(Välillä) innokas agilitykoira

Tässäpä pari kuvaa kesäkuisista oman seuramme agilitykisoista. Valo näyttää kuvissa juuri siltä, miltä se näyttää kentällä lähes aina. Innokkaalta. Sitä voisi luulla, että se olisi itsestäänselvyys, mutta sitä se ei valitettavasti ole ollut.

Olen kesän alusta lähtien yrittänyt olla välittämättä siitä, kuinka hyvin tai huonosti hallitsemme treeneissä jotkin kuviot. Tärkeintä on, että Valolla on hauskaa ja että se pysyy innokkaana. Laiskuus on nimittäin kastroimisen jälkeen tullut välillä myös agilitykentälle saakka. Tällä hetkellä tilanne näyttää kyllä hyvältä, kunhan maltan olla ottamatta liikaa toistoja.

Ovat nämä kuvat muuten vaan mahtavia verrattuna omiin räpellyksiini. Olen välillä yrittänyt ottaa Valosta agikuvia itse. Valo on seisonut hypyn edessä ja huutaessani lähtökäskyn olen napsinut kuvia. Siitä ei tietenkään ole tullut yhtään mitään, paitsi erittäin suttuisia kuvia. Kiitos kaunis siis kuvaajalle!

Kuin kaksi koiraa

Miten kliseet ovatkin kaikessa ärsyttävyydessään oikeastaan todella toimivia? Esimerkiksi se, että koirien sanotaan muistuttavan aina omistajaansa. Tämä on hyvin usein vaan niin totta.

Eilen törmäsin rokkipariskuntaan, jotka kävelyttivät varsinaista irokeesipitbullia vieressään. Rempseällä ja aina iloisella naapurillani on kultainennoutaja. Sievällä ja elegantilla ystävälläni on, mikäs muu kuin papillon.

Haluaisin ajatella, että ehkä minun ja Valonkin ulkonäössä on jotain samaa. Olisin mielelläni siro, kauniin värinen ja aina pieni pilke silmäkulmassa. Mutta ehkä aina ulkonäkö ei täsmää, mutta luonne sitäkin enemmän.

Ainakin joissakin asioissa olemme Valon kanssa melko samanlaisia.

Valo on sosiaalinen, leikkisä, se innostuu helposti uusista asioista, on välillä vähän tai vähän enemmän tohelo ja rakastaa pakettien avaamista. Iltaisin se kerjää huomiota ja silityksiä. Kun on tylsää, niin mökötetään ja herkun eteen voi tehdä mitä tahansa. Löytyy kuitenkin myös sellaisia asioita, missä olemme aika erilaisia. Minä en esimerkiksi yleensä kieri mutalätäköissä tai syö mädäntynyttä kalaa. Ainakaan tarkoituksella.

Tietysti luonteenpiirteiden tulisikin ainakin jollain tasolla sopia yhteen, jotta yhteiselosta tulisi jotakin. Toisaalta olen huomannut, että jos luonteet ovat liian samankaltaiset, voi elämä muuttua vähän tylsäksi. Kaikki tehdään aina samalla rutiinilla ja kompromisseille ei ole tarvetta. On siis ihan hyvä, että eroavaisuuksiakin löytyy.

Jos Valokaan ei esimerkiksi pitäisi mudassa kierimisestä, missaisimme molemmat jotain ainutlaatuista. Valo menettäisi itse teon ja minä menettäisin sen hetken, kun saa katsella oman koiransa hassuja touhuja.

Entä se kompromissi? Möyrimisen jälkeen mennään pesulle. Siitä en tingi.

Kaksi hampurilaista ja koiralle vettä, kiitos

Me raahaamme Valoa mukaan käytännössä kaikkialle. Siksi tuntui loogiselta ottaa se mukaan myös pari iltaa sitten, kun päätimme mennä syömään. (No itse asiassa, ei se kauhean loogiselta tuntunut. Olimme oikeastaan menossa koiraystävälliseen kahvilaan, mutta koska se oli niin kaukana ja kello oli paljon ja meille tuli nälkä, päätimme skipata kahvilan ja mennä käytännössä lähimpään paikkaan, mistä saa jotain syötävää.)

