Kumipallona luokses pompin

Tarvitseeko tähän nyt sanoa jotain.

Pallot.

Kumman koira?

Koska Valo on sekä minun että M:n koira, on minulta välillä kysytty, että kumman koira Valo on enemmän, minun vai M:n.Tuollaiset kysymykset ovat aina vaivaannuttaneet minua jonkin verran. Niihin tekisi mieli vastata jotain filosofista omistamisesta ja perheestä, mutta vastaan yleensä vain emmätiiä.

Kun Valo oli pentu, teimme M:n kanssa kaiken yhdessä. Koulutukset ja koirapuistot kierrettiin yhdessä ja temppuja opetettiin vuoronperään. Lenkit ja ruokailutkin jaettiin tasan puoliksi.

Nykyään kaikki nämä asiat ovat ajautuneet omiin uomiinsa ja meillä on aika selvät sävelet siitä, mitä kukakin tekee.


Minä esimerkiksi leikkaan aina Valon kynnet, M taas poistaa Valon kaikki punkit. Minä menen aamulenkit, M menee iltalenkit. Joitain asioita teemme kyllä vieläkin yhdessä. Esimerkiksi eläinlääkärin pihaan kaartaa aina koko perhe.

Lopulta se taidan kuitenkin olla minä, joka huolehtii Valosta enemmän. Käyn Valon kanssa agilityssa, lenkkeilen sen kanssa useammin ja ruokin, pesetän ja leikitän sitä enemmän kuin M. En silti koe, että Valo olisi jotenkin enemmän minun. Sitä paitsi Valo nuolee aamuisin vain ja ainoastaan M:n käsiä, minun käsiini se ei koske.

Joten ei se Valo ole kummankaan oma. Se on osa perhettä.

Viikonloppu alkoi jo

Ei tässä muuta ollut, kuin että nautinnollista viikonloppua! Me aloimme viettää sitä jo nyt. Toki sitä pitäisi pestä tiskit, kirjoittaa muutama sähköposti ja tarkistaa lopputyötä, mutta voihan ne tehdä ensi viikollakin. Nyt tuntuu paremmalta pistää shortsit jalkaan ja hihna käteen.


PS. Satunnaisessa inspiraatiopuuskassani päätin muuttaa blogin ulkoasua ja tehdä uuden bannerin. Omaa silmää uusi ulkoasu miellyttää kovasti, toivottavasti teidänkin silmät pitävät näkemästään.

Oho, me voitettiin

Kävimme eilen agiliitämässä möllikisoissa. Ne olivat meille oikeastaan ensimmäiset "oikeat" kisat, sillä edelliset kisat olivat pelkästään oman seuramme jäsenille. Jaa, eiväthän nämäkään tietysti olleet oikeat kisat, vaan epäviralliset. Mutta noin niin kuin kuitenkin.

Olin ensimmäinen, joka ilmoittautui maksi-mölleihin, joten me olimme myös ensimmäisinä radalla. Jos minua ei jännittänyt jo muuten paljon, niin ensimmäisenä oleminen toi vielä oman lisäjännityksensä.

Ei voi muuta sanoa, kuin että onneksi otimme kaksi starttia.

Ensimmäinen startti meni ihan ok, Valo juoksi puomin ohi mutta muuten meni hyvin. Paitsi että minä en rataantutustumisessa ollut katsonut tarpeeksi tarkkaan, että miten se rata nyt menikään. Jätimme yhden esteen kokonaan tekemättä. Saimme näin ollen ensimmäisestä radasta hylätyn, ja minä mietin että miksi ihmeessä.

Tajusin onneksi katsoa muiden suorituksia ja pienen ahaa-elämyksen jälkeen olimme valmiita toiseen starttiimme. Onnistuimme saamaan nollaradan ja minä olin tosi iloinen.

Rata itsessään oli suhteellisen helppo, lähinnä sellaista mukavaa rallattelua. Oli siellä muutama vähän pahempikin kulma, joihin osa koirakoista kompastui. 

Palkintojenjaossa ajattelin, että olisi hienoa jos olisimme 10 parhaan joukossa ja kaivelin reppua samalla kun kuulutettiin möllien paras. Kun ne kuuluttivatkin että "Ohjaaja Emma ja novascotiannoutaja Valo", ajattelin vain että häh. Sitten katsoin, että oliko sen toisen tollerin nimi myös Valo. No ei ollut, kyllä ne meitä tarkoittivat!

Voi vitsit mitkä fiilikset!

Kuvissa on meidän palkinto, Purinan ruokasäkki. (Parvekkeen likaisiin seiniin ei saa kiinnittää huomioita.) Valo sai maistaa palkintoruokaansa iltapalaksi, ja johan maistui. Sille toisaalta maistuu mikä vaan.

On minullla vaan hieno agilitykoira.

Pesistä vedessä

Valo on löytänyt mökiltä mustan, muovisen pesäpallomailan. Maila lojuu saunan verannalla, eikä Valo koske siihen ellei sitä yllytetä. Muita leluja se kyllä hakee ihan itsekin. Sitä voisi siis luulla, että pesismaila saisi olla pesismaila kaikessa rauhassa.

Mutta siitä onkin tullut Valon uimalelu. Maila on jo lähes katki, kun sitä on retuutettu niin paljon.

