saa. Valo on ottanut tämän sanoman sydänjuuriaan myöden todeksi, ja pyytää lupaa aina, kun se haluaa mennä haistelemaan jonnekin pidemmälle. Luvan pyytäminen tapahtuu pysähtymällä ja katsekontaktilla. Tähän vastaan sitten joko okei tai ei, riippuen siitä missä tilanteessa ollaan.

Valo on myös mainio koira siitä, että siitä pystyy heti sanomaan, millä tuulella se on. Jos Valo on esimerkiksi innostunut, sen silmät muuttuvat suuriksi ja häntä alkaa pyörimään. Jos se taas on tylsistynyt, se huokailee ja mököttää. Ja jos se on oikein väsynyt, se kääriytyy omaan häntäänsä nukkumaan.

Parasta Valossa on kuitenkin ehdottomasti sen elämänilo. Loputon uteliaisuus, innostuneisuus ja itsevarmuus ovat hyveitä, jotka minäkin mieluusti omistaisin.

Kolme plus kolme lempikuvaa

Miksi lempikuvat ovat yleensä suttuisia ja huonolaatuisia? Suurin osa ottamistani kuvistani eivät kyllä ole kovin laadukkaita muutenkaan, olivat ne lempikuvia tai eivät. Valokuviin liittyvät muistot tekevät kuvista rakkaita, vaikka niitä ei aina kehtaisikaan näyttää muuta kuin omalle äidilleen. Ja nyt minä näytän ne teille.

Valosta on monta kivaa kuvaa, ja niistä oli vaikea valita ne parhaimmat. Ajattelin ensin valita vain kolme, mutta se oli liian hankalaa. Hyvä kompromissi oli mielestäni kolme pentuajan ja kolme aikuisiän lempikuvaa.

Aloitetaan pentukuvilla, koska ne nyt vaan ovat, no, pentukuvia. Ensinnäkin tämä kuva:

Kuva on niiiin suttuinen, ja silti minä tykkään tästä ihan hirvittävästi. Tämä on luultavasti se kaikista rakkain kuva. Valo on kuvassa meillä toista päivää. Se yritti kaivaa kaapin alle joutunutta lelua, mutta nukahti kesken koko touhun.

Sitten on tämä. Taulu on olohuoneemme seinällä. Kuva on otettu Valon ensimmäisenä kesänä. Valo seisoo mökin rappusilla ja sen suusta roikkuu joku härpäke. Valo on jo pentuna ollut ihan Valo. Lisäksi kuvassa on mielestäni hyvät värit, ja sen takia se on päätynyt seinälle asti.

Viimeinen pentuajan suosikkikuvani on tämä. Valo keksi mököttää verhojen alla jo todella varhain ja se tekee sitä vieläkin. Nurkkaus on Valon lempipaikka, onhan se olohuoneessa parvekkeen ja keittiön vieressä.

Sitten aikuisiän kuvat.

Tämä kuva on otettu viime vuonna mökillä. Valo on kuvassa vain niin valomainen kuin nyt vaan voi olla, ja siksi minä tykkään tästä kuvasta niin paljon. Siellä se rymyää kuin mikäkin elukka. Koko kuvasarjan voi katsoa täältä.



Seuraava kuva on taas otettu tämän vuoden toukokuussa. Tykkään tästä eniten siksi, että olen kerrankin osannut ajoittaa kameran napin painamisen oikeaan aikaan! Kuva on otettu noin kuukausi Valon kastroimisen jälkeen, ja tämä oli yksi ensimmäisistä lenkeistä, kun Valo touhusi samalla tavalla kuin ennen leikkausta.

Viimeinen lempikuva. En itse välitä kauheasti talvesta, koska se on mielestäni liian pitkä, kylmä ja pimeä. Valolle sen sijaan on ihan sama, minkälainen ilma ulkona on. Satakoot vaikka hevosenkokoisia rakeita. Innostus yleensä jalkautuu minuunkin, ja tämä kuva on hyvä muistutus siitä. Tämän kuvan kuvasarja löytyy täältä.

Mitä enemmän katson näitä kuvia, sen enemmän muistoja ja tunteita ne herättävät. Ehkä siksi, sillä ei olekaan väliä, kuinka laadukkaita tai onnistuneita kuvat ovat.

Valoisa arki

Olen kirjoittanut monesti, miten Valo piristää, vaikka arki olisi harmaata. Ei se kuitenkaan aina mene niin. Välillä ei todellakaan tekisi mieli kömpiä sängystä viemään koiraa aamulenkille.