En ole koskaan ennen ottanut koiraa mukaan ravintolaan, ja kyllähän yhtälössä nälkäinen koira + paljon ruokaa + paljon vieraita ihmisiä on jotain mätää. Hiukan meitä siis jännitti.

Onneksi tarjoilijat olivat todella mukavia ja sanoivat, että saamme syödä terassilla, koska muita ihmisiä ei juuri ollut. Koska palelen helposti, olisimme varmasti menneet sisälle syömään jos Valo ei olisi ollut mukana. Ulkona oli kuitenkin lämmin ja minä palelin vain vähän.

Niinpä me söimme ruokaa ja Valo söi omaa tikkuaan, jonka olin ottanut sille mukaan. Todella mukava kokemus kaiken kaikkiaan!

Tuo alin kuva on kyllä vähän lavastettu. Jos näette tuon epämääräisen roskan ihan oikealla alakulmassa, se on oikeasti pihvinpalanen. Valo odottaa, että pääsisi sen kimppuun. Muuten se ei kyllä maannut nätisti tuolin alla vaan meni tyypilliseen tapaansa keskelle terassia makoilemaan.

Mutta joka tapauksessa. Kyllä tämä oli yksi parhaimmista ravintolakokemuksista. Vaikka ruoka ei ollutkaan kovin eksklusiivista, oli seura sitäkin parempaa.

Vihainen lintu

Melkein viikko on taas vierähtänyt viimeisestä kirjoituksesta. Minua muuten hämmentää, miten moni kirjoittaa että "ei oo nyt tullut kirjoitettua vähään aikaan, kun ei oo tapahtunut mitään erikoista". Mutta arkipäivissähän se erikoisuus juuri piilekin, eikö!

Mekin olemme koko viikon olleet aika tavallisissa puuhissa. Olemme käyneet katsomassa lampaita, syöneet vadelmia, leikkineet vanhoilla leluilla ja yhdellä uudella. Silti kaikissa näissä pienissä hetkissä on ollut jotain erityistä.

Vähän tuosta uudesta lelusta muuten. Olimme Valon kanssa puistokirpputorilla, ja silmiini osui tuo Angry Birdsin päähahmo. Koska Valo oli käyttäynyt niin kiltisi (eli koska minä halusin sen), ostin sille ihan oman vihaisen linnun. Siskoni luota löytyy jättimäinen Angry Birds -possu, jota Valo ei saisi syödä mutta jonka se aina jostain piilosta löytää ja käy salaa vähän nakertamassa.

Minäkin olisin tykännyt possusta enemmän, mutta on tuo lintukin aika kiva.

En muuten ymmärrä, että vaikka koiran kanssa leikkiminen on ehkä maailman kivointa, sitä ei kuitenkaan tule tehtyä joka päivä. Olen kuitenkin varma, että Valo jaksaisi leikkiä päivittäin.

Koska haluaisin että leikkiminen olisi enemmän osa arkea kuin vain erityistilaisuus, olen kehittänyt pienen hälytysjärjestelmän. Se on hyvin yksinkertainen. Jos satun lenkillä potkaisemaan käpyä, kiveä, keppiä tai muuta vastaavaa, on hyvin helppo huomata, milloin Valo on akuutissa leikkipulassa. Jos se jättää vierivän esineen huomiotta, kaikki on hyvin.

Jos se taas ryntää esineen perään ja menee leikkiasentoon, silloin on jo pahemman luokan leikkihätä.

Pikkuveli, pyy ja frisbee

Tällä mökkireissulla Valo on lähinnä juossut. Joko se on juossut frisbeen perässä, riehakkaan pikkuveljeni perässä tai säikähtäneen pyyn perässä.

Frisbee on kuitenkin selvästi ollut paras jahdattava asia. Sen perässä on nimittäin myös uitu.

Mikähän siinä muuten on, että Valo menee aina uimaan tuon alla olevan kiven kautta. Ensin se huutaa laiturilla, sitten se juoksee tuolle kivelle huutamaan, ja lopulta se ottaa ensimmäiset askeleet veteen. Sitten vain kovaa kauhontaa lelun luo.

