Lihava.
Se on voimakas ja ruma sana. Ja se pätee Valoon.
Kastroinnin jälkeen Valolle on maistunut ruoka ihan älyttömän hyvin. Sitä ei kiinnosta mennä edes lenkille, jos joku on samaan aikaan keittiössä. Eikä lenkkeilykään aina suju niin aktiivisesti, ja välillä Valoa joutuu suorastaan raahaaman perässä. Agilityssakin vauhti on hidastunut huomattavasti.
En silti ajatellut, että Valon painosta tulisi sen isompi ongelma. Vähensimme herkkujen antamista ja pidimme kiinni lenkeistä. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että tämä ei riitä. Kotioloissa painonnousua ei huomaa helposti, sillä ei Valo varsinaisesti lihava ole. Ylimääräistä sillä kuitenkin on, ja viime aikoina olen kohdannut monta hälyttävää merkkiä.
Ensimmäinen merkki oli eläinlääkärissä. Punnitsimme Valon, ja odotin mittarin näyttävän jotain 20 kilon korvilla - se on ollut pitkään Valon peruspaino. Vaaka nousikin 22,7 kiloon.
Toinen merkki oli agilitykisat kuukauden takaa. Tuomari tuli luoksemme suorituksemme jälkeen, kokeili Valon kylkiluita ja sanoi Valon olevan turhan pullea. Se kuulemma näkyi varsikin hypyissä: suoritus oli vaivalloisen näköistä.
Valon laiskuus ja etenkin paino on itketyttänyt minua monesti. Olen itse aina ollut aktiivinen ja sitä olen toivonut myös koiraltani; että se olisi aina valmiina, minun seikkailukaverini. Mutta Valon energiatasot eivät ole enää lähelläkään sellaista, mitä toivoisin.
Nyt olemme lisänneet liikunnan määrää jonkin verran. Tällä hetkellä Valo pääsee kolmesti päivässä lenkille, jotka käydään suurilta osin vapaana. Lenkkeilyaikaa päivässä kertyy noin 2-3 tuntia. Lisäksi käymme agilitytreeneissä, pyöräily-/juoksulenkeillä ja uimassa noin neljästi-viidesti viikossa.
Ruoka on vaihdettu Pure Naturalin Active Dogiin, jota Valo saa nappulalleen 210 grammaa päivässä. Muuta Valo ei syötäväkseen saa hyvin satunnaisia luita lukuunottamatta. Active Dog kuulostaa vähän ironiselta, mutta sisällöltään se vaikutti paljon paremmalta kuin saman merkin normi- tai kevytversio.
Tällä tyylillä olemme nyt menneet reilun kuukauden ja samaa rataa jatkamme ainakin kesän yli. En ole varma onko vielä jotain, mitä voisin tehdä.
Jos sinulla on omia kokemuksia tai neuvoja, luen ne mielelläni - tämä asia on minulle suuri huolenaihe.
18.6.2015
15.6.2015
Keltanokat agilityn SM-kisoissa
Olen niin onnellinen, väsynyt ja helpottunut viime viikonlopusta.
Me olimme nimittäin mukana agilityn SM-kisoissa! Tähän kohtaan pieni tuuletus: JEEEEEE!
Olin matkasta loputtoman innoissani, sillä en kuvitellut pääseväni SM:eihin vielä tänä vuonna. Yksilöissä emme päässetkään starttaamaan, mutta joukkuekisan vedimme kapteenin roolilla.
Kisat pidettiin Oulussa, mikä tarkoitti kahta junassa vietettyä yötä. Ne olivat melko pitkät yöt ne. Valo oli levoton ja tuli vähän väliä tökkimään minua nenään. Minulla oli kylmä ja nyysin Valon karvaisen viltin junanlattialta molempina öinä. Ja matkakumppanimme olivat humalassa ja kyselivät meiltä mm. onko Valo "sokeiden koira".
Itse suorituksemme jäi vähän alavireiseksi. Kuten juontaja totesi, "hylätty suoritus, mutta ei se mitään". Tulosten kannalta tämä ei tosiaan haitannut, sillä joukkueemme oli jo hylätty aiempien suoritusten perusteella. Virheet ja hidas vauhti vähän jäivät kyllä harmittamaan. Toisaalta, näissä kisoissa oli niin mahtava fiilis, että ainoa ajatukseni radan loputtua oli, että tänne haluan uudestaan.
Me olimme nimittäin mukana agilityn SM-kisoissa! Tähän kohtaan pieni tuuletus: JEEEEEE!
