Kiitos on pieni sana

Tänään oli todella stressaava päivä. Kotiin pyöräillessäni olin ahdistunut, väsynyt ja päässä surisi. Ensimmäinen selkeä ajatus, joka päähäni tuli oli Valo: pakko päästä Valon kanssa pellolle juoksemaan. 

Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.

Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.

Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.

Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.

Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.

Perhanan porsas

Meneehän se arki-ilta lääkärilläkin.

Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.

Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.

Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?

Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.

Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.

Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.

Nollat kehiin

Hurautimme Valon kanssa eilen agilitykisoissa kaksi starttia.

Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.

Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.

Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.

Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.

Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.

Maatilalla

Vietimme pääsiäisen melko pörröisissä merkeissä Haltialan maatilalla. Pikkulampaat veivät sekä minun että Valon sydämen: minä huokailin ja Valo piippaili.



Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.

Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.

Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.

Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.

Play!

Starttasimme tänään ensi kertaa kolmosissa. Meillä oli vain yksi rata. Ihan kivasti meni muuten, mutta unohdin katsoa koiraa.

Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.

Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.

Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.

Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.

Lumessa pyöriminen on parasta, mitä tolleri voi talvella tehdä

Nämä kuvat ovat otettu vain pari viikkoa sitten, mutta jo nyt ne tuntuvat vanhentuneilta. Kevät on tullut vauhdilla, eikä meidän pihanurmikossa ole havaittavissa enää yhden yhtä lumilänttiä.

Vaikka odotan innolla lämpimiä ilmoja, on talvessakin omat puolensa. Ensinnäkin, Valo tykkää lumesta aivan hirvittävästi. Se ilo on aika läpitunkevaa: kun toinen pyörii lumessa vailla huolen häivää, onnellisena juuri siitä hetkestä, nousee hymy katsojankin kasvoille.

Tällä kyseisellä lenkillä minä en ollut ainoa katsoja. Eräs pariskunta tuli ihastelemaan Valoa ja sen talviriemua. Voi, miten näistä kohtaamisista jääkin aina niin hyvä mieli!

Erityisesti mielialaani nostaa se, kun Valoa epäillään pennuksi. Sitä tapahtuu aika usein. Toivon, että juuri se, leikkisän pentumainen olemus, säilyy Valossa vielä sen viiksikarvojen harmaannuttuakin. Riemussa on hyvä elää.

Blogimaailmasta poimittua: muiden koirablogeja

Blogimaailmasta löytyy massottain hyviä koirablogeja. Luen melko montaa eri blogia vaihtelevalla tahdilla, mutta harmittavan harvoin jaksan niitä kommentoida.

Ikään kuin hyvitykseksi siitä - ja myös sijaistoimintona esseenkirjoittamiselle - esittelen teille muutaman lukemisen arvoisen blogin. Alla viisi minun tämänhetkistä suosikkiani.

1. Purematta paras

Kauniit koirat, kaunis blogi ja kaunista tekstiä. Ei siihen paljon muuta vaadita. Tässä blogissa kuulumisia päivitetään yksinkertaisella ja mukaansatempaavalla tavalla. Blogin kirjoittajalla Jennalla on nuoresta iästään huolimatta paljon kokemusta koirista, ja kokemus kuultaa läpi myös tekstistä.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Asuuko meillä tasmanian tuholainen?

2. Ihan oikeasti

Sattuneesta syystä tolleriblogeilla on aivan erityinen paikka sydämessäni. Kun tollereita on vielä tuplaten, on varma paikka lempparilukemistossa taattu. Tässä blogissa ihailen erityisesti tollereista vanhempaa, Seraa, joka on mielestäni yksi kauneimmista tollerineideistä jota olen nähnyt.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Koirasta vai omistajasta rukkaset?

3. Vili & Juti - More than just pets

Blogin kirjoittajalla Johannalla on kaksi valloittavaa heeleriä. Suurimmassa osassa seuraamistani koirablogeista koirat ovat vähän isompia rotuja. Tämä on yksi harvoja poikkeustapauksia. Johannalla on kaunis taito välittää ruudun toiselle puolelle positiivista fiilistä - lukiessa tulee lähes aina hyvälle mielelle.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Iloa iltalenkkiin

4. Pilkunviilajan päiväkirja

Tämä blogi on melko uusi tuttavuus minulle, löysin sen sattumalta jonkin toisen blogin kautta. Kauniit ja laadukkaat kuvat vievät mennessään. Kirjoittaja ei myöskään pelkää tuoda esille mielipiteitään mikä tuo mukavaa vaihtelua perinteisiin arkikuulumispostauksiin.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Miten sinun koirasi matkustaa autossa?

5. So damn Magical

 

Tästä on salakavalasti tullut yksi lempiblogeistani. Kaunis Magi on puoliksi tolleri ja puoliksi saksanpaimenkoira. Blogi sisältää paljon kuulumisia, pitkiä päivityksiä ja rehellisiä avautumisia. Magi ei ole koira helpoimmasta päästä, mutta blogin ylläpitäjä Maisa osaa nauraa myös itselleen.

Jos on aikaa vain yhteen, lue tämä: Don't let the frost bite