Viime viikolla oli monta sellaista päivää.

M sairastui keuhkokuumeeseen, joten minä otin vastuulleni kaikki koiran ulkoilutukset. Lisäksi kävin tavalliseen tapaan töissä, luin pääsykokeeseen, tein ruokaa ja hoidin potilasta.

Olin koko viikon väsynyt ja stressaantunut. Sitten tuli torstai. Väsytti edelleen. Tulin töistä kotiin, ja läksimme Valon kanssa lenkille. Ulkona satoi kaatamalla ja Valo meni syömään sorsille tarkoitettua pullaa. Minua ketutti niin paljon, että meinasin alkaa itkemään. Ajattelin että tästä ei tule mitään, en jaksa enää, menen peiton alle loppuvuodeksi.

Olin silti jo etukäteen päättänyt, että ulkona ollaan tunti, ja siitähän ei lipsuta. Ensimmäiset 40 minuuttia olivat yhtä tuskaa. Palloilimme pimeässä, silmät lupsuivat, vilutti ja nälätti.

Sitten tapahtui jotain. Kaikki ketutus, harmitus ja väsymys kaikkosi. Yhtäkkiä huomasin, että juoksin kilpaa Valon kanssa mäkeä ylös. Heitin pari käpyä, Valo syöksyi perään. Hymyilytti. En edes tajua, että miten siinä kävi niin! Tähdet olivat suotuisia, maapallo höyrysi positiivista energiaa ja Valon valovoima sokaisi minut.

Uskon, että omaan mielialaan voi vaikuttaa suuresti asenteillaan. Tietysti se harmittaa, että väsyttää, nälättää ja paleluttaa, varsinkin jos sille ei voi tehdä mitään. Mutta silloin se on vain hyväksyttävä. Olen kyllä melko positiivinen tyyppi jo luonnostaan. Silti tilanteissa, kun tekemistä on enemmän kuin jaksaisi, meinaa välillä usko loppua.

Onneksi minulla on Valo, joka jaksaa muistuttaa elämän hyvistä puolista. Silloinkin, kun arki on sysimustaa.

Retki olohuoneeseen

M ehdotti vähän aikaa sitten, että otamme patjat sängystä ja nukumme yhden yön olohuoneen lattialla. Tämä oli minusta varsin hyvä ehdotus.

Valo ei saa tulla sänkyymme ja välillä se vähän harmittaa. Olisi niin kiva nukkua, jos koira lämmittäisi jalkoja. Tosin en tahtoisi Valon likaisia tassuja ja ties missä käynyttä kieltä sotkemaan ja karvastamaan sitä huonekalua, minkä päällä vietämme eniten aikaa.

Joten viime lauantaina kun lakanat alkoivat olla siinä vaiheessa, että ne olisi hyvä vaihtaa, nukuimmekin niiden kanssa vielä yhden yön, mutta lattialla.

Vaikka matka makuuhuoneesta olohuoneeseen on noin kolme metriä, tuntui silti kuin olisimme olleet retkellä. Ja koska emme olleet sängyssä, sai Valokin tulla nukkumaan meidän kanssamme! Minä ajattelin vain että jes, saan silittää sitä koko yön.

Aika huonosti taidan tuntea oman koirani.

Valo ei nimittäin halunnut tulla nukkumaan meidän kanssamme. Se nukkui koko yön patjojen vieressä. Aamulla se lopulta kiipesi patjojen päälle. Voi että miten mukavaa oli vain olla ja puoliksi nukkua koira vieressä. Noin sangollinen hiekanmuruja varisi peitolle, mutta mitä siitä. Lakanat menivät pesuun myöhemmin päivällä.

Joten ensi kerralla kun taas vaihdamme lakanat, suuntaamme olohuoneeseen.

Puoli vuotta leikkauksen jälkeen

Valon kastroinnista on nyt kulunut puoli vuotta. Mietimme pitkään, pitäisikö Valo leikauttaa vai ei. Lopulta päädyimme siihen, että plussia on enemmän kuin miinuksia ja veimme Valon leikkauspöydälle.

Kokemus oli suoraan sanottuna vähän kammottava. Ei ole ollenkaan mieltä ylentävää katsoa omaa koiraansa taju kankaalla. Itku siinä tuli. Eläinlääkäri hoiti työnsä hyvin, tosin kauheasti empatiaa häneltä ei herunut. Valo toipui kuitenkin leikkauksesta nopeasti ja poistimme tikit itse kymmenen päivän jälkeen. Suurta harmia tuotti kauluri, jota Valo ei voinut sietää. Se itki ja mökötti, kun se joutui pitämään sitä.