Sitä minä olen sitten tässä viikonlopppuna tehnyt. Heitellyt pesismailaa veteen ja Valo on kuono täristen sitä noutanut, aina vaan uudestaan ja uudestaan.

Aiemmin Valo tykkäsi käydä saunassa meidän kanssamme, mutta ei enää. Kun me menemme saunaan, asettautuu Valo lähtökuoppiin. Se odottaa käpälääkään liikuttamatta niin kauan, että tulemme takaisin ulos.  Ja silloin se on valmis. Valmis syöksymään veden vaaraan pelastamaan tämän todella tärkeän esineen.

Toiset ne pelastavat hukkuvia, mutta mitä niistä. Me pelastetaan pesismailoja.

Koiran kasvattamisesta

Koirien kasvatusmenetelmät tuntuvat olevan aika ajoin hyvinkin tunteita kuohuttava puheenaihe, ja sen takia en ole halunnut kertoa omista kasvatustavoistamme sen enempää, vaikka meillä ei mitään radikaaleja tapoja käytössä olekaan. Minua on aina harmittanut se, että jos koira selkeästi voi hyvin, miksi jonkun ulkopuolisen pitää omassa pätevyydenhalussaan puuttua asiaan.

Erilaisia koiran kasvattamistyylejä on aivan huikea määrä. Jotkut pitävät koiria susien jälkeläisinä, toiset inhimillistävät koiransa. Toiset turvautuvat nameihin, toiset räminäpurkkeihin.

Meillä käytössä on niin namit kuin räminäpurkkikin. Positiivisen vahvistamisen kautta olemme opettaneet Valolle lähes kaiken, mutta hihnassa kulkeminen ja koirien ohittaminen on opetettu juurikin räminäpurkin avulla. Tätä nykyä purkkia ei enää tarvita, koska Valo on jo oppinut, miten haluamme sen lenkillä käyttäytyvän.

Yksi meidän kasvatussäännöistämme on, että kun Valo on hihnassa, se ei saa mennä muiden koirien luo. Tämä sääntö on luotu sen takia, että pidämme Valoa usein myös vapaana. Ajattelen, että jos hihnassa saisi mennä miten sattuu, se menisi luultavasti myös ilman hihnaa miten sattuu. Meillä on siis periaatteessa samat säännöt käytössä niin hihnan kanssa kuin ilmankin. Aiemmin olemme toimineet eri tavalla, mutta olemme kokeilun ja erehdyksen kautta huomanneet, mikä meillä toimii parhaiten.

Harmittavaa kyllä, kaikki eivät aina tunnu ymmärtävän sitä, että meillä on tiettyjä sääntöjä, joita myös haluamme noudattaa. Varsinkin jos ne säännöt eroavat muiden säännöistä.

Varmasti jokainen koiranomistaja on kohdannut koiranomistajia, jotka haluavat antaa koirien haistella toisiaan. Kun minä sitten sanon, että ethän päästä koiraasi tänne, hermostuvat omistajat usein täysin. "Täytyyhän koiran antaa nuuskia toisia koiria" on aika yleinen kommentti. Myös kommentteja minun huonosta kasvatustyylistäni on annettu.

Sitten löytyy niitäkin, ketkä vain antavat koiransa tulla oman koiran luo, ilman kysymistä ja ilmaan minkäänlaista varoitusta. Se on minusta suoraan sanottuna melko ärsyttävää, sillä koskaan ei tiedä, millainen toinen koira on ja miten se käyttäytyy.

Valo on täysin tyytyväinen, se kulkee vieressäni nätisti eikä vedä, ja se saa silloin tällöin peuhata muiden koirien kanssa. Meillä on siis kaikki ok. Mikseivät muut koirien omistajat ymmärrä sitä?

Minulla on vielä paljon opittavaa koirien kasvattamisesta. Valonkin kanssa olemme kokeilleet ties mitä. Nyt olemme kuitenkin löytäneet meille sopivan tyylin, eikä meillä ole mitään suurempia ongelmia koiramme kanssa.

Hyviä kasvatustyylejä on mielestäni monia. Jokaisen pitäisi vaan löytää itselle se sopivin, eikä tuputtaa omaansa muille.

Isoäidin ruuat

Kaikissa minun tuntemissani isoäideissä on yksi yhdistävä tekijä. Ruoka. He tekevät mielellään ruokaa ja vielä enemmän mielellään tarjoavat sitä muille.

Näin on myös minun äidinäitini kohdalla. Hän huolehtii aina, että kellään ei varmasti ole nälkä vaikka olisimme juuri syöneet kolminkertaiset annokset hirvipaistosta pottumuusin kanssa. Koiran kanssa käydessä tämä yhtälö muuttuu kuitenkin pikkuisen hankalemmaksi. Valolla kun ei pentuaikojen jälkeen ole tullut sellaista tilannetta vastaan, että sillä olisi maha täysi.

Joten kun muutama päivä sitten kävimme tervehtimässä rakasta isoäitiäni, sain minä syödäkseni lettuja ja mansikoita. Valo sen sijaan söi ainakin koirannameja, kiisseliä, kasviskeittoa, lettuja, herneitä ja broilerinleikettä.

Olen jo lopettanut "ei se tarvitse noin paljon" ja "ei se kotonakaan saa" -yritykset. Ne ovat yhtä tyhjän kanssa.

Sattuneesta syystä, Valo on aina kovin riemuissaan, jos suuntaamme käpälämme isoäitini luokse.