Hyvän tuulen myräkkä

Tänään on ollut aikamoinen myräkkä. Kävelin aamulla bussipysäkille, missä ilmasta valitti 2 henkilöä. Pääsin kouluun, missä viimasta valitti yhteensä noin kymmenisen henkilöä. Junassa matkalla kotiin ilmasta surkuttelivat vielä muutamat vieruskaverit.

Minä aloin jo itsekin kiroamaan pahaista pakkasta, kunnes pääsin kotiin. Nimittäin kun menimme lenkille, Valo oli lumesta, tuulesta ja koko helahoidosta niin vilpittömän onnessaan, että minua alkoi hymyilyttämään. (Naurattamaan alkoi siinä vaiheessa, kun Valo meni lumeen möyrimään ja se tipahtikin ojanpenkkaan.)

Siinä me sitten olimme. Minä viskelin lunta ja Valo dyykkasi perään. Molemmat täydellisen tyytyväisinä, keskellä lumista ryöpytystä.

Tämä on kyllä ehdottomasti yksi suurimmista syistä, miksi Valon kanssa on niin mukavaa. Sen seurassa nimittäin tulee aina hyvälle tuulelle.

Vesipeto

Ohitimme eräällä lenkillämme lammen, jossa emme ole ennen käyneet. Vaikka vesi on jo melkein nollan tuntumassa, ei se näyttänyt kovinkaan haittaavan. Valosta oli hurjan hauskaa touhottaa matalikossa, pärskytellä ja noutaa keppejä.

Tollereiden kuuluisi olla ihan oikeastikin vesipetoja, sillä ne on aluperin tarkoitettu noutamaan ammuttuja sorsia vedestä. Harmiksemme Valo ei kuitenkaan tähän päivään asti ole uskaltanut uida oma-aloitteisesti. Muutaman kerran olemme saaneet sen ottamaan pari kauhaisua, kun olemme tarpeeksi vinguttanut lelua ja olleet itsekin vedessä. Koko rumban ajan Valo on vinkunut ja tärissyt ja uimareissun jälkeen se on juossut maalle kuivattelemaan, mutta heti perään tullut takaisin veteen. Kävimme myös kerran koirauimalassa, ja kuin ihmeen kaupalla Valo kroolasi siellä puoli tuntia putkeen.

Vesi siis selvästikin kiinnostaa, mutta syvemmille apajille meneminen on vielä(kin) turhan pelottavaa.

Pidän silti lippuja korkealla. Ehkä vielä joku päivä minä saan tuon koiran uimaan kuin paraskin sorsannoutaja.

Ensimmäiset kuukaudet

Selailin koneeni vanhoja kuva-albumeja, mistä sitten löysin Valon pentukuvia. Tämä kirvoitti mieleeni muistoja ensimmäisistä kuukausista oman koiran kanssa.

Haimme Valon kasvattajalta noin 2,5 vuotta sitten yhtenä toukokuun päivänä. Valo oli sillloin 7,5 viikkoa vanha ja meitä jännitti ihan hirveästi. Valo itse oli tavattoman reipas ja se oppi jo istumaankin ensimmäisenä päivänään.

Aluksi emme käyneet ollenkaan lenkeillä, vaan oleskelimme pihapiirissä pensasaidatulla nurmikolla. Naapurin kaksi pientä tyttöä taisivat vakoilla meitä ikkunastaan, sillä aina kun tulimme ulos, olivat tytötkin heti ulkona ja pyysivät lupaa silitellä pentua.

Ensimmäiset kuukaudet opettelimme uusia asioita kuten bussilla matkustamista, imuriin tutustumista ja pannan käyttämistä. Vaikka ehdin jo sanoa, että Valo oli reipas, oli se myös aikamoinen pelkuri. Esimerkiksi bussit ja pyörät olivat niin hurjia, että muutamat itkutkin tuli tirautettua. Kerta kerralta kaikki tämänmoiset pelottavat kapistukset alkoivat kuitenkin tuntua tutuilta, lopulta jo vähän tylsiltäkin.

Sisäsiistiksi opettaminen sujui mielestäni yllättävän onnistuneesti, vaikka siinä olikin aluksi hieman tekemistä. Kun Valo oli vielä pieni, se laski alleen sinä siunattuna hetkenä, kun se aamulla avasi silmänsä. Senpä takia kehitimme hieman työlään, mutta toimivan, rutiinin. Laitoimme iltaisin seuraavan päivän vaatteemme takkia myöten sängynreunalle odottamaan. Aamulla pukeuduimme sängyssä hyvin hiljaa ja mahdollisimman liikkumatta vaatteisiimme. Tämän jälkeen suorastaan syöksyimme nappaamaan Valon syliimme, kengät päälle ja juoksujalkaa ulos. Ja onnistunut suoritus ulkona!