Olin matkasta loputtoman innoissani, sillä en kuvitellut pääseväni SM:eihin vielä tänä vuonna. Yksilöissä emme päässetkään starttaamaan, mutta joukkuekisan vedimme kapteenin roolilla.
Kisat pidettiin Oulussa, mikä tarkoitti kahta junassa vietettyä yötä. Ne olivat melko pitkät yöt ne. Valo oli levoton ja tuli vähän väliä tökkimään minua nenään. Minulla oli kylmä ja nyysin Valon karvaisen viltin junanlattialta molempina öinä. Ja matkakumppanimme olivat humalassa ja kyselivät meiltä mm. onko Valo "sokeiden koira".
Itse suorituksemme jäi vähän alavireiseksi. Kuten juontaja totesi, "hylätty suoritus, mutta ei se mitään". Tulosten kannalta tämä ei tosiaan haitannut, sillä joukkueemme oli jo hylätty aiempien suoritusten perusteella. Virheet ja hidas vauhti vähän jäivät kyllä harmittamaan. Toisaalta, näissä kisoissa oli niin mahtava fiilis, että ainoa ajatukseni radan loputtua oli, että tänne haluan uudestaan.
8.5.2015
Kiitos on pieni sana
Tänään oli todella stressaava päivä. Kotiin pyöräillessäni olin ahdistunut, väsynyt ja päässä surisi. Ensimmäinen selkeä ajatus, joka päähäni tuli oli Valo: pakko päästä Valon kanssa pellolle juoksemaan.
Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.
Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.
Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.
Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.
Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.
Ilahdun pienestä ja olen helposti kiitollinen, mutta on vain yksi tietty punanokka joka saa hymyn huulilleni takuuvarmasti. Viime vuonna kirjoitin kiitollisuuskirjaa - tiedättehän, sellaista, johon merkitään päivittäin asiat, joista on juuri sinä päivänä ollut kiitollinen.
Sittemmin unohdin kirjan jonnekin tenttikirjojen ja kakkapussien väliin, mutta nyt löysin sen taas. Viime vuonna olen näemmä ollut kiitollinen ainakin aurajuustosta, uusista instagram-seuraajista, ystävistä, sähköposteista, Honkkarin halvoista istuintyynyistä, jaetuista salaisuuksista, halauksista ja hyvistä muistoista.
Eniten kiitossanoja - ylivoimaisesti - on kerännyt Valo. Kiitos on pieni sana, mutta tunne sen takana on suuri.
Mitä tekisinkään enää ilman tuota huiskuhäntää, ulkona sinne tänne sinkoilevaa punakiituria ja sisällä täysin mököttäväksi turjakkeeksi muuttuvaa koiraa? Olen ihan mahdottoman kiitollinen jokaisesta hetkestä, jonka saan tuon tyypin kanssa viettää.
Ja se paras hetki on nyt, sen olen oppinut ja sen mukaan yritän elää.
24.4.2015
Perhanan porsas
Meneehän se arki-ilta lääkärilläkin.
Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.
Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.
Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?
Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.
Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.
Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.
Valo on imuroinut pienestä lähtien kaiken syötävän, mitä ulkoa on vain löytynyt. Kaninpapanat, sorsille tarkoitetut pullanpalat ja hodarikääreet, kaikki maistuu. Tällä kertaa Valon aarre oli vähän riskialttiimpi löydös: iso kasa suikaloituja makkaranpaloja.
Olimme lenkkipolulla hölkkäämässä ja Valo halusi mennä metsään. Annoin sen mennä ja jatkoin itse eteenpäin. Kun Valoa ei kuulunutkaan takaisin, ajattelin vain että voi perhana. Se löysi jotain syötävää.
Ja tosiaan, lopulta Valo palasi posket pullottaen ja sitten se oksensi osan löytämistään makkaroista ulos. Tässä kohtaa iski pieni pakokauhu: kuka vie keskelle metsää kasan makkaraa? Ovatko ne myrkytettyjä?
Äkkiä kotiin ja suolaa naamaan, mutta oksennusta ei kuulunut. Soitto päivystykseen ja lääkärille. Ja siellähän sitten loppuilta rattoisasti kuluikin - odottaessa, että Valo oksentaa loputkin makkarat ulos.
Valo sai lopuksi lääkehiiltä, joka onnesti maistui hyvin sekin. Vaikka koko juttu ärsytti, harmitti ja huoletti, päällimmäiseksi fiilikseksi jäi huojennus. Onneksi ei käynyt mitään. Voihan se olla, että joku oli viattomin aikein tuonut vanhentuneet lihat elikoiden syötäväksi. Oli miten oli, en halunnut ottaa riskiä.
