Lattian ruhtinas

Vaikka olemme parhaamme mukaan kasvattaneet Valoa Kunnon Koirakansalaiseksi, siitä huomaa silti, että se on ensimmäinen koiramme. Valolla on nimittäin muutamia ihan omia sääntöjään. Kuten se, että kaikki, mikä on lattialla, on Valon omaisuutta.

Otetaan esimerkki A. Minulta tippui toissapäivänä purkkapaperi lattialle, enkä viitsinyt nostaa sitä heti, vaan menin sohvalle hetkeksi lepäilemään. Hetken istuttuani Valon leukaperät alkoivat jauhamaan jotain paperista. Purkkapaperihan se suusta löytyi. Kun otin sen pois, sain vastaukseksi vain pari viatonta hännänheilautusta.

Kuviota selkeyttäkseeni otetaan vielä esimerkki B. Tipautin kerran aamukiiressä lapasen lattialle. Jätin sen lattialle lojumaan ja juoksin bussipysäkille. Kotiin tullessani lapanen oli paitsi eri paikassa, kuin mihin se tippui, myös kauttaaltaan märkä.

Myös esimerkiksi lattialla välillä majailevat villasukat siirtyvät kuin itsestään huoneesta toiseen. Pahimmillaan tilanne on kuitenkin silloin, kun vierailemme tuttujen luona, joilla on lapsia. Kaikki lasten lattialla lojuvat lelut ovat Valon logiikan mukaan nimittäin sen leluja. Tai vähintäänkin lainattavissa olevia leluja, joita voi hyvillä mielin vähän pureskella ja kuolata. Nykyisin otammekin sille aina oman lelun mukaan. Kumma kyllä, ne kaikki muut lelut tuntuvat silti paljon kiinnostavemmilta...

Taivaan kiitos kuitenkin kaikille koirajumalille, sillä jotain tästä asiasta olemme silti onnistuneet Valolle opettamaan. Nimittäin jos ruokaa tippuu lattialle, sitä ei saa ottaa ennen kuin saa luvan. Jos saa. No, jos rehellisesti puhutaan, kyllä se melkein aina saa.

Valon valtauksiin kuuluu myös lattialle laitettu vieraspatja.

 Valo ei saa tulla meidän sänkyymme, mutta jos lattialle on asettettu vieraspatja, on se paitsi vieraan peti, myös Valon peti. Kuva on otettu syksyllä 2010. Siskoni kävi meillä yökylässä, ja kun hän kävi nukkumaan, asetti Valo ruhonsa erittäin itseoikeutetusti siskoni jalkojen päälle. Aamulla, kun siskoni nousi sängystä, valtasi Valo sängyn kokonaan itselleen. Ja toi vielä oman lelunsa sinne.

Kaluttu luu

Käytiin Valon kanssa vähän leikkimässä. Mukaan otin pikkuriikkisen, kirkkaanvihreän muoviluun. Saan siitä juuri ja juuri otteen, kun se on Valon suussa. 

Hyvä säkä

Minulta kysyttiin viime viikolla agilityssa "Onko Valolla kuinka paljon säkää?". Onneksi en vastannut mitään sellaista kuin "Joo, kyllä sitä aina tuntuu onnistavan, vaikka onkin vähän tohelo." Sen sijaan (hetken asiaa mietittyäni) vastasin, että en tiedä. Siis en tiedä oman koirani säkäkorkeutta!

Niin. Kysyjä oli tästä varsin kauhuissaan, joten kotiin päästyämme mittasin (tai M mittasi) sen heti. 52 senttimetriä. Rotumääritelmän mukaan Valo on yhden senttimetrin liian korkea ihannetolleriksi. Virheeksi sitä ei sentään vielä luokitella. Sen sijaan ainakin liian pehmeät ranteet, vaaleanpunainen kirsu ja varmaan myös massan puute ovat koirastani löytyviä virheitä. Virheiksi luokitellaan mm. myös matalat tassut (?), heikko lanne (?) ja avoin turkki (???).

 Tässä askeltaa pehmeäranteinen koira.

Tästä voinee päätellä, että emme ole koskaan käyneet näyttelyissä. Eikä siis välttämättä kannatakaan käydä.

Minulla ei ole mitään koiranäyttelyjä vastaan, päinvastoin - se kuulostaa varsin hyvältä harrastukselta. Silti tuosta kaikesta määrittelystä tulee aika hämmentynyt olo. Minusta Valo on kaunis koira, ja mahtavin koskaan tapaamani. Se on minun ihan oma ihannetolleri.

Kevätkutina

Tänä aamuna linnut lauloivat, aurinko paistoi ja talvinen viimakin oli muuttunut lauhkeaksi tuulenvärinäksi. Minulle tuli sellainen pieni kutina, että kohta tulee kevät. Tässä minä sitten olen koko päivän unelmoinut keväästä ja kesästä, lämmöstä ja auringosta.