Koska Valo on sekä minun että M:n ensimmäinen oma koira, olimme myös välillä aika pelokkaita. Siinä mielessä, että jos Valo sattui vaikkapa kertaalleen oksentamaan ruokansa, me kiidimme pikimmiten eläinlääkäriin. Tämä alkoi tietenkin tuntua lompakossa ja pikkuhiljaa ymmärsimme, ettei joka yskäisystä ole ihan välttämätöntä rientää lääkärin tarkistettavaksi.

Valo oli mielestäni (tietenkin) maailman suloisin ja ihanin pikku pörröpallo, ja olin siitä täysin hullaantunut. Ensihuuma on jo laskenut, mutta koiraani rakastan yhä.

Voi, ei kyllä olisi pitänyt mennä katselemaan pentukuvia. Tässähän tulee aivan kauhea pentukuume.

Päivä, jona kaikkia väsytti

Sunnuntai, yleinen lepopäivä. Jollakin ihmeen lailla sunnuntain sanoma tuntuu iskostuneen myös koiramme päähän. Sunnuntaisin se nimittäin on mielestäni piirun verran rauhallisempi kuin yleensä. (Tai sitten minä vain kuvittelen.)

Tämä sunnuntai on tähän asti soljunut mukavasti ja laiskasti hieman koulutöitä tehden, ulkona lenkkeillen  ja televisiota katsellen, niin kuin sunnuntait yleensä. Valo nukkui aamulla yhteentoista asti, vaikka minä olin noussut jo aikoja sitten.

On aika mukavaa huomata, että vaikka omistaakin hätähousuisen intoilijakoiran, osaa se välillä myös rentoutua - ja ilman mököttämistä.

Viimeiset syyspäivät

Rakkaudesta keppeihin.

Koiran kanssa harrastaminen

En ole mikään koiraharrastajaekspertti, sillä olemme harrastaneet Valon kanssa pelkästään tokoa ja agilitya. Kirjasin kuitenkin ylös kokemuksiani näistä kahdesta harrastuksesta. Muitakin harrastuksia olisi mukava kokeilla, mutta tällä hetkellä ei varmastikaan riittäisi aikaa millekään ylimääräiselle. (Tämä taitaakin olla se yleisin tekosyy, miksi asioita jätetään tekemättä. No ehkä sitten joskus...)

Tokoa harjoittelimme varmaankin reilut puoli vuotta. Harrastuksena toko oli mielestäni ihan hauskaa, mutta siinä ei ollut sellaista menoa ja meininkiä niin kuin agilityssä. Agilityryhmään päästyämme tokotreenit jäivätkin kokonaan pois.

Ensikosketuksen Valo sai agilityyn jo muutaman kuukauden ikäisenä, kun menimme sen kanssa katsomaan kisoja. Laji vaikutti nopeatempoiselta, hauskalta ja vaativalta. Minä innostuin ihan valtavasti.

Mutta tämä oli Valon ensireaktio lajiin:

Valo ei siis ollut ihan yhtä innoissaan kuin minä. Se katseli hyvin laiskan oloisena putkiin juoksevia ja esteiden yli hyppiviä koiria.

Kuin tomerana äitinä konsanaan päätin kuitenkin testata, sopisiko agility kuitenkin myös meille. Ja voin sanoa, että kyllä vaan sopii.

Aloitimme agilityn heti, kun se käytännössä katsoen oli mahdollista, eli Valon täytettyä vuoden. Puolentoista vuoden jälkeen Valo meinaa yhä haljeta onnesta päästessään kentälle näyttämään taitonsa. Odotellessaan omaa vuoroaan se tärisee, vinkuu ja läähättää. Kun sen silmät kirkastuvat sen vihdoin ja viimein päästessä irti hihnasta, minä en voi tehdä muuta kuin ajatella, että tämän parempaa harrastusta ei vaan voi olla.

Intensiivimököttäjä

Kuten aiemmassa kirjoituksessani jo kerroin, Valo mököttää melko usein sisällä ollessaan. Se on kuitenkin onnistunut luomaan mökötyksestä varsinaisen taiteenlajin ja porrastanut surkuttelunsa eri asteisiksi. Mökötyksen aste riippuu yleensä siitä, kuinka pitkä aika viimeisestä lenkistä on ollut.

1 asteen mökötys. Mennään jonkin esineen, mieluiten verhojen alle, ja mökötetään siellä.

2 asteen mökötys. Kurkitaan tassun alta, samalla kun vähän yritetään esittää nukkuvaa.

3 asteen mökötys. Asetetaan pää jollekin tasolle, esimerkiksi sohvalle tai sohvapöydälle, ja tuijotetaan.

4 asteen mökötys, tunnetaan myös intensiivimökötyksenä.  Kun mikään muu ei toimi, katse muuttuu mahdollisimman säälittäväksi. Intensiivimökötykseen kuuluu myös olennaisena osana raskas huokailu vähä väliä.