Voi minun pientä porsasta. Elämä olisi varmaan aika paljon helpompaa, jos ei olisi aina niin vietävän nälkä.
12.4.2015
Nollat kehiin
Hurautimme Valon kanssa eilen agilitykisoissa kaksi starttia.
Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.
Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.
Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.
Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.
Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.
Molemmista tuli nollat, ensimmäinen oli yliaikaa, mutta toisella radalla tsemppasimme ja pääsimme -7,23 sekuntia aliaikaa. Se oli huima suoritus meiltä - mutta nopeampiakin koirakkoja oli. Tulimme vasta sijalle 14. Meidän ajoilla ei taida paljon palkintopalleille enää päästä.
Paras palkinto on toki hyvä mieli, ja se näistä kisoista jäi. Meno oli hyvää, Valo kuunteli ja minä keskityin. Alla video luva-radastamme.
Six to go, sanoi seurakaverini. Kuusi nollaa tarvitsi vielä, jos haluaisi tänä vuonna startata agilityn SM-kisoissa. Kuusi kuulostaa älyttömän paljolta, varsinkin näin lyhyessä ajassa: nollat pitäisivät olla kasassa 1.6. mennessä. Vaikka olenkin haaveillut starttaavani SM-kisoissa vielä jonain päivänä, uskon sen päivän koittavan vasta tämän vuoden jälkeen.
Siihen asti jatkamme treenaamista. Kaivoin jo pyörän talviteloilta esille ja teimme Valon kanssa kevään ensimmäisen pyörälenkin. Vitsit, että koiran kanssa pyöräily voikin olla noin miljoona kertaa kivempaa kuin yksin polkeminen! Uskon, että Valokin tykkäsi, vaikka itse pyörää se vähän aristaakin.
Joten askel ja polkaisu kerrallaan, meidän kunto nousee ja vauhti kasvaa. Ehkä yliaikanollatkin alkavat olla kohta historiaa.
9.4.2015
Maatilalla
Vietimme pääsiäisen melko pörröisissä merkeissä Haltialan maatilalla. Pikkulampaat veivät sekä minun että Valon sydämen: minä huokailin ja Valo piippaili.
Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.
Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.
Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.
Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.
Suuremman rakkauden Valo löysi kuitenkin lehmistä. Valo itki lehmien perään niin, että se meinasi tipahtaa elikoiden sekaan keskelle lantakasaa.
Valo on aina ollut kova piippaamaan muiden eläinten perään. Aika harvoin olen havainnut ahdistusta muissa eläimissä - ennemmin ne tulevat uteliaina lähemmäs katsomaan pientä tärisevää punanokkaa. Vapaaksi en kuitenkaan Valoa uskaltaisi päästää lehmien tai lampaiden sekaan, mutta hihnan päästä toisten eläinten tarkkailu on ollut aina mukava kokemus.
Eläinten tarkkailussa on jotain meditatiivista. Minun viime päivät ovat olleet täynnä karitsanvalkoista pörröä, mutta myös muutoin eläimet tuovat elämään paljon iloa. Huonon päivän pelastaa ulkona bongattu kettu ja päivän kohokohta on unipörröisen siilin tarkkailu.
Kaikkein paras piristäjä löytyy onneksi kotoa. Kun saa hetkeksi työntää pään Valon turkkiin, on maailma taas parempi paikka.
14.3.2015
Play!
Starttasimme tänään ensi kertaa kolmosissa. Meillä oli vain yksi rata. Ihan kivasti meni muuten, mutta unohdin katsoa koiraa.
Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.
Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.
Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.
Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.
Valon kanssa on mukava tehdä ratoja, sillä se kuuntelee tarkasti. Voin viime hetkellä ohjata sen sittenkin toiselle esteelle, se tottelee kyllä. Mutta jos minä en ohjaa, ei Valo (tietenkään) tiedä mihin sen pitää mennä. Ja sitten se juoksee esteen ohi.
Olen huomannut, miten tärkeää keskittyminen on agilityssä. Jos minä osaisin aina keskittyä jokaiseen hetkeen, muistaa pitää oman kehoni täsmälleen oikeassa asennossa, katsoa koiraan ja samalla pitää mielessä mihin seuraavaksi mennään, väitän, että tekisimme pelkkiä nollaratoja. Mutta piru vie, kun se keskittyminen on hankalaa.
Tällä kertaa tuli siis hylkäys, mutta mieli pysyi silti korkealla. Uusia ratoja tulee kyllä.
Joten kun muut koirakot kisasivat vielä kaksi seuraavaa rataa, lähdimme me ulos leikkimään. Se kannatti.