Vaikka kaulurinpitoa kesti vain 10 päivää, voin sanoa, että se kyllä tuntui kokonaiselta kuukaudelta. 

Aluksi tuntui, että Valossa ei ole tapahtunut minkäänlaista muutosta. Muutamia viikkoja leikkauksen jälkeen huomasimme kuitenkin, että Valosta oli tullut paljon laiskempi kuin aiemmin. Se löntysteli lenkit eikä jaksanut kovin pitkäkestoisia treenejä tai lenkkejä. Tämä oli suoraan sanottuna aika shokki, kun se ennen oli varsinainen tehopakkaus ja virtaa riitti koko kylälle.

Vasta nyt Valon energiataso on alkanut palautua ennalleen. Olen käynyt sen kanssa pyörälenkeillä ja agilityssa, ja se on jaksanut touhuta koko sen ajan, mitä olen suunnitellutkin. Myös lenkeille on tullut uutta puhtia. Silti eron entiseen huomaa. Ennen Valo saattoi jaksaa touhuta ylikierroksilla vaikka kolme tuntia, nyt se väsähtää paljon nopeammin. Myös agilityssa olen huomannut, miten tärkeää on pitää tarpeeksi taukoa.

Vaikka joudummekin agilityssa tauottamaan aikaisempaa enemmän, on keskittyminen ihan eri luokkaa kuin aiemmin. Valo on edelleen kiinnostunut tyttökoirista, mutta ei ollenkaan samalla tavalla kuin ennen. Treenit vedetään täysin muita koiria huomioimatta. Jess! Tämä on ehdottomasti ollut paras asia, mitä leikkauksesta on aiheutunut. Lenkeillä olemme oikeastaan aina pystyneet ohittamaan muita koiria suhteellisen iisisti, joten siinä ei varsinaisesti ole tapahtunut mitään muutosta. Rähjääjä Valo ei ole koskaan oikeastaan ollut, mutta tuntuu, että Valo on muuttunut vähän leppoisammaksi kaveriksi. Sellainen yleinen hösääminen ja riekkuminen on vähentynyt jonkin verran.

Kastroinnin jälkeen Valo on myös alkanut haukottelemaan paljon. En tiedä miksi. Välillä se on vähän ärsyttävää, kun toinen aukoo suutaan vähän väliä, mutta mikään iso juttu se ei ole.

Iso juttu sen sijaan on Valon ruokahalu. Se on lisääntynyt ihan selkeästi. Annoimme Valolle aluksi saman määrän ruokaa kuin aiemmin, mutta se alkoi lihomaan. Nyt olemme alkaneet antaa sille ns. "laihdutusruokaa". Laihdutusruokaa saa antaa enemmän kuin tavallisia nappuloita, mikä tuntuu mielestäni mukavalta, kun koiralla on koko ajan nälkä. Olemme lisäksi jättäneet suuren osan kaikista ylimääräisistä herkuista pois, mikä on tuntunut auttavan. Ruuan kanssa on saanut olla aika tarkkana, ja tuntuu että Valon ruokahalu on ihan ääretön. Tämä on siis selkeästi ollut yksi huonoista puolista.

Valo painaa nyt 20 kiloa, yhden kilon enemmän kuin ennen leikkausta. Mielestäni se on kuitenkin nyt hyvässä painossa. Tarkkailen silti edelleen aika tiuhaan, mitä herkkuja sille syötetään. Välillä tämä on mennyt vähän hysterian puolelle, kuten eilen kun hermostuin kun M antoi Valolle tyhjän raejuustopurkin nuoltavaksi.

Leikkaus toi mukanaan aika paljonkin muutoksia, mutta onneksi mitään dramaattista ei tapahtunut. Välillä minua harmittaa vieläkin se, että Valon energiatasot eivät ole entisellään, mutta se on aika paljon itsestäkin kiinni. Kyllä se koira vetää täysillä agilityradan tai pyörälenkin, kunhan se on saanut levätä tarpeeksi ennen sitä.

Kaiken kaikkiaan, päätös oli vaikea ja siitä seurasi odottamattomia asioita. Silti ratkaisimme asian mielestäni onnistuneesti.

Tassut kohti taivasta

Joskus parasta on vain olla. Nostaa tassut ylös ja rentoutua.