Ykkösluokan junailijat

Lähdimme Valon kanssa mökille jo muutama päivä sitten M:n jäädessä vielä kotiin paiskimaan töitä. Koska M tarvitsee työmatkoillaan autoa, varasin minulle ja Valolle junaliput.

Valo on matkannut etenkin paikallisjunissa aika useasti. Kerran aikasemmin se on mennyt pidemmän matkan junassa. Ei siis puhuta ihan mistään noviisihauvasta, mutta aika jännät paikat oli silti.

Lippua varatessani kiinnitin huomiota siihen, että koiran paikkaa valitessa vaihtoehtoina oli "lemmikkipaikka" ja "iso lemmikki". Sen enempää ajattelematta valitsin ison lemmikin paikan.

Tämä osottautui varsin onnistuneeksi valinnaksi. Valolla oli reippaasti yli neliömetri tilaa tassutella, makoilla ja odotella. Tämä oli todella mukava yllätys, sillä yleensä junassa Valo ei osaa varoa kanssamatkustajia oikeastaan yhtään. Matkustajat saavat aina pienen jumppatuokion, kun Valo asettaa itsensä keskelle käytävää. Siinä sitä sitten pitäisi loikata yhden keskikokoisen koiran yli jos tahtoo ulos. Ei ihan helppo homma liikkuvassa junassa.

Voi, kuinka moni onkaan astunut Valon hännän päälle. Joka tapauksessa, nyt tätä ongelmaa ei ollut koska tilaa oli enemmän kuin riittävästi. Eikä kukaan ei tallonut Valon häntää.

Sen sijaan takanamme oli pelkkään minikokoiseen jalkatilaan ahtautunut dalmatialainen ja toisessa päässä samaiseen pieneen jalkatilaan ahtautunut jättikokoinen sekarotuinen. Nämä olivat varmaankin niitä "lemmikkipaikkoja". 

Tässä siis oiva vinkki kaikille junamatkustelijoille: jos on iso koira, varaa paikka isolle lemmikille. Paikka maksoi saman verran ja saimme käytännössä oman junaloossin verran tilaa. Voi tietysti olla, että meillä sattui vain käymään hyvä tuuri. On tuo minusta silti kokeilemisen arvoista. 

Mutta voi, nyt minua alkoi säälittää se dalmatialainen ja sekarotuinen. Ne näyttivät aika onnettomilta. 

Mörkö voitettu

Olen niiiiin iloinen!

Olemme käyneet noin kolmisen kertaa viikossa agilitytreeneissä. Kerran viikossa meillä on ohjatut treenit ja loput kerrat käymme itsekseen. Jokaisella treenikerralla olemme harjoitelleet keinua. Kaikki muut esteet ovat sujuneet jo jonkun aikaa hyvin paitsi tämä yksi.

Kun puolitoista vuotta sitten tutustuimme keinuun, en ajatellut että uuden asian oppimisessa voisi kestää niin hävyttömän kauan. Keinu on ollut meille oikea mörkö. Jauhoimme keinua kuukausia pääsemättä oikeastaan eteenpäin.Kun kerrankin olemme päässeet vähän eteenpäin, on Valo pelästynyt sitä rytinää ja olemme taas joutuneet aloittamaan homman alusta. Hyvin pienin askelin olemme siis edenneet.

Mutta tänään se tapahtui. Valo kulki kokonaisen keinun ihan itse ja vielä pysähtyi loppuun. Voi onnea! Se sai palkaksi melkein kokonaisen nakin siitä, kun olin niin iloinen. Taisi Valokin olla aika tyytyväinen, kun sai herkkuja.

Toki keinussa riittää vielä treenamista. En minä vielä tiedä, kiipeäisikö Valo keinulle radalla. Mutta tällä hetkellä sillä ei ole väliä. Nyt en vain pysty miettimään muuta kuin että keinu keinu keinu. Se meni keinun! Kokonaisen keinun!