Jännitysnäytelmiä

Vaikka vietimme juhannuksen mökillä, oli kulunut viikonloppu täynnä jännitystä.

Tapasimme viime vuonna hirven, ja hirvikohtaamisista on näköjään muodostumassa perinne, sillä törmäsimme tähän uljaaseen olentoon taas torstaina.

Valo huomasi elikon ensin ja alkoi murista. Sitten hirvi huomasi meidät, ja päätin että nyt on parempi ottaa jalat alle ja juosta autotielle. Onneksi Valokin älysi lopettaa murinan ja otti käskystä kanssani hatkat.

Viikonlopun toinen iso jännityksen aihe oli veneily. Valo pääsi ensimmäistä kertaa elämässään soutuveneeseen. Aluksi kyyti vähän pelotti, sitten ihmetytti ja lopulta Valo piti etutassujaan veneen laidalla ja katseli innoissaan maisemia, tunki kuonoaan veden alle ja nautti olostaan.

Muita täpäriä hetkiä matkallamme tarjosi mökkinaapurimme. Heidän joukossaan oli tällä kertaa kaksi dobermannia. Toinen koirista piti Valoa sen verran kiinnostavana, että lähtiessämme lenkille se juoksi luoksemme. Vaikka koira oli säyseä ja sain huidottua sen pois, ei minulla ollut kovin ruusuiset ajatukset uudesta naapuristamme.

Ajattelin kyllä, että juhannuksemme olisi ollut sellainen letkeän rento. Syömistä, saunomista ja Aku Ankkoja. Ei dobermannien poishuitomista ja hirville murisemista. Mutta ei kai pieni jännitys koskaan pahasta ole. Ainakaan niin kauan, kun mitään jännittämistä enempää ei tapahdu.