Vaikka talvikin on sinällään ihan ookoo ja arvostan vuodenaikojen vaihtelua, liputan silti lämpimien ilmojen puolesta. Silloin on yksinkertaisesti paljon mukavempaa mennä lenkille, kun ei tarvitse käyttää puolta tuntia pukeutumiseen ja riisuutumiseen saati sitten lumikokkareiden irrottamiseen Valon tassuista.



Niin. Näin tyytyväiseltä Valo näytti viime kesänä.

Kyllä Valo taitaa olla samanlainen kevätpörriäinen kuin minäkin. Silloinhan on kaikki tuoksut entistä vahvempina ulottuvilla. Siinä ihan nenän edessä, ilman lumeen porautumista. Ja jostain kumman syystä, lenkitkin tuntuvat pidentyvän, mitä pidemmälle kevääseen mennään.

Pakkanen puraisi noutajaa

Tarkastan aina herättyäni lämpömittarin. Tänä aamuna ensimmäinen ajatukseni oli, että mittari on mennyt rikki, koska asteita näyttävää viivaa ei näkynyt. Seuraava ajatukseni oli, että nyt on koiran ulkoilulenkit peruttu.

Viiva oli nimittäin uponnut näyttämään -28 astetta, joka on mielestäni tervehenkiseen ulkoiluun aivan liikaa. Tai siis liian vähän.

Niin sitä kuitenkin piti ulos mennä. Puin päälleni käytännössä minisaunan (tai siltä se sisällä ollessa vielä tuntui) eli tuhottomasti vaatteita. Kylmä tuli kuitenkin. Talven ihmelapsi Valokin nosteli tassujaan - taisi maa tuntua sillekin jo vähän liian rapsakalta.

Viiksetkin sillä jäätyi, koiraparka.

Minä en muuten todellakaan tiedä, miksi otin Valosta kuvia kädet paljaina keskellä vuoden kylmintä päivää! Ehkä todisteeksi tuleville lapsenlapsille, että on tällaisestakin selvitty.

Nyt kuitenkin paistaa aurinko ja lämpötilakin on noussut. Kai sitä kohta voi jo mennä ulos, ihan nauttimaankin.

Leo Leijona ja pari muuta lelua

Valolla on paljon leluja. Siis itseasiassa todella paljon.

En ole aiemmin oikein edes tajunnut sitä määrää, kun suurin osa leluista on aina laatikossa. Lattialla vapaasti leikittävänä on aina kahdesta kolmeen lelua, joita vaihtelen välillä.

Tänään päätin käydä lelulaatikon kimppuun ja heittää huonokuntoisimmat lelunraadot pois.

Kun lelulaatikon kansi aukeaa, voi olla varma, että laatikosta löytyy paitsi leluja, myös yksi utelias karvakuono. Laatikon kannen saa laitettua kiinni tuollaisilla tarroilla, eikä Valo saa sitä itse auki. Se on kuitenkin oppinut työntämään kuononsa laatikon sivusta sisälle. Siinä se sitten seisoskelee aikansa, pää laatikossa, kuin piileskelevä strutsi.

Lelujen lisäksi löysin laatikosta myös kaikkea muuta sälää. Niin kuin pureskellun muovipullon, puolikkaan takin vyön sekä noin kuusisataa tennispalloa. Tennispallot jäivät, muut lähtivät.

Viimeiseksi kohtasin Leo leijonan. Leo on Valon ensimmäinen lelu, joka tuli mukaan kasvattajalta. Se on ylivoimaisesti kohdannut eniten kärsimystä kaikista Valon leluista. Olen operoinut sitä tiuhaan, ja vaikka sen selkämys on musta, häntä irronnut ja täytteet kadonneet, en vaan voinut heittää sitä pois.

Onhan se sitä paitsi vielä aika söpö.

Kumisaapaskeli

Nämä kuvat sain otettua, ennen kuin kamerasta loppui akku.

Se jäi vähän harmittamaan, koska ulkona oli todella aurinkoista. Meteorologi oli kyllä luvannut koko viikonlopuksi "ihanaa ulkoilukeliä", mutta ei meillä kyllä enää sunnuntaina ollut mitenkään kaunis ilma. Pikemminkin harmaata, kylmää ja liukasta.

Pitäisi ehkä kuitenkin ajatella niin, että kaikki ilmat ovat hyviä ulkoiluilmoja. Pitää vain olla oikein varustautunut.

Esimerkiksi kumisaappaat liukkaalla lumenpinnalla eivät ole kovin järkevä vaihtoehto, huomasin. Toisaalta, niihin voi laittaa